1325429277_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Joulukuun teemaksi tuli sattuman kauppaa Korea. Päätetään aihe surullisella ja uskomattomalla tarinalla, joka kuuluu suosittuun sarjaan Kadonneet elokuvat. Sitä ennen taustaksi kaikkea muuta mahdollista.

Katselin KBS:n uudenvuoden showta, jossa esitettiin sikermä trot-musiikkia. (Vrt. foxtrot, ilman foxia). Potpurri alkoi Miljoonalla ruusulla (kyllä!) ja nykytähtien jälkeen estradille astui veteraani Sim Soo-Bong, joka esitti pari omaa lauluaan takavuosilta. 1960-luvulla Korean radion eettinen neuvosto kielsi lukuisat kaihoisat balladit perusteella että ne olivat liian japanilaista musiikkia. Sim Soo-Bong olisi halunnut esittää japanilaista tunnelmaiskelmää, enkaa, koreaksi ja ihaili alan legendaarista suuruutta Misora Hibaria. Hibarista puolestaan Japanissa eivät kaikki pitäneet ja levittivät parjaustarkoituksessa juttua, jonka mukaan Hibarin sukutausta olisi korealainen.

Kun Sim Soo-Bong vuonna 1979 eräänä kohtalokkaana iltana saapui viihdyttämään Etelä-Korean sotilasdiktaattoria Park Chung-heetä, hän esitti yhden Misora Hibarin laulun. Park tunnisti heti kappaleen alkuperän ja vinoili Simille kohteliaasti onko hänen seurassaan japsi. Kohtalokkaaksi illanvieton teki se, että sen aikana diktaattorin turvallisuudesta vastannut Korean CIA:n päällikkö Kim Jae-kyu ampui presidentti Parkin Sim Soo-Bongin silmien edessä.

Syksy 1979, jolloin Kim ampui Parkin, oli tulenarkaa aikaa, sillä Busanissa käytännössä koko kaupunki oli noussut kapinaan sotilashallitusta vastaan. Park uhosi tuona iltana jyräävänsä koko kaupungin tankeilla ja viis siitä, moniko kuolisi. Tiedustelupäällikölle, joka oli käynyt Busanissa, ja tiesi ihmisten mielialat, tämä oli ilmeisesti liikaa, mutta näin yksinkertainen murhamotiivi saattaa olla liian romanttinen tulkinta asiasta.

Park kieltämättä oli suhteellisen karski luonne. Hän oli selvinnyt vuonna 1974 televisioidusta murhayrityksestä. Pohjois-Korean agentti aikoi ampua Parkin hänen puheensa aikana. Agentti taltutettiin, mutta Parkin vaimo haavoittui kuolettavasti harhaluodista. Kun tilanne oli selvitetty, Park nousi ylös puhujapönttönsä takaa, lausui mikrofoniin ”aion jatkaa”, nieleskeli pari kulausta vettä, ja piti puheensa loppuun sillä välin kun hänen vaimoaan retuutettiin kiireimmän kaupalla sairaalaan.  

Ei voi olla miettimättä, että Parkin kovakouraiset otteet johtuivat siitä, että kova linja ja vehkeily olivat ainoat menettelytavat, jonka hän koskaan oppi hallitsemaan. Toisen maailmansodan aikana hän oli taistellut japanilaisten riveissä luutnanttina Mantsukuossa nimellä Masao Takagi. Sodan jälkeen hänet palkattiin Etelä-Korean armeijaan virkaupseeriksi, mutta hänet potkittiin pellolle, kun selvisi että hän oli osallistunut kommunistisolun toimintaan. Silti Korean sodan puhjettua hänet otettiin pikimmiten takaisin palvelukseen tappelemaan kommunistista pohjoista vastaan ja hän käväisi McCarthyn aikaisessa USA:ssa hankkimassa strategista erityiskoulutusta. Siis aivan ällistyttävää, mutta noina aikoina hämärä tausta voitiin kätevästi unohtaa, jos henkilö osoittautui tarpeelliseksi. Kysykää vaikka Wernher von Braunilta.

