Seuraava hahmo tähtihuiputtajien galleriassamme on Marvin Hewitt (1922-). Hän on hämmästyttävä tapaus. Kaikesta päätellen hän oli aidosti erittäin lahjakas henkilö, joka olisi päässyt tavattoman pitkälle millä alalla tahansa.

Hewittin tarinan kulmakivenä on legendaarinen sattumus, joka tapahtui kun hän oli kymmenvuotias. Hän löysi Philadelphian kirjastosta teoksen Functions of a Complex Variable. Korkeamman asteen muuttujien käyttäytyminen viehätti häntä, vaikka hän ei täysin ymmärtänyt lukemaansa. Hän palasi kirjastoon aina uudestaan, ja alkoi oppia. 12-vuotiaana hän piti kouluesitelmän Einsteinin suhteellisuusteoriasta. Ei mikään ihme, että Hewitt ei tuntenut oloaan kotoisaksi muiden lasten kanssa.

Pian tavallinen koulutyö kävi hänelle turhauttavaksi ja pitkästyttäväksi. 17-vuotiaana hän jäi pois koulusta. Marvin Hewitt olisi halunnut yliopistoon, missä hänen paikkansa ehdottomasti olisi ollut, mutta hän ansaitsi seuraavat kuusi vuotta elantonsa töissä tehtaissa ja ratapihoilla.

1945 Hewitt luki lehdestä työpaikkailmoituksen. Uuteen kouluun haettiin opettajaa. Hewitt ilmoittautui hakijaksi, väitti opiskelevansa yliopistossa, ja sai paikan. Tämähän ei vielä taannut mitään, mutta kun hän ensimmäistä kertaa astui luokan eteen, hän tunsi olevansa kuin uudestisyntynyt. "Ensimmäistä kertaa elämässäni tunsin luottavani itseeni" Hewitt muisteli myöhemmin. "Ensimmäistä kertaa tunsin olevani oikeassa paikassa."

Hewitt meni pidemmälle. Hän tutki yliopistojen matrikkeleja ja valitsi itselleen nimen, joka kuulosti sopivalta. Uudella nimellä ja nimen oikean kantajan meriiteillä Hewitt haki aerodynaamikon paikkaa lentokonetehtaassa. Hänet valittiin toimeen. Työ ei tuottanut Hewittille vaikeuksia, mutta kuukauden kuluttua hän tajusi valinneensa liian tunnetun henkilöllisyyden. Hän otti eron ennen kuin totuus olisi paljastunut.

Loppukesällä 1946 Hewitt esitti olevansa Julius Ashkin Columbian yliopistosta, ja haki fysiikanopettajan tointa Philadelphian farmaseuttisesta korkeakoulusta. Oikea Julius Ashkin oli hänen ikäisensä, työskennellyt Los Alamosin ydintutkimuskeskuksessa, ja oli aloittanut juuri professuurinsa Rochesterin yliopistossa. Hewitt sai paikan Ashkinina. Palkassa vain ei ollut kehumista. "Ja kyllä ne penteleet osasivatkin käyttää minua hyväkseen!" Hewitt murahti myöhemmin.

Opettaminen ei ollut Hewittille vaikeata. "Minulle vain annettiin oppikirja ja sanottiin, mikä osa siitä pitäisi kurssilla opettaa. Sitten vain jaoin oppikirjan tunteihin." Kokeissa Hewittin opiskelijat menestyivät yhtä hyvin kuin kaikki muutkin.

Keväällä 1947 Hewitt alkoi etsiä Julius Ashkinin arvolle sopivampaa tointa. Hän keksi omasta päätään uuden suosittelijan, Christien koneyhtiön. Christien koneyhtiön postilokeroon saapui pian tiedustelu Bemidjin opettajakorkeakoulun rehtorilta. Hewitt kirjoitti koneyhtiön nimissä loistavat suositukset itselleen. Hän saikin paikan Bemidjissä. Siellä hän meni naimisiin, ja kertoi vaimolleen suorittaneensa pari yliopistotutkintoa toisen nimisenä, mistä syystä hänen oli opetettava tällä nimellä.

Bemidjissä sujui hyvin. Elämä oli leppoisaa. Hewitt esitelmöi kaupunkilaisille atomipommista, osti auton, ja joutui ottamaan selvää Columbian yliopiston oppilaskuntien tavoista, jotta Columbiassa opiskellut Bemidjin rehtori ei olisi epäillyt mitään. Jonkin ajan kuluttua Hewitt jälleen kyllästyi. Hän kaipasi keskusteluseuraa ihmisistä, jotka olisivat hänen tasollaan. Hän lähti St.Louisiin.

St.Louisin yliopistossa Hewitt ohjasi väitöskirjaansa valmistelevia tiedemiehiä. Hän opetti enimmäkseen erikoiskursseja, kuten ydinfysiikkaa, tilastomatematiikkaa ja termodynamiikkaa. Hänen oppilaansa pitivät hänestä ja kollegat kunnioittivat häntä, vaikka panivatkin merkille, kuinka hän oli joskus omituisen tietämätön yksinkertaisimman koulufysiikan asioista. Mutta suuret tiedemiehethän ovat hajamielisiä. Tuohon aikaan oli liikkeellä tosipohjainen kasku siitä kuinka Einsteinkaan ei osannut selvittää yksinkertaisia kirjanpidon laskutehtäviä oikein.

