Englantilainen filosofi Jeremy Bentham (1748-1832) oli niin toivottoman ujo, että vältti mieluusti kaikkia sosiaalisia tilanteita. Hän sieti ottaa vastaan vain yhden vieraan kerrallaan, ja ajatus uuden tuttavuuden solmimisesta täytti hänet kauhulla. Edes kirjallinen yhteydenpito ei onnistunut. Hän kirjoitti pitkiä, älykkäitä kirjeitä muille filosofeille, eikä pystynyt postittamaan niitä. Hänelle pitivät seuraa lemmikkihiiret, jotka juoksentelivat vapaana hänen asunnossaan ja nakersivat vähitellen hänen kirjoituksensa hajalle. Omille esinelleen Bentham keksi lempinimiä kuten lapset nukeilleen. Hänen lempikävelykeppinsä oli "Dapple", hänen teekannunsa "Dick".

Bentham oli erittäin tuottelias, ja inspiraation vallassa hän kirjoitti kirjoittamistaan, kunnes hautautui papereihin. Jälkeenpäin hänellä oli vaikeuksia hyväksyä niitä ajatuksia, mitä hän oli kirjoittanut. Löydettyään käsikirjoituksensa parlamentin uudistamisesta Bentham merkitsi kanteen "Mitä tämä on? En voi uskoa kirjoittaneeni tällaista." Kun Bentham ei kirjoittanut, hän kuvitteli mielessään keksintöjä, kuten frigidaarion, joka olisi iglu jossa liha pidetään syömäkelpoisena kesälläkin, keskusteluputket, jotka vedettäisiin talon läpi huoneesta toiseen kuin vesijohdot, sekä Panoptikonin, joka olisi pyöränmuotoinen vankila, jossa keskellä istuva vartija näkee heijastimien avulla kaiken mitä selleissä tapahtuu.

Suurin osa Benthamin kirjallisesta tuotannosta löydettiin hänen kuolemansa jälkeen, koska hän ei ollut rohjennut julkaista sitä. Hämmästyttävin hänen aivoituksistaan oli eittämättä ajatus "autoikonista". Hänen pamflettinsa "Autoikoni eli miten vainajat olisivat hyödyksi eläville" ehdotti, että jokainen ruumis pitäisi balsamoida tai säilöä, jolloin jokaisen maallinen tomumaja olisi henkilön oma muistomerkki jälkipolville, eli autoikoni.

Vailla makaaberisuuden häivääkään Bentham esitti, että esimerkiksi tilanomistaja voisi pystyttää perheensä autoikonit puiden reunustamalle kujalle puiden väliin. (Huomenta, isoäiti, olettepa pirteän näköinen tänään.) Toinen vaihtoehto voisi olla päiden säilöminen riviin erityisvalmisteiseen kaappiin. Museot ilman muuta ottaisivat halukkaasti hoiviinsa kuuluisuuksien autoikoneja, ja niitä voitaisiin käyttää kuten nukkeja teatterissa, esittämään "Vainajien vuoropuheluja... alempien säätyjen moraalin kohentamiseksi." Varjopuoliakin suunnitelmalla tietysti oli. Benthamia kauhistutti ajatus autoikoneiden väärinkäytöstä, esimerkiksi velan panttina.

Viikkoa ennen kuolemaansa Bentham määräsi ruumiinsa leikelteväksi lääketieteellisiin tutkimustarkoituksiin ja päänsä säilöttäväksi autoikonina jälkipolville. Valitettavasti balsamoitu pää tummui, joten jouduttiin tekemään korvaava vahamalli. Vahapää kiinnitettiin autenttiseen luurankoon, joka pehmustettiin heinillä, ja ylle puettiin vainajan kesävaatteet.

1850 autoikoni lahjoitettiin Lontoon University Collegelle, joka oli arvatenkin hyvin innostunut lahjoituksesta. Niin innostunut, että vasta 1898 autoikonia alettiin tutkia. Tuolloin löydettiin Benthamin alkuperäinen pää rintakehän sisältä. Sitä pidettiin vuosia näytteillä vainajan jalkojen juuressa, kunnes viranomaiset päättivät, että moinen mustunut möhkäle oli liian hirveä esiteltäväksi. Autoikonia kunnostettiin uudestaan 1939, jolloin koinsyömät vaatteet vaihdettiin. 1950 autoikonille vaihdettiin uudet alushousut ensimmäistä kertaa sataan vuoteen. Autoikoni on yhä näytteillä lasikaapissa University Collegessa.