Kun tietty musertavan totaalisuuden esimerkki vaikuttaa riittävän voimakkaasti, niin henkilöistä, ryhmittymistä, ehkä jopa kokonaisesta kansasta, tulee juuri sitä mistä se kiivaimmin sanoutuu irti. Niin meillä oli/on Pohjois-Korean sotilasdiktatuuri ja Etelä-Korean sotilasdiktatuuri, Neuvostoliiton imperiumi ja Yhdysvaltojen imperiumi, uusnatseja ja antifasisteja, rasisteja ja antirasisteja, israelilaisia ja palestiinalaisia, sanalla sanoen hiippareita joille kelpaa mikä tahansa stetsonista vedetty sekundäärinen ongelma elämän tarkoitukseksi, ja tarvitaan kohtuullisen voimakkaat värilasit, +20 eteen, jotta niiden välillä pystyisi havaitsemaan oleellista eroa.

Korean sota oli aivan uskomaton. Maa jyrättiin läpi kahteen kertaan lähes rajalta rajalle. Ensin Kim Il-Sungin armeija eteni etelärannikolle saakka, sitten amerikkalaiset marssivat YK:n mandaatilla Kiinan rajalle, ja kun kiinalaiset puuttuivat peliin, sota jähmettyi kolmeksi vuodeksi 38:n leveysasteen tienoille, josta kaikki alkoikin, eikä kukaan tietenkään lopulta voittanut mitään.

Korean sota jäi ratkaisematta, joten suurvaltojen täytyi yrittää paremmalla onnella muualla. Vietnamissa ja Afganistanissa käytettiin samaa kaavaa kuin Koreassa tekaistuine provokaatioineen ja ystävällismielisine nukkehallituksineen, eikä tuloksista kannata kauheasti kerskailla. Maailman asioita ei enää koskaan pysyvästi ratkaistaisi tällä menetelmällä. Korea, josta kaikki alkoi, jäi oman onnensa nojaan ja lakkasi kiinnostamasta varsinkaan niitä, jotka hokevat että kylmä sota olisi kuulemma päättynyt. Niinpä Panjumjonissa toisiaan tiukasti tuijottavien sotilaiden takana on toisella puolella Samsung, Hyundai ja LG, toisella puolella jumalallinen pyhä vuori, jonka juurella sata vuotta sitten metsämökissä syntyi vapahtaja, ikuinen presidentti, joka vain on väliaikaisesti estynyt hoitamaan virkatoimiaan, ja Arirangin sola on tukittu umpeen.

Korean sodan leikkisässä tiimellyksessä tuhoutui noin puolet maan historiasta, ja Korean elokuvatuotanto menetettiin lähes täysin. Onneksi menetysten vastapainoksi Korean sodasta syntyi MASH, joka kuvaamalla amerikkalaisia Korean sodassa kuvasi tosiasiassa amerikkalaisia Vietnamissa (kuten kaikki katsojat tiesivät), sillä erolla että Vietnamista ei voinut esittää sellaista tv-sarjaa, koska se olisi ollut raivostuttavan valheellista (kuten kaikki katsojat tiesivät). Sellaista on fiktio.

Ensimmäinen korealainen kokoillan elokuva oli Na Ung-Yu:n käsikirjoittama, ohjaama ja tähdittämä vuonna 1926 valmistunut Arirang. Arirang on tietysti maailman tunnetuin korealainen kansansävelmä, maan epävirallinen kansallislaulu. Se on rakkauslaulu, jolle voi löytää lukemattomia merkityksiä, ja jonka ensimmäinen säe ”Arirang, Arirang, arariyo, Arirang gogaero neomeoganda” (Edessä on pitkä tie kuljettavana, pitkä kuin Arirangin sola) kuuluu samaan sarjaan Loch Lomondin kanssa. (You take the high road and I take the low road, and I’ll be in Scotland before you) Elämä on pitkät jäähyväiset, sillä Arirangin tietä kulkeva joutuu toteamaan saman kuin nummien vaeltaja: Me and my true love will never meet again on the bonnie bonnie banks of Loch Lomond. Laulut, jotka elävät ikuisesti, ovat sellaisia. Jos Sim Soo-Bong ei ole levyttänyt Loch Lomondia, niin hänen pitäisi.

