Brittein Saarten kelttiläisillä alueilla, Walesissa, Skotlannissa ja Irlannissa, elää yhä maalaisbardin traditio. Bardd gwlad on kylän hovirunoilija, jonka tehtävä on sommitella tilapäävärssyjä huomattavien paikallisten tapahtumien, kuten syntymien, kuolemien ja häiden kunniaksi. Etenkin Walesissa parhaat värssyt saattettiin kaivertaa hautakiviin ja niitä kerrottiin kansan suussa eteenpäin vuosisatoja senkin jälkeen kun oli täysin unohtunut, kuka oli runon sepittänyt ja kenestä.

Walesilainen Trubadurix oli siis propagandistinen kronikoitsija, jolta odotettiin että hän kohottaisi käpykylän mielialaa. Horace Charles Jones (1906-1998) rikkoi perinteen kursailematta. Hän hyökkäsi, solvasi, pilaili, eikä antanut anteeksi niille, jotka olivat häntä vastaan rikkoneet. Hänen pilkkavärssyjensä kohteeksi joutuneet vastasivat samalla mitalla. Bardi Jones voitiin nähdä 45 vuoden ajan nojailemassa lyhtypylvääseen Merthyr Tydfilin pääkadulla jokaikinen päivä. Uransa aikana hänet pahoinpideltiin kadulla, mukiloitiin kahvilassa, lyötiin tajuttomaksi, ja kerran hänet sytytettiin tuleen. Eipä ihme että runoilija Jones kantoi taskussaan kotitekoista nyrkkirautaa siltä varalta, että hänet haastettaisiin debattiin taiteesta. Kun Jonesilta kysyttiin, miksi hän nojaili lyhtypylvästä vasten, hän selitti että tällä tavalla on yksi suunta vähemmän, josta häntä vastaan voidaan hyökätä.

Jonesin ainoa julkaistu kokoelma The Challenger ilmestyi 1966. Ilmeisesti hetkellisen väärinarvioinnin seurauksena huomattava walesilainen päätoimittaja Keidrych Rhys suostui kirjoittamaan kokoelmaan esipuheen. Tämän ansiosta Jones katsoi olevansa Dylan Thomasin veroinen runoilija. Kirjan julkaisussa avustanutta Merthyrin kunnanvaltuustoa Jones muisti myös. Kun kirja saatiin julki, hän arvosteli sanomalehdessä kunnanvaltuustoa siitä, että byrokraatit olivat haaskanneet veronmaksajien varoja moiseen.

Ruokkivan käden pureminen on hieno urheilulaji, mutta Jonesin tapauksessa siitä muodostui elämäntehtävä. Walesilaisuus kaikissa muodoissaan sai Jonesilta armotonta kritiikkiä osakseen. Walesin kansallinen festivaali National Eisteddfodd oli ”Kulttuurisirkus jossa kaikki on walesilaista paitsi raha”. 1971 Jones kieltäytyi jättämästä väestönlaskentalomaketta, koska se loukkasi hänen oikeuksiaan vapaana kansalaisena. Jonesia sakotettiin tästä hyvästä. Kun muut runoilijat 1970-luvulla liittyivät Walesin kansallispuolueeseen, hän kirjoitteli lehtiin asiasta vihaisia mieipidekirjoituksia. Vuosina 1976-1985 Plaid Cumrylla oli enemmistö Merthyrin kunnanvaltuustossa, mihin Jones vastasi muuttamalla maanpakoon Englantiin. Hän palasi vasta, kun vaalit voitti työväenpuolue, mutta rehellisyyden nimessä on todettava, että sitä Jones puolestaan vastusti vain karvan verran vähemmän. Muita Jonesin vastustamia tahoja olivat mm. BBC Wales, Walesin kirkko, Walesin Yliopisto ja muut mahdolliset instituutiot, joista suinkin saattoi epäillä että he eivät olleet riittävästi tunnustaneet Jonesin kykyjä.

Maitometsänsä lyhtypylvään alla Jones huuteli ohikulkijoille omia suorasukaisuuksiaan, joista joskus jopa kilpailevien runoilijoiden oli myönnettävä, että niissä oli tiettyä laatua. ”Kansakunta voi olla suuri vain niin kauan kun se on nälkäinen” ja ”Paras paikka työntää miekka tuppeen on vihollisen pää” sisältyivät 200 afrorismin kokoelmaan A Dose Of Salts, joka ilmestyi 1957.  ”Suurimmaksi osaksi Jones kirjoitti pahimmanlaatuista hölynpölyä, mutta ilman McGonagallin neroutta tai Spike Milliganin huumoria”, arvioi walesilainen runoilija Meic Stephens muistokirjoituksessaan The Independentissä. ”On surullista ajatella tätä myrkyllistä miestä, jolla oli kykyä lähinnä kiistelyyn, ja joka uskoi olevansa suuri runoilija, ja joka ei aavistanut että toiset ruokkivat hänen kuvitelmiaan tehdäkseen hänestä pilaa.”

”Sanovat että olen tavallinen
lurjus ja huijari
kun nääntyvät nälkään toiset
elän kuin puijari.
Varastan pienet vauvat
hoitajiltaan kerkeästi
Tietysti olen karkea
kiroilen niin perkeleesti
- mutta yhtä ei koskaan sanota
vaikka pahus vieköön he tietävät sen,
että totta puhuen
ensi luokan runoilija olen”