1292654823_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Jari Tervo ja Reijo Valta ovat viime aikoina tahoillaan sivunneet Osmo Jokisen (1938-1985) runokokoelmaa Nollapiste. Vuonna 1964 ilmestynyt 64-sivuinen uusdadaksi luonnehdittu runokirja sisältää tyhjiä sivuja, joille on merkitty satunnaisiin kohtiin suurikokoisia pisteitä. Vuonna 2004 Hubert van der Berg käänsi teoksen hollanniksi, mikä oli huomattava saavutus ottaen huomioon sen, että van den Berg ei osaa suomea. Suomalainen kirjallisuushistoria on jäänyt aprikoimaan, onko Jokisen teos taidefilosofinen kannanotto, vitsi, vaiko molempia.

 

Jari Tervo tietää kertoa, että runokokoelman latoi suonenjokelainen konelatoja Kari Tapani Jalkanen Sisälähetysseuran Raamattutalon kirjapainossa Pieksämäellä. Konelatoja Jalkanen loi myöhemmin itselleen uran laulajana taitelijanimellä Kari Tapio.

Jokisen teoksesta otettiin kerrassaan kolme painosta. Nimiölehden jälkeen seuraava luettava sana löytyy teoksen sivulta 61, ja siinä lukee ”Sisällys”. Informaatioarvoltaan hivenen vähäisten pisteiden ilmeneminen sivuilla on antanut aihetta lähestyä teosta semioottisena tutkimusmateriaalina. Jorma Hinkka mietiskelee, että typografinen tauko on merkitsevän hiljaisuuden taidetta. Reijo Valta epäröi, olisiko Nollapisteen pisteet sukua ajan uutuudelle, reikäkorttien rei’ille.

Satunnaiset pisteet, etenkin kolmen merkin ryhmissä, luovat jatkuvuuden, päättymättömyyden ilmapiirin, jossa on aistittavissa lukijan mielialoista riippuen joko jahkailua, mykistyneisyyttä tai aavistelua, vain muutamia vaihtoehtoja mainitakseni. Mangan kielioppi on tuonut tietoisuuteemme puhekuplien repliikit, joissa esiintyy pelkästään kolme pistettä. Epärepliikki sijoitetaan useimmiten tilanteeseen, jossa kolmen pisteen lausuja tai pikemmin ajattelija havaitsee jotakin verrattoman hölmöä. Merkki tarkoittaa, että henkilö ei tiedä, mitä hänen pitäisi tästäkin ajatella.

Kyseessä on runoilijan perustilanne maailman edessä. Jos maailma on mieltä vailla, onko tarpeen sanoa siitä jotakin? Kommentoiminen, position ottaminen, korruptoituu välittömästi puheeksi, johon sisältyy ratkaisemattomia rakenteellisia ongelmia (Wittgenstein). Kommunikaatioprosessissa signaali ei puolestaan pysty ylittämään häiriökohinaa. Jos kommunikaatio onnistuu, kyseessä on väärinkäsitys (Wiio). Näin surkeassa tilanteessa parasta, mitä saattaisi kuvitella, olisi vaientaa ääni kuulumattomiin, jolloin lukija ensimmäistä kertaa pitkään aikaan saa aiheen hätkähtää, ei puhetta vaan sen mykistävää ja korviahuumaavaa poissaoloa. Kirjoituksen ja puhunnan negaatio ilmaisee enemmän kuin kirjoitus ja puhunta.

Luultavasti Osmo Jokinen onnistui käsittelemään teemansa tyhjentävästi loppuun, sillä Nollapiste jäi hänen ainoaksi runoteoksekseen.

Uno Sinomin The Book Of Blank Pages ei ole aivan nimensä mukainen. Se sisältää satunnaisia tyhjiä sivuja, joiden ympärillä on muutamia sanoja sisältäviä sivuja, joiden tekstissä kosketellaan tyhjyyttä, johon kirjaimet aina upotetaan. Teoksen mainosteksteissä väitetään, että opus on kirjoitettu erityisesti lukulasien käyttäjille. Lukutapahtuma on usein stressaava, ja olisi tähdellistä oppia rentoutumaan. Ilmavasti ladotun kirjan mainostetaan auttavan poisoppimaan vääristä lukutavoista. Lisäksi ”tämä kokeellinen teos osoittaa tajunnalle, mitä valaistuminen on”. Teoksen ostajia pyydetään katsomaan sivulle 57 ja kertomaan julkaisijalle mitä he näkevät, jotta paluupostissa saa ohjeet näön parantamiseksi. En ole nähnyt teoksen sivua 57.

Englanninkielisessä kirjallisuudessa on tapana käyttää tyhjillä sivuilla ilmaisua ”this page is intentionally left blank”. Tämä sen vuoksi, ettei vimmastunut asiakas alkaisi pommittaa julkaisijaa vaatimuksilla saada sisältöä sivulle, joka häneltä on ryöstetty kirjapainossa tapahtuneen huolimattomuuden tai huiputuksen johdosta ja syyttäisi aiheettomasti Kari Tapiota. Samalla, kun sivulle painetaan ”tämä sivu on jätetty tarkoituksella tyhjäksi”, se ei ole enää jätetty tarkoituksella tyhjäksi. Koska tällaisesta häpeämättömästä valehtelusta ei yleensä seuraa toimenpiteitä, on pääteltävä, että kirjojen lukija on mukautunut ajatukseen, että hänelle valehdellaan. Usein kirjallisuudessa jopa edellytetään sitä. 

Voiko tyhjä sivu valehdella? Eikö tyhjä sivu ole mitä täydellisin tosiasioiden kuva, vallanpitäjien kiimaisesti hyväilemän kontrollin ja sensuurin huipentuma. Tyhjällä sivulla kaikki on täydellisessä järjestyksessä. Se sisältää kaiken, eikä yhtään mitään. Se tuo terveisiä pysähtyneestä ihannemaailmasta, jossa ei ole tarvetta minkäänlaiselle liikkeelle eikä muutokselle. Mitään ei ole tarpeen kysyä eikä vastata. Mikään ei synny, elä, eikä kuole. Aikaa ja paikkaa ei ole olemassa. Tyhjyys on äärimmäistä totuuskirjallisuutta.

Samalla se on vaarallisin tila, minkä voi kuvitella, sillä teoksen systeemin ulkopuolella sille avautuu kaikki kuviteltavissa oleva potentiaali, joka voi aktualisoitua millä hyvänsä hetkellä. Heti kun joku onneton kirjoittaa sivulle jotakin.

Mutta mitä iloa siitä olisi.