Vuoden 1926 Arirang-elokuva oli jokseenkin outo ilmestys. Päähenkilö oli hullu Yongjin, joka nauroi kaikelle ja kaikille. Hän oli osallistunut maaliskuun 1. päivän 1919 kansannousuun, ja joutunut japanilaisen sotapoliisin kiduttamaksi. Katsojille kerrottiin, että tässä yhteydessä hän menetti järkensä. Elokuvan alussa Yongjin hyökkää sirpin kanssa uhittelemaan japanilaiselle poliisille, joka ei ole moksiskaan, vaan tokaisee yksinkertaisesti ”äijä on hullu”. Seuraavaksi Yongjin ahdistelee rikasta japanilaismielistä maanomistajaa, jolle hänen isänsä on velkaa, ja tämän renkiä Gihoa, joka on poliisin vasikka. Kun Giho yrittää raiskata Yongjinin siskon (japsit raiskaavat maatamme!), ja Yongjinin luokkatoveri Hyungu ryntää puolustamaan tyttöä, Yongjin seuraa tapahtumia aidalta ja nauraa katketakseen. Yongjin alkaa kuvitella miten taistelisi tytöstä autiomaassa, näkee harhoissaan Gihon kilpakosijana, ja leikkaa Gihon kurkun sirpillä. Yongjin tulee tajuihinsa, poliisi sitoo hänen kätensä, ja hänet kuljetetaan junalle samalla kun hän surussaan alkaa laulaa Arirangia. Historia kertoo, että tuon kohtauksen aikana elokuvayleisöt puhkesivat laulamaan Arirangia päähenkilön kanssa.

Laulavaa vallankumousta ei hyvällä katsottu. Elokuvasta tuli raivoisa menestyskappale, joka sytytti kansallisen vastarinnan henkeä, ja sai lukuisia jäljittelijöitä, joista japanilainen sensuuri teki lopun. Lopulta Koreassa toimi vain yksi ainoa filmiyhtiö, joka oli japanilaisten omistuksessa ja tuotti yksinomaan sivistäviä ja valistavia elokuvia.

Viimeinen olemassaolevaksi tiedetty Arirangin kopio katosi Korean sodassa. Vanhin jäljelle jäänyt korealainen elokuva on vuonna 1934 valmistunut mykkäfilmi Nuorten käännekohta, jonka kopio löytyi joitakin vuosia sitten Kiinasta.

Jos Arirang olisi tehty japanilaisten miehittämän Korean sijasta venäläisvallan aikana Suomessa, olisi helppoa kuvitella elokuvan nimeksi Finlandia. Mutta ajatella, että vanhin jäljelle jäänyt suomalainen elokuva olisi vuodelta 1934. Meillä on esiintynyt kiitettäviä yrityksiä pyrkiä näin kunnianhimoiseen päämäärään. Helsinkiäkin on pommitettu ahkerasti ja vasta koottu Suomen Elokuva-arkisto onnistui suurinpiirtein ensimmäisenä tekonaan palamaan tyylikkäästi poroksi Adams-filmin varastossa. Silti näin onnetonta tilannetta ei osaa Suomen oloihin kuvitella.

Arirangin legenda ei päättynyt suinkaan tähän. 1980-luvulla maailmalle levisi listaus eksentrisen japanilaisen filmikeräilijän Yoshishige Aben kokoelmista. Sota-aikana Mantshuriassa keräilynsä aloittaneen Aben kokoelmissa oli luettelon mukaan 50 000 elokuvaa, ja siellähän se luki: ”Arirang, 9 kelaa, moderni draama.”

Suuren isänmaallisen elokuvan viimeisen kappaleen löytyminen innoitti sekä Pohjois-Korean että Etelä-Korean käyttämään kaikkia mahdollisia diplomaattisia keinoja taivutellakseen Aben luovuttamaan filminsä kopioitavaksi. Mutta tasapuolinen Abe asettikin ehtoja. ”Jos Pohjois-Korea ja Etelä-Korea yhdistyvät, ja maan presidentti esittää virallisen pyynnön Japanin keisarille, niin näissä olosuhteissa saattaisin olla taivuteltavissa luovuttamaan elokuvan.”

