Entisen evankelistan Marjoe Gortnerin (synt. 1944) menestys ei ollut niinkään armolahja tai uskon ansiota kuin kotikasvatuksen tulosta. Kapaloikäinen Marjoe, jonka nimi on yhdistelmä nimistä Maria ja Josef, osasi laulaa Hallelujaa ennen kuin hän oppi puhumaan. Yhdeksän kuukauden kypsässä iässä hänen äitinsä opetti pikku-Marjoeta hihkaisemaan oikealla tavalla "Glory" mikrofoniin. Halloweenina 1948 neljävuotiaasta Marjoesta tuli kaikkien aikojen nuorin virallisesti tehtäväänsä vihitty pappi, joka kuljetettiin Paramountin studioille johtamaan hääseremoniaa. Marjoe Gortner oli pian alansa ihmelapsi, evankelioimisen Shirley Temple, jonka pikkupojan cowboy-puvussa pitämät saarnat esitettiin ulkoaopitun moitteettomasti ja hiotusti.
 
On arvioitu, että perhe ansaitsi Marjoe Gortnerin avulla kolme miljoonaa dollaria. Valitettavasti pian Marjoen 16-vuotispäivän jälkeen hänen isänsä livisti rahat mukanaan. Pettynyt Marjoe lähti San Franciscoon, jossa hän eli hippinä ja vanhemman naisen rakastajana. Kun hän huomasi olevansa vähissä varoissa, hän päätti palata evankelioinnin pariin ja aloitti karismaattiset show-illat, joihin otettiin mallia sen ajan rock-konserteista. Marjoe ansaitsi sen verran kiertueillaan, että saattoi pitää puolet vuodesta vapaata.

Uran alussa Gortner kierteli USA:n etelävaltioiden raamattuvyöhykettä ristiin rastiin. Piskuisilla takamailla hän vakuuttui siitä, että evankelioiminen oli näiden seutujen tärkein viihteen laji. Tarjolla ei ollut alun alkaenkaan kovin paljoa huvituksia. Nämä ihmiset eivät käyneet elokuvissa, eivätkä juopotelleet baareissa. Rock-konsertit oli heille mahdoton ajatus. Mutta jokainen tarvitsee purkautumistien, joten he menevät hengellisiin kokouksiin, tanssivat, laulavat ja puhuvat kielillä. Miksipä ei viihdettä voisi tarjota yhtä hyvin hyvä sanoma, jota varten koristeltiin esiintymistiloja, jonne yleisö ja esiintyjät saapuivat parhaimmissaan ja musiikkikin oli hyvää. Gortnerin velvollisuus oli antaa yleisölle parastaan. Itse asiassa pelastus oli kauppatavara, jota saattoi markkinoida siinä missä Coca-Colaa. Toisinaan menetelmätkin olivat samoja.

Tässä ammatissa kuului asiaan, että Gortner ei nuukaillut jaellessaan avokätisesti ikuisia kirouksia ja helvetin kauhuja kuulijakuntansa keskuuteen. Gortnerin onnettomuus oli, että hän alkoi kysyä itseltään, millä oikeudella hän sellaista teki. Omantunnon kysymysten kanssa painittuaan hän päätti, että vuoden 1971 jäähyväiskiertue taltioitaisiin dokumenttielokuvaksi. Yleisö ja Gortnerin evankeliset kollegat ja tukijat eivät kuitenkaan tienneet, että elokuvaan tulisi sisältymään Gortnerin lavan takana ja tien päällä lausumia kommentteja, joissa hän selvitti perinpohjin evankelioijan ammatin saloja. Sarah Kernochanin ja Howard Smithin dokumentti Marjoe voitti 1972 parhaan dokumenttielokuvan Oscarin.

"Minulla ei ole ihmeellisiä voimia", joukkopsykologiasta ja esiintymistaidosta luennoiva Gortner tähdentää kuulijoilleen. "Eikä muillakaan alalla toimivilla. Sadat ihmiset parantuivat minun kiertueillani, mutta tiedän pirun hyvin, että minä en ainakaan tehnyt mitään."

