1313103797_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Mitä kerättiin 1920-luvulla kun ei ollut Pokemoneja eikä jääkiekkokortteja? Filmitähtien kuvia. Kuvassa näkyvä pop-julkkisten ihailijakuvien mainos ilmestyi Filmiaitan numerossa 3/1925 koko sivun laajuisena.

1 mk 75 p postikortista oli varsin paljon sen ajan oloissa, joten piratismi tarjosi huokeamman ratkaisun. Mummovainaalla oli kokoelmassaan pieni albumillinen idolikuvia, jotka oli kuvattu ja kehitetty savolaisessa valokuvausliikkeessä 3x5 cm suuruisina. Joissakin otoksissa huomaa kuvan nurkasta peltinastan, jolla kortti oli kiinnitetty seinään kuvauksen ajaksi. Näitä otoksia pystyi koulutyttökin hankkimaan vähillä taskurahoillaan, jotka laskettiin penneissä eikä markoissa, ja saattaa kuvitella kuinka välitunnilla vaihtokauppa ja kadehdinta kävi vilkkaana.

1313103814_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Julistelehdistä tai yleensä värikuvista ei ollut puhettakaan, ja filmilehtien juorut saapuivat yhtä matkaa postikorttien kanssa T-Fordin ja höyrylaivan välityksellä vain pari kuukautta myöhässä. Rudolph Valentino oli kasvattanut itselleen parran! Amerikan parturiliikkeet paniikissa! Pelättävissä, että Amerikan naiset alkavat vaatia miehiltään, että jättävät partansa ajamatta!

Filmiaitan vastausosasto on lehtivanhuksen antoisinta luettavaa. Kuvien keräilijöille tarjottiin pitkiä osoitelitanioita ja ihailijat vaihtoivat samalla kokemuksiaan. Vuonna 1925 kirje ehätti Suomesta Hollywoodiin kolmessa viikossa, enkä tohdi arvella, että postinkulku olisi enää nykypäivänä yhtään sen rivakampaa. Ei viitsi mainitakaan, että joskus ennen muinoin huonompaan aikaan, kun ei käytetty automaattista lajittelua, joka Itellan kehuskelun mukaan tärvelee vain alle 3 prosenttia lähetyksistä, Suomessa jaettiin postia kaksi kertaa päivässä, myös lauantaisin.

Vuonna 1925 englannintaitoiseksi katsottiin kuka hyvänsä, jonka eno oli lähettänyt Minnesotasta joulukortin, joten filmilehti tyytyy viittaamaan useassa kohdin kirjekaavaan, jota sen mukaan sopi käyttää ihailijakuvia ruinatessa. Kirjemalli valitettavasti ilmestyi numerossa 16/1924, joten en pysty sitä tähän jäljentämään. Lukijoille kuitenkin tiedotettiin aiheellisia täsmennyksiä ja käyttökelpoisia fraaseja, joista opimme että ”monet terveiset suomalaiselta ystävältänne” on amerikaksi ”Many wishes of your Finnish friend”. Mä tulisesti sua kirjeillä lemmin, mutta MGM vastasi virallisemmin, huomautti Juice Leskinen.

Filmiaitta saattoi kehuskella ainutlaatuisuudella nimeltä Hollywoodin kirjeenvaihtaja. Paroni Gösta Gustafsson Wrede toimitti julkaisulle kysyttyä materiaalia, kuten Rudolph Valentinon elämäkerran, Rudolph Valentinon tuoreimmat mainoskuvat, ja vaihtelun virkistämiseksi pikkujuoruja Rudolph Valentinosta. Silmäys vastausosastoon: ”Kyllä Rudolph tavallisesti vastaa. Ehkä hän ei ole saanut kirjettänne. Yrittäkää uudelleen. Oikeinko rakastatte?” Toteamukseen ”Valentinolle voitte kirjoittaa joko ranskaksi, espanjaksi, italiaksi tai englanniksi, hän osaa kaikkia yhtä hyvin.” tekisi mieli kommentoida jotakin viisastelevaa, mutta antaa olla. Ihailijakirjeiden pienimuotoinen käännöspalvelu oli myös toiminnassa, hinta kymmenen markkaa kirjeeltä ja yhden markan postimerkki.