Toisin sanoen Arirang ei ollut kaupan missään oloissa. Kun Abe kuoli vuonna 2005 ilman perillisiä, ja hänen jäämistöään ryhdyttiin käymään läpi, molemmat Koreat pommittivat Japanin lähetystöjä ja viranomaisia kirjeillä, ehdotuksilla ja vetoomuksilla. Ratkaisu oli mitä tasapuolisin. Paljosta puheesta huolimatta Aben kokoelmista ei löytynyt Arirangista kelaakaan.

Elokuva tuskin löytyy enää mistään. Ehkä näin on jopa parempi. Kadonneiden filmien maine perustuu ennen kaikkea sille, että kukaan ei ole niitä nähnyt. Jos vuoden 1926 Arirang ilmaantuisi katsottavaksi jostakin kivenkolosta, voisiko monitoimimies Na Ung-Yu:n tuon ajan tekniikalla ja teatraalisuudella tekemä elokuva olla muuta kuin pettymys? Kadonneena Arirang on sentään jotakin, se on korealaisen elokuvan Loch Lomond, jota emme koskaan enää näe, mutta jonka mielikuvaa yleisö voi haaveilla ja tekijät tavoitella, kukaties ylittäen samalla sen mitä saatiin aikaan vuonna 1926.

Itse laululle, josta tuli Korean vastarinnan symboli, kävi hauskasti. 1930-1940-luvuilla siitä tuli suurinpiirtein Japanin ykköshitti. Samat sanat, jotka korealaisille kuvasivat menetettyä vapautta, kertoivat japanilaisille kaihosta perinteisempään elämäntapaan, joka oli väkivaltaisesti syrjäytetty teknologisten ja sosiaalisten mullistusten myötä.

Pitäisikö sen olla yllätys. Kerran luin amerikkalaisen tutkijan kirjoittaman artikkelin, jossa hän pohti kysymystä keitä japanilaiset ovat ja mistä he tulivat. Muinaisessa Koreassa puhuttiin 2000 vuotta sitten kolmea kieltä, joilla ei ollut paljoa tekemistä keskenään. Tämän päivän korean kieli oli se kieli, jonka voittoisat kuninkaat ja virkamiehet omaksuivat. Sillä ei ole mitään tekemistä japanin kielen kanssa. Mutta kuinka ollakaan, se mitä tiedämme yhdestä näistä etelärannikolla puhutuista kadonneista Korean kielistä, viittaisi siihen, että se oli tyrmistyttävän lähellä sitä kieltä, jota tänä päivänä kutsutaan japaniksi. Japanilaisille ja korealaisille tästä ei kannata mainita. Siitä saa pyyhkeitä, ellei suoraan turpaansa.

Varomaton maailmanmatkailija saattaa myös saada päähänsä arvelluttavia ajatuksia Tokion ja Soulin arkeologisista museoista. Molemmissa laitoksissa on eri osastot Korealle ja Japanille eri kerroksissa, ja täsmälleen samat 2000 vuotta vanhat esineet näytteillä kummassakin, mutta siitä ei ole tarpeellista huomauttaa.

Ehkä Arirangin sola onkin Arirangin salmi. Tänä päivänä, kun korealaiset gallupeissa kertovat inhoavansa kaikista kansallisuuksista eniten amerikkalaisia, ja korealaiset tyttöyhtyeet ovat Japanin listojen kärjessä, Japani ja Korea ovat ehkä astumassa Suomen ja Venäjän naapuruudesta Suomen ja Ruotsin naapuruuteen, ja viis kiintiön täyttävistä jääräpäistä, joille japaniksi puhuvat ja laulavat korealaiset esiintyjät ovat yhtä suuri kansallinen häpeätahra kuin se että kaksikielisessä maassa opetettaisiin koululaisille ruotsia.

Onnea kaikille, jotka selvisivät maailman hullusta vuodesta 2011. Pukekaa juhlan kunniaksi hanbok ylle, jos mahdollista. Käykäämme kuuntelemaan yksi maailman suurimmista lauluista ja toivokaamme tulevaisuudelta parempaa, sillä kuten Leiji Matsumoto viisaasti sanoi, aika ei petä unelmia.