Amerikkalaiset seikkalilivat Nicaraguassa jo kauan ennen kuin mainio taistelupari Ronald Reagan ja Daniel Ortega oli syntynytkään. 1850-luvulla Nicaraguasta tuli jenkkien erityisen mielenkiinnon kohde. Syy oli varsin luonnollinen, joskin sellainen jota tänä päivänä ei osaa tulla ajatelleeksi.

1849 Kaliforniasta löydettiin kultaa.

Ja mitä tekemistä tällä oli Nicaraguan kanssa, herää kysymys. Ei muuta kuin että matkustajaliikenne USA:n itärannikolta länsirannikolle tapahtui Nicaraguan kautta. Se oli normaali, turvallinen reitti New Yorkista San Franciscoon. Preerian ja Kalliovuorten poikki uskaltautui vain kourallinen lainsuojattomia, seikkailijoita ja hulluja.

Liikenne Nicaraguaan tapahtui Cornelius Vanderbildtin aluksilla. Vanderbildtin liikenneyhtiö kehuskeli aikaansa nähden ennennäkemättömällä nopeudella. Matkailija pääsi rannikolta rannikolle huippeassa 25 päivässä. Lipun hinta oli 300 dollaria, mutta se oli puolet vähemmän verrattuna siihen mitä maksoi sama matka 45 päivässä Panaman kautta. Muut yhtiöt eivät Nicaraguan reittiä käyttäneet, koska Vanderbildt oli ostanut Nicaraguan hallitukselta yksinoikeuden edullisella hinnalla, 10 000 kultadollaria vuodessa ja 10% tuotosta.  

Kalifornian kultakuume teki jo ennestään kannattavasta Vanderbildtin linjasta yleisömenestyksen. Vanderbildtistä tuli miljonääri ja Amerikan rikkain mies, eikä hänen sukunsa luopunut tittelistään ennen kuin vasta 1900-luvun vaihteessa, kun Rockefellereiden Standard Oil sai monopolin öljymarkkinoilla.

Mutta se on 1900-luvun häpeä. Nyt olemme vielä vuodessa 1853, jolloin omaisuuden kerännyt Vanderbildt katsoi, että hänellä oli varaa lähteä viimein huvittelemaan. Hän varusti loistoaluksensa ja suuntasi Atlantin yli Eurooppaan. Heti kun Vanderbildt oli poistunut satamasta, hänen liikekumppaninsa, kaksi häikäilemätöntä laivanvarustajaa Charles Morgan ja C.K.Garrison lakkauttivat osingot Vanderbildtille ja ostivat yhtiön osakkeet itselleen. Se ei ollut nurkanvaltaus vaan rehellinen kaappaus. Lehdistö ennusteli että herrat saavat eteensä vaikeuksia, kunhan kommodori Vanderbildt saapuu kotiin Euroopasta.

Vanderbildtin vastaus oli vaikuttavan napakka:

Hyvät herrat,

Olette rohjenneet vehkeillä minua vastaan. En nosta syytettä.
Oikeus on liian hidas. Tulen raunioittamaan teidät.

Kunnioittavasti,
Cornelius Vanderbildt.

Vanderbildtin vastahylkkäys oli raju. Hän polkaisi maasta uuden laivanvarustamon, joka pudotti laivalippujen hinnat ällistyttävään 35:een dollariin. Morgan ja Garrison maksoivat vastahakoisesti Vanderbildtille hänen saatavansa, mutta Vanderbildtin kosto ei ollut vielä täydellinen. Hän osti bulvaanien avulla takaisin osake-enemmistön myös vanhasta laivalinjastaan, tuli jälleen yhtiön johtoon, ja valmistautui antamaan Morganille ja Garrisonille monosta.

Morgan ja Garrison eivät kuitenkaan antautuneet niin vähällä. He kävivät käsiksi ongelman ytimeen, Nicaraguaan. He palkkasivat työrukkasekseen 160-senttisen ja 50-kiloisen hintelän William Walkerin, joka uskoi vakaasti valkoisten ylivaltaan ja elätteli pienessä varressaan suuruudenhulluja kuvitelmia. Nyt hän saisi toteuttaa ne. Walker rantautui Nicaraguaan talvella 1856 mukanaan 100 amerikkalaista ja 150 nicaragualaista palkkasoturia sekä 20 000 dollarin laina uuden hallituksen pystyttämiseksi. Sellaisen hallituksen, joka ei myisi kauttakulkuoikeuksia ainakaan Vanderbildtille.