Suomessa syntynyt G.Gustafsson Wrede toimi todella Hollywoodissa näyttelijänä ja filmijournalistina vuodesta 1923 alkaen. Hän esiintyi nimeämättömänä Victor Sjöströmin ja Douglas Fairbanksin elokuvissa, kunnes hän sai surmansa tapaturmaisesti kuvauspaikalla 22.1.1926. Olisi kiinnostavaa tietää, mitä todella tapahtui. Sen kuitenkin tiedämme, että kun Valentino heitti henkensä umpisuolentulehdukseen puolta vuotta myöhemmin, hän laukaisi paljon mainostetun itsemurha-aallon naisihailijoiden keskuudessa. Pola Negri teki hautajaisista näytöksen rojahtamalla arkun päälle ja ulvomalla että he olivat juuri kihlautuneet, mitä yksikään puolueeton taho ei pystynyt todistamaan. Päälle päätteeksi hautaustoimisto järjesti kunniavartioon neljä mustapaitaa ja väitti heidän saapuneen Mussolinin kunnianosoituksena. Ei ole huonoa julkisuutta.

1927 Hollywoodiin saapui seuraava suomalaiskyky, lentoeversti Carl von Haartman. Haartman oli värikäs heppu, joka boheemiuttaan hankki itselleen sen verran ikävyyksiä Suomen armeijassa, että hän joutui eroamaan ja etsimään itselleen uusia haasteita elokuvamaailmassa. Hän mainosti vaikuttaneensa Howard Hughesin Siivet-elokuvan teknisenä asiantuntijana, millä meriitillä hän pääsi kotimaahan palattuaan sen ajan rennyharlinina ohjaamaan pari elokuvaa, joista Kajastus (1930) edes yritti tuoda Suomi-filmiä lähemmäksi aikansa kansainvälistä tasoa. Kun nämä yritykset eivät johtaneet uralle, kansainvälinen seikkailijamme astui seuraavaksi Francon palvelukseen. Talvisodassa hänellä oli alaisenaan muukalaislegioonalainen Aarne Juutilainen, Marokon kauhu, jonka nuorempi veli hävittäjä-ässä Ilmari sai erikoisen kunnianosoituksen, kun hänestä tehtiin 70 vuotta myöhemmin militääri-otakuiden toimesta Strike Witches -animen taisteleva mechamusume Eila Ilmatar Juutilainen, mutta se on jo toinen juttu.

”Vai eikö mitään hauskoja uutisia Hollywoodista? Tänään tuli aamupostissa paljon hauskoja uutisia: V.k. 13 päivän yönä klo 2 putosi Valentino sängystään, mutta selvisi ilman vakavampia seurauksia. Novarroa on viikon ajan vaivannut kroonillinen jalkojen tutiseminen ja päänsärky (Krapula. Hän oli edellisellä viikolla nähnyt juopuneen.) Nyt on erinomaisen aistikkaita albumeja, Ne maksavat Smk 25.- ja silloin saa itse valita kuvat. Albumeja saa kyllä ilman kuviakin 10 mk:n hinnasta.”

Filmiaitan viimeisessä numerossa vuonna 1925 kehotettiin suosimaan kotimaista työtä. Saatavilla oli ensimmäistä kertaa postikortteja kotimaisista filmeistä. Tarjolle tuotiin sellaisia tähtiä kuin Oiva Soini, Joel Rinne, Kirsti Suonio, Aku Käyhkö, Helmi Lindelöf ym. ”Myytävänä kaikissa hyvinvarustetuissa kirja- ja paperikaupoissa. Maaseudulla myöskin osuus- y.m. kaupoissa. Ostajat: Vaatikaa kaupoista postikortteja kotimaisista filmeistä!” Kotimaiset tähdet ovat vakaita ja luotettavia, eivätkä putoile öisin sängystä.