St. Louisissa Hewittin asema Ashkinina alkoi käydä hankalammaksi. Sikäläinen opettaja kertoi usein tavanneensa Chicagossa Ashkinin vanhan työtoverin Los Alamosista. Ashkin-Hewitt ei ollut halukas tapaamaan vanhaa kollegaansa, vaan pyysi välittämään hänelle terveisensä. Keväällä 1948 Rochesterin yliopiston Ashkinin artikkeli ilmestyi Physical Reviewissa. Hewitt pistäytyi rehtorin luona mainitsemassa ohimennen, että Rochester oli liitetty hänen nimeensä vain siksi, että hän oli sattunut tekemään työnsä siellä. Maa alkoi kuitenkin polttaa Hewittin jalkojen alla. Seuraava pysähdyspaikka oli Salt Lake City.

Utahin Yliopisto Salt Lake Cityssä otti suuren Julius Ashkinin juhlavasti vastaan. Utahista oli tiedusteltu St.Louisista ja Columbiasta Ashkinin menestyksestä, mutta sattumalta Rochesteriin ei otettu yhteyttä. Hewitt sai vakinaisen professorin paikan ja tähän asti parhaan palkkansa. Oikea Ashkin oli edelleen vain apulaisprofessori Rochesterissa. Columbian dekaani oli kertonut Utahin rehtorille, että oli kaksi Ashkinia, toinen jossakin keskilännessä. Tämä oli Hewittille loistava vakuus siltä varalta, että hän tulisi joskus ilmi.

Sitä vakuutta tarvittiinkin pian. Vain parin viikon kuluttua Hewitt sai Utahiin kirjeen jonka osoitteena oli "Tri Julius Ashkin(?)". Kohteliaasti oikea Julius Ashkin pyysi, että Hewitt lopettaisi väärän nimen käytön. "Oletan, että olette perehtynyt teoreettiseen fysiikkaan ja olette pohjimmiltanne kunnon mies. Olisin näin ollen valmis auttamaan tietä vapautumaan taakasta, jonka on täytynyt käydä teille vähitellen ylivoimaiseksi. Niinpä olen päättänyt olla ryhtymättä toimenpiteisiin tiedottaakseni asiasta yliopistoviranomaisille."

Utahissa oltiin nyt asiasta selvillä. Hewitt kutsuttiin rehtorin kansliaan, jossa hän sai kuulla, että hänen tiedettiin olevan petkuttaja. Yliopisto tarjosi hänelle kaksi vaihtoehtoa, jotka olivat harkinnan arvoisia. Hewitt voisi jäädä Utahin yliopistoon assistentiksi. Hän voisi suorittaa siellä laillisesti, ja todennäköisesti varsin nopeasti, ne akateemiset arvot, jotka hän oli itselleen ottanut. Toinen vaihtoehto oli, että Hewitt voisi suorittaa samat tutkinnot jossakin toisessa yliopistossa. Mutta Hewitt oli liian musertunut ajatellakseen sellaisia mahdollisuuksia. Hän pakeni Philadelphiaan.

Keväällä 1950 työnvälitystoimistoon ilmoittautui Johns Hopkinsin yliopistosta valmistunut George Hewitt, filosofian tohtori ja RCA:n tutkimuskeskuksen entinen johtaja. Hän sai välittömästi paikan Arkansasin teknillisen korkeakoulun sähkötekniikan opettajana. Tulipa sitten paikalle RCA:n henkilökuntapäällikkö rekrytointimatkallaan tapaamaan Arkansasin yliopiston dekaania. "Meillä on täällä tutkimuskeskuksenne entinen johtaja, George Hewitt." "Kuka?"

Hewitt perääntyi jälleen Philadelphiaan, mutta nyt hänellä oli jo kaksospojat huollettavanaan, joten ei ollut aikaa laiskotella. Hän jatkoi kiertue-elämää. New Yorkin merenkulkuopistossa hän esiintyi Iowan valtionyliopistossa väitelleenä Clifford Berrynä. Hän pyrki teollisuuden palvelukseen, mutta hämmästyi kun huomasi, että sinne oli vaikeampaa päästä kuin opettajaksi. Seuraavaksi hänestä tuli Ohion valtionyliopistosta valmistunut Kenneth P. Yates, joka aloitti opettajana New Hampshiren yliopistossa tammikuussa 1953.

New Hampshiressa Hewitt sai vastaansa terävän opiskelijan Wayne Overmanin, joka havaitsi opettajansa tiedoissa hämmästyttäviä aukkoja. Overman vilkaisi Amerikan Tiedemiehet -matrikkelia, ja havaitsi että Yatesin pitäisi olla öljy-yhtiön palveluksessa lähellä Chicagoa. Overman riensi dekaanin puheille kertomaan epäluuloistaan. Hewitt myönsi tapansa mukaan heti kaiken ja niin ikään tapansa mukaan lähti virastaan kaikessa hiljaisuudessa. Mutta nyt hänestä tuli etusivun uutinen. Life-lehden pääartikkelina 12.4.1954 oli Marvin Hewittin uskomattomat seikkailut tiedemaailmassa.

"Olin hyvä opettaja, enkä koskaan oikeastaan ole loukannut ketään", Hewitt totesi Lifessa. "Itselleni itse aiheutin kaikkein eniten harmia. Kun kaikki tuli julkisuuteen, se oli suuri huojennus. Tiesin että nyt se oli loppu."

Marvin Hewitt vilkaisi ilkikurisesti haastattelijaa ja kysäisi "Vai ettekö usko?"