Nicaraguassa oli sattuneesta syystä nähty edellisten 8 vuoden aikana jo 13 eri hallitusta, joten yksi lisää ei pahemmin hetkauttanut, vaikka johdossa olikin harmaasilmäinen gringo. Walker nimitti Patricio Rivasin presidentiksi. Garrison lähetti poikansa salaa viemään Walkerille sanan, että Vanderbildtin Nicaraguassa oleva omaisuus ja varat on takavarikoitava sillä perusteella, että hän oli vuosikausia huijannut Nicaraguan kansaa ja hallitusta. Vanderbildt oli kyllä todistetusti maksanut sopimuksensa mukaiset suoritukset merenkulusta, mutta oliko Vanderbildt pulittanut senttiäkään niistä matkoista jotka hänen yhtiönsä oli toimittanut Nicaraguan maa-alueella? Hahaa.

Samaan aikaan Morgan New Yorkissa ryhtyi pelaamaan raivoisasti Vanderbildtin osakkeilla. Hän myi kaikki Vanderbildtin osakkeet mitä käsiinsä sai, päivän hintaan, joka oli vielä toistaiseksi hyvä, ja hän saattoi luottaa siihen, että niillä osakkeilla oli aina vähintään yksi erittäin halukas ostaja, Cornelius Vanderbildt. Vanderbildt, jolla ei ollut mitään tietoa Walkerin tehtävän todellisesta luonteesta, salli jopa 250 hengen suuruisen vahvistusjoukon matkan Nicaraguaan ilmaiseksi, siinä uskossa että se vakauttaisi maan tilannetta.

13.3.1856 Wall Street kuuli uutiset Nicaraguasta. Mikä ihmeiden ihme, uusi yksinoikeus Nicaraguan kauttakulkuun oli myönnetty Morgan & Garrison –yhtiölle. Vanderbildtin osakkeet romahtivat 22,5:stä 13:een viidessä päivässä.

Vanderbildt pommitti USA:n ulkoministeriötä kirjeillä, joissa hän valitti, että ulkomainen hallitus on varastanut miljoonia dollareita Amerikan kansalaiselle kuuluvaa omaisuutta. Ulkoministeriö vastasi, että heidän tietojensa mukaan Vanderbildtin yhtiön kotipaikka on Nicaragua, joten asia ei kuulu heille lainkaan. Lehdistö hihitti ajatukselle, kuinka Vanderbilt joutuisi kääntymään Nicaraguan uuden hallituksen puoleen saadakseen helpotusta kurjuuteensa.

Kaikkea muuta Vanderbildt kyllä yritti, paitsi sopia Nicaraguan uuden hallituksen kanssa. Vanderbildt nosti syytteen kilpailijoitaan vastaan, yritti lahjoa presidentti Rivasin, painosti naapurimaita hyökkäämään Nicaraguaan, ja lopulta puolen vuoden päästä hän rahoitti vastavallankumouksen.

Marraskuussa 1856 Costa Ricaan saapui kaksi (2) palkkasoturia, joilla oli mukanaan paljon rahaa ja nykyaikaisia kiväärejä. Amerikkalainen Sylvanus Spencer, englantilainen William Webster ja Costa Rican presidentti Juan Rafael Mora kokosivat 120 miehen armeijan, joka hyökkäsi Nicaraguaan ja takavarikoi takaisin Vanderbildtin yhtiön omaisuuden. William Walker antautui vappuna 1857 ja karkotettiin maasta. Nicaraguaan asetettiin uusi, yhteistyökykyinen hallitus.

Vanderbildtin osakkeet nousivat kohisten Wall Streetillä. Morgan & Garrison romahti. Varmistaakseen että enää ei tapahtuisi ikäviä yllätyksiä, Vanderbildt ryhtyi kiristämään Panaman kautta liikennöiviä yrityksiä, jotka saivat maksaa 40 000 dollaria kuussa siitä ilosta, että Vanderbilt ei aio kilpailla heitä vastaan. Panaman yhtiöillä oli varaa siihen, sillä he saivat USA:n hallitukselta runsaat korvaukset siitä, että he kuljettivat postia New Yorkin ja San Franciscon välillä Panaman kautta.

William Walker osallistui vielä halukkaasti Keski-Amerikan asioiden uudelleenjärjestelyihin kunnes hän kuoli hondurasilaisen teloitusryhmän edessä 1860. Morgan ja Garrison menettivät omaisuuksia Nicaraguassa, mutta muilla laivareiteillä he menestyivät hyvin. Kun aikanaan heidän menestyvä yhtiönsä myi laivansa hyvällä hinnalla, ne osti kukapa muu kuin Cornelius Vanderbildt. Bisneshän on vain bisnestä.