Louisianassa sijainnut kolme metriä syvä Lake Peigneur oli vuonna 1980 aktiivisten puuhastelujen kohteena. Järven alla sijaitsi suolakaivos, jossa louhi Diamond Crystal Salt Company. Samaan aikaan öljy-yhtiö Texaco oli kiinnostunut seudun mahdollisista öljyesiintymistä ja rakensi järven pinnalle porauslautan.

Tapahtui vääjäämätön. 20.11.1980 porauslautta löysi vihdoin jotakin kiinnostavaa. Se löysi suolakaivoksen.

Hauskinta on, että kukaan ei pysty sanomaan, mitä todella tapahtui, koska kaikki todisteet ja jäljet tuhoutuivat muutaman seuraavan tunnin aikana, mutta näyttäisi siltä että Texacon poranterä osui suolakaivoksen kolmannen maanalaisen kerroksen käytävään. Järvi syöksyi sisään suolakaivokseen, ja laajensi reikää isommaksi. Syntynyt pyörre imaisi sisäänsä porauslautan, yksitoista proomua, ja 65 eekkeriä ympäröivää maata. Paikallinen kalastaja hra Viator onnistui pakenemaan järveltä rannalle, sitoi veneensä puuhun ja seurasi voimattomana kuinka puu ja vene valuivat sen jälkeen porausreiästä sisään.

Tämä ei jäänyt tähän. Suolakaivokseen oli valunut niin paljon vettä, että läheisen Delcambren kanavan virtaussuunta kääntyi päinvastaiseksi, ja musta aukko täyttyi lähipäivinä kanavan ja Vermilionin lahden merivedestä. Samalla syntyi Louisianan historian suurin vesiputous, kun alavammille maille virrannut merivesi purskusi 50 metrin matkan alas. Luoliin pakkautunut vesi loi ilmataskuja, jotka purkautuivat komeina, parhaimmillaan yli sata metriä korkeina geysireinä.  

Ihmeellistä kyllä, kukaan ei edes loukkaantunut. Suolakaivoksessa olleet 55 työläistä onnistuivat pakenemaan etukäteen harjoitellun käsikirjoituksen mukaisesti. Öljynporaajat ehtivät paeta ennen kuin lautta upposi.

Lake Peigneur on yhä olemassa. Katastrofissa valuneen meriveden ansiosta se on tänään suolajärvi.

Kunnianhimoisempaa hävitystä onnistui saamaan aikaan ruotsalainen tee-se-itse-insinööri Magnus Huss, jonka kekseliäisyyttä on kiittäminen siitä saavutuksesta, että Ragundan järvi itäisessä Jämtlannissa tyhjeni pysyvästi ja kokonaan kesäkuun 6. ja 7. päivän välisenä yönä 1796. 300 miljoonan vesikuutiometrin tyhjentämiseen ei kulunut kuin neljä tuntia.

Herra Huss, joka sai aikalaisilta liikanimen Vildhussen, halusi rakennuttaa uittorännin 35 metriä korkean Storforsenin kosken ohitse. Nerokkaasti Huss aikoi käyttää raivaamiseen veden omaa voimaa, ja suunnitteli että Indaljoen virtauksen ohjaamisella murrettaisiin sorakannas, jonka jälkeen syntyisi uusi luonnollinen uoma kosken ohi.

Koskesta ei ollut enää koskaan harmia. Sorakannaksen antaessa periksi uuteen uomaan tulvahti luonnollisella voimalla niin joki kuin järvikin. Metrin korkuinen tulva pyyhkäisi tieltään kala-apajat, sahalaitokset, peitti viljelysmaat ja tuhosi kaiken tielleen osuneen. Vesi, lieju ja muta täytti läheisen laakson ja peitti niityt, metsät ja talot alleen. Huss teki nopeasti johtopäätökset ja päätti soutaa jokea rannikolle ja suunnata sieltä Tukholmaan. Hänet löydettiin kuolleena virran alajuoksulta. Lopulta osoittautui, että Huss itse oli Ruotsin historian suurimman luonnonkatastrofin ainoa kuolonuhri.

1797 suoritettiin kansallinen varainkeräys hankkeessa mukana olleiden hyväksi. Tuotoilla, 3000 riikintaaleria, he saattoivat maksaa sakkonsa. Lohivetensä ja viljelysmaansa menettäneiden kiukkuisten jämtlantilaisten jälkeläiset leppyivät vuoteen 1950 mennessä. Silloin viljavaa vanhaa järvenpohjaa viljelleet kiitolliset kuntalaiset pystyttivät herra Hussille muistopatsaan, jossa lukee ”Magnus Huss toteutti vuosisataisen unelman: vaiensi kosken, tyynnytti joen. Kaukonäköinen rohkeus koitui hyödyksi kalastukselle, metsänhoidolle ja teollisuudelle.”
 
Kesällä 2005 Nizhni-Novgorodin Bolotnikovissa tapahtui. Kalastajat saapuivat aamutuimaan verkkojaan nostamaan ja havaitsivat tyrmistyksekseen että Beloje-järvi oli kadonnut. ”Aivan kuin joku olisi vetänyt ammeesta tulpan pois” ihmetteli tv-reportteri katsellessaan roinan täyttämää mutaista kuoppaa.

Paikallisviranomaiset epäilivät, että järvi oli tyhjentynyt maanalaiseen luolaan. Dmitri Kljujev muisteli, että samantapaista oli sattunut 70 vuotta aiemmin. Seudun asukkailla oli toisenlaisia näkemyksiä. Paikallinen traktoristi teki tiettäväksi, että järven veden olivat varastaneet maan ulkopuoliset oliot. Nuoret bolotnikovilaiset puolestaan kertoivat jännittävää tarinaa, että järvi oli ilmaantunut tyhjästä Iivana Julman aikana ja siitä alkaen sitä on ympäröinyt synkkä salaisuus.

Tatjana Bakina alueen kulttuuritoimikunnasta tiesi kertoa nykyiselle sensaatiolehti Pravdalle, että vuonna 1600 todellakin kirkko oli jäänyt nousevan veden alle ja parin vuosikymmenen kuluttua paikalla oli kaunis järvi. Kirkon jääminen vedenpaisumuksen kouriin oli käsitetty Jumalan vihaksi. Asiantuntijoiden mukaan on todennäköistä, että järvi palaa aikanaan takaisin, kun pohjan huokoisten kerrosten repeämät nyt paikkautuvat järven pohjan lietteellä, ajopuulla ja roinalla.

Vanhan kansan kyläläinen ei viitsinyt kommentoida nuorten kertomaa jännitystarinaa. ”Minä kuvittelin, että amerikkalaiset ovat vieneet järven”, naureskeli babushka mökkinsä vieressä.