1320065583_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Päivän uutinen on, että kansallissosialistiseksi katsotun patriootti.comin jäsenhakemusrekisteri on hakkeroitu ja tiedot julkaistu kuvalaudoilla ja pastebinissä. Totisten ihmisten hakemukset ja heidän yhtä ikävien vastustajiensa väsyneet trollit eivät vaikuttaneet kovin viihdearvoisilta.

Etsitään viihdearvoa muualta.

Preussinsininen, jolla värjättiin Preussin armeijan univormut, oli maailman ensimmäinen synteettinen väri. Vuonna 1704 Berliinissä Diesbach pyrki uuttamaan punaista sävyä käyttämällä raaka-aineenaan karjan verta. Hän yllättyi suuresti, kun vahingossa tuloksena olikin mustanpuhuvaa sinistä. Hollannissa preussinsinisen väri ja valmistamistapa mainittiin taiteilijoiden opaskirjassa vuonna 1722 ja Englannissa siitä kirjoitettiin ensi kertaa kahta vuotta myöhemmin.

Preussinsininen tuli nopeasti suosituksi, koska väri oli erittäin syvä ja kesti voimakasta laimennusta. Siitä tuli valokuvien, kirjoitusmusteen, painomusteen ja kirjoituskoneiden värinauhojen ja hiilipaperin perusväri.  Japanissa se syrjäytti täysin luonnonväri indigon. Koska preussinsininen on täysin myrkytön, sitä löysi myös kosmetiikasta ja sitä käytettiin jopa 1800-luvulle asti vaihtelevalla menestyksellä vasta-aineena raskasmetallimyrkytystä vastaan. Vasta vuoden 1970 tienoilla kuparipohjainen ftalonsininen syrjäytti preussinsinisen.

Viime viikolla televisiossa Louis Theroux seikkaili Montanassa tutustumassa tanskalaissyntyiseen Gaeden perheeseen, jonka äidin kaitsemat pikkutytöt lauloivat kansallispuvuissa ääni heleänä folkmusiikkia jylhien maisemien keskellä. Mihin tahansa kantriohjelmaan sopiva kiiltokuva Amerikan sydänmailta sai yllättäviä sävyjä, kun osoittautui että Gaeden tyttöjen ohjelmisto ei haikaillut komean karjapaimenen vaan valkoisten ylivallan perään. Mikä olisi herkempää kuin kymmenvuotiaat lapsukaiset lausumassa mikrofoniin runoa ”Silmä silmästä, hammas hampaasta”, jonka toinen kirjoittaja oli David Lane, joka tuomittiin 190:ksi vuodeksi vankeuteen juutalaisen talkshow-isännän Alan Bergin murhasta.

Theroux’n ohjelma oli tehty vuonna 2003. Sen katsottuani sain ahaa-elämyksen. Nämä pelimannitytöt olivat juuri ne sisarukset, jotka esiintyivät nimellä Prussian Blue, mikä sai samannimisen mangan piirtäneen saksalaisen Christina Plakan sanoutumaan jyrkästi irti kaikista kuvitelluista yhteyksistä heihin. Alkuperäinen preussinsininen oli myrkytöntä, näiden tyttölasten sinimusta ohjelmisto välttämättä ei.

Asian voi tarkistaa Youtuben soittolistalta. Sanoituksissa ei varsinaisesti lyödä halolla päähän. Sanoma jää viittauksenomaiseksi ja symboliseksi. Tekstien kuvasto on huoleton sekoitus norjalaista mytologiaa, saksalaisia sotilasmarsseja, ylpeydentuntoa ja paremman ajan odotusta. Typerimmillään liikutaan sellaisessa kappaleessa kuin Skinhead Boy, jonka viesti tuntuu olevan, että jonakin päivänä skini pelastaa meidät, ja siinä kaikki. Tällaisen puolimutinan lomassa, jossa mitään ei iljetä sanoa suoraan, tuntuu hieman erikoiselta kuulla, kuinka kappaleessa No problem vakuutetaan ”ainakin minä en pelkää sanoa mitä ajattelen, samalla kun sinun ajatuksesi on piilotettu pois näkyvistä”. When I’m With You on poikkeustapaus ohjelmistossa. Se on tavallista kantrirokkia, jossa on tuhanteen kertaan kuullut rakkauslaulun sanat.