"Koko bisneksen perusta on, että poimitaan kaveri, jolla selvästi on ongelma. Hänellä ei ole mennyt elämä kuten hän toivoi, hän etsii jotakin, usein hän on yksinäinen ja niin poispäin. Hän sitten tulee herätyskokoukseen ja näkee ympärillään ihmisiä jotka näyttävät onnellisilta,  He kutsuvat häntä mukaan klikkiin ja se näyttää hänestä hienolta. Hän kuulee ihmisten sanovan "Hei, elämäni on muuttunut" tai "Hei, löysin uuden duunin". Siinä vaiheessa hän on valmis pelastetuksi tai uudelleensyntyneeksi. Kun hän on pelastettu, häntä taputetaan selkään. Se on kuin tulisi hyväksytyksi eliittiklubiin."

"Evankelistan on hyvä tietää, että varsinainen show on yleisö. Evankelista on vain kapellimestari. Hän tarkkailee joukkoa, yrittää johdattaa heidät kliimaksiin tietyssä vaiheessa iltaa. Aloitetaan sanomalla että olet kuullut, että tästä tulee merkittävä ilta. Joukko lähtee vyörymään ja saarnaajan täytyy varoa ettei hän pysäytä sitä. Kaikki johdattaa kohti hetkeä, jolloin seurakunta on ekstaasissa. Sama juttu rock-konsertissa. Ensin on vaikuttava sisääntulo ja avauskappale, sitten vanhoja klassikoita, ja lopuksi hittisingle. Evankelistan hittisingle on henkinen uudelleensyntyminen."

"Kun sielu on pelastettu, seuraava askel on Pyhän Hengen vuodattaminen. Käännynnäiselle sanotaan "No niin, nyt kun sinut on pelastettu, ota vastaan Pyhä Henki." Siitä seuraa "kielillä puhuminen". Osa siitä on halua todistaa itselle ja muille että on otettu vastaan armolahja, mutta siihen myös aktiivisesti rohkaistaan. Jotkut saavat sen lahjan samana iltana, jotkut viikkojen päästä. Käännynnäiselle sanotaan "rakastamme sinua ja toivomme että saat sen tänä iltana". Kaikki tavoittelevat sitä. Se on tavattoman voimakas elämys, joka muistuttaa transsia. Sillä hetkellä ihminen unohtaa kaikki huolensa. Häntä ympäröi ihmiset, joihin hän luottaa, ja jotka kaikki sanovat "Rakastamme sinua. Kaikki on hyvin. Kristus hyväksyy sinut." Ennemmin tai myöhemmin hän alkaa puhua kielillä, ja uudet ystävät ovat haltioissaan, ja siitä ei tule loppua."

"Kielillä puhuminen on opittua", Gortner korostaa. "Se on purkaus jonka itse opettaa itselleen. Vanhemmat, kirkko ja Raamattu – jos otat sen kirjaimellisesti – sanovat että Pyhä Henki saa sinut puhumaan toisilla kielillä. Hiljalleen vakuutut siitä, että kielillä puhuminen on itsesi läpi käyvän hengen äärimmäinen ilmaus. Ensimmäisellä kerralla ehkä soperrat "dut-dut-dut", mutta kuulet muita ja opit heiltä ja seuraavalla kerralla se meneekin "dut.dut-dut-um-dut-deet-dut". Ennen kuin arvaakaan, niin äkkiä on vuodattamassa julki "elahando satelaikki konte lemosantrai aseeja"."

Gortner kieltäytyy kuitenkin kritisoimasta kielillä puhumista. "Tietenkään se ei ole mitään "kieltä", mutta se on kunnioitusta herättävä ilmiö. En halua halveksia sellaista enkä ole ikinä halveksinut. Tarkastelen sitä vain rationaalisesta näkokulmasta. En näe että se on mitään jumalallista, että taivaasta iskisi näkymätön leka ja täräyttäisi päähän. Se on oppimisprosessi. Kuten pianon soittaminen, mitä enemmän sitä harjoittelee, sitä paremmaksi siinä tulee."

Marjoe Gortner luo viimeisen silmäyksen menneisyyteensä. "Kun matkustin kiertueilla, vastaan tuli ihmisiä, jotka janosivat tulla pelastetuksi. Saatoin tavata jonkun hepun, joka oli hämmentävän avoin ja raikas tuttavuus. Mutta neljä vuotta myöhemmin tapasin hänet uudelleen ja tästä hepusta oli tullut tiukkapipoinen suvaitsematon kunnon kristitty, koska nyt hän eli Kristuksessa. Siinä vaara piilee. Ihmiset janoavat elämyksiä. He tahtovat tuntea olonsa hyväksi, ja se voi auttaa heidän elämäänsä. Mutta kun alat sellaisen operaation, kuvaan astuu  ihmisten kontrollointi, valta ja raha. TV-evankelistojen tekniikka on aina sama. On aika samantekevää, mitä sanoo. Jos heidän puhumansa kirjoittaisi ylös ja tarkastelisi sitä, niin joka toinen lause kumoaa joka toisen. Se on yleisön ruokkimista ja sen tuntemusten ohjailua. Ainoa järkevä hyvin muotoiltu ajatus, joka toistuu ja joka menee varmasti perille on: Lähettäkää rahaa."

Gortner on kokeillut kykyjään myös poliittisena puhujana. Hän oli mukana kannattamassa Jerry Brownia Kalifornian kuvernööriksi. Kun hänen piti puhua, hän vaistosi että yleisö oli vihamielinen, ja se teki hänet hermostuneeksi. "Lavalla oli kaksi lippua, USA:n lippu ja Kalifornian lippu. Hiljaa kävelin lippujen luo ja sitten keksin, mitä sanoisin. En tiedä mistä se tuli, mutta hypistelin lippua ja sanoin "Muistan kuinka luin että Betsy Ross ompeli ensimmäisen Amerikan lipun. Tänään ne valmistetaan Japanissa." Se iski työläisyleisöön, ja siitä hetkestä eteenpäin olin heille Jumala."

"Luennoin parissakymmenessä yliopistossa vuosittain ja esitän niissä demonstraatioita uskolla parantamisesta. Mutta en lähde tekemään niitä noin vain. Heidän pitää itse pyytää sitä. Kerron heille että itse en usko siihen, että käytän paljon temppuja – luennon otsikko on "Retoriikka ja karisma" – eli olen jo kertonut koko jutun kuinka se tehdään, mutta silti he haluavat nähdä sen. Torjun ajatuksen. "Ei, ette te välitä siitä." Ja he vastaavat "Kyllä, kyllä, näytä meille!" Ja minä vastaan "Ette te siihen kumminkaan usko, joten ei siitä tule mitään." Huomaatteko? Annan heidän ruinata parikymmentä minuuttia, ja sitten pyydän vapaaehtoisen. Vapaaehtoinen tulee ja sanon hänelle "Haluatko voida paremmin? Älä valehtele! Olet tässä vain vitsin vuoksi, koska haluat tehdä vaikutuksen kavereihisi ja minusta pellen. Ole hyvä ja mene takaisin istumaan." Olen todella tylynä, soudan ja huopaan kunnes tämä tyttö sanoo kyyneleet silmissä "Ei, ei, minä uskon!" Ja sitten – vaikka nämä ovat yliopisto-opiskelijoita ja teen tämän pilan päiten, niin sanon vanhan repliikkini "Jeesuksen nimeen!", kosketan häntä päähän, ja pam, vapaaehtoinen kaatuu lattiaan. Joka ikinen kerta!"

Robert M.Price: Evangelism as entertainment