Theroux, jolla on silmää tragikoomisuudelle, tutustutti samassa ohjelmassa ”Amerikan pahimpaan rasistiin” Tom Metzgeriin, joka tietysti osoittautui vanhaksi patuksi, joka esitti kovempaa kuin mitä hän onkaan, ja korjasi havaijilaiselta näyttävän ystävänsä television muitta mutkitta. Gaeden tyttöjen kohtalo sen sijaan vaikutti surullisemmalta. Theroux huomautti tyttöjen äidille, että hänen tyttärilleen tulee vielä vaikeuksia, kun he joutuvat astumaan ulkomaailmaan Montanan herrankukkarosta, jossa heille oli annettu pelkästään kotiopetusta, jotta vieraat vaikutteet eivät olisi saastuttaneet heidän herkkää mieltään. Katsojan oli helppo ajatella, että tämä ei pääty hyvin. Jossakin vaiheessa on tulossa välirikko ja tytöt joutuvat ottamaan etäisyyttä aiempiin julistuksiinsa.

Tänä vuonna se näyttää tapahtuneen. Täysi-ikäisiksi kasvaneet Lynx ja Lamb Gaede ilmoittivat tämän vuoden heinäkuussa, että he ovat tätä nykyä suorastaan liberaaleja.

”Minä ja siskoni olimme kotiopetettuja”, muistuttivat uudestisyntyneet Lynx ja Lamb Gaede. ”Me olimme maalaisjuntteja. Vietimme kaiket päivät vuorilla leikkien vuohien kanssa. Me vain toistimme mitä meille oli hoettu. Me olimme pentuja.”

Ensimmäinen särö ilmaantui 13 vuoden iässä Euroopan kiertueella, kun yleisö buuasi heille. He kun esittivät juutalaista musiikkia, siis Bob Dylania. Talk-showt, jotka ottivat heidät mielellään vastaan sensaatioaiheina ja sitä seurannut haukkumakirjeiden vyöry, opiskeluaika lukiossa, ja monenlainen itsetutkiskelu purkautuivat lopulta sairauksiksi. Lynx kehitti syövän olkapäähänsä ja Lamb kärsi kroonisesta kivusta.

Viime vuonna he löysivät avun, joka kas kummaa oli sekä poliittisesti arkaluontoinen että ideologisesti kyseenalainen, nimittäin lääkemarijuanan. Nyt kummatkin ylistävät ruohoa ja julistavat, että se on pelastanut heidän henkensä. Jotta kääntymys pikkunatsista hipiksi olisi täydellinen, Gaedet vakuuttavat että he aikovat tästä lähtien tarjota valoa ja lämpöä ja rakkautta. ”Meidän oli tarkoitus tehdä jotakin muuta. Me olemme parantajia”, hehkuttavat he nyt.

Kuin arvaten lukijan kysymyksen, kuinkahan kauan tuokin sitten mahtaa kestää, on tyttöjen äiti April ottanut heidän kääntymyksensä rauhallisesti. Hänen mukaansa tytöt tulevat takaisin järkiinsä ja päätyvät samoihin johtopäätöksiin kuin hänkin, kunhan he saavat omia lapsia.

Varmaankin niin. Minullekin aina sanottiin mitä erilaisimmista asioista, että ymmärrän kyllä kun tulen iäkkäämmäksi. Olen tullut iäkkäämmäksi enkä edelleenkään ymmärrä.

Mitähän on odotettavissa tulevaisuudelta? Yhdentekevää teinipoppia pilvenpolttosanoituksineen kenties? Ja kuka siitä edes kiinnostuisi? Tätä on ikävä sanoa, mutta musiikillisesti Gaeden sisarukset eivät ole välttämättä maailman lahjakkaimpia. Simon Cowellin kuuluisat sanat Jedwardista ”not very good and incredibly annoying” eivät välttämättä sovellu tapaukseen Gaede, mutta paljoa ei puutu. Musiikkiopinnot ja äänen kouliminen voisivat tulla kyseeseen, koska pohjaa heillä on, mutta todennäköisintä on, että heidän suurin menestyksensä musiikkialalla oli Prussian Blue, ja sekin ulkomusiikillisten seikkojen ansiosta.

Youtuben soittolistalla katse hakeutuu itsestään kohti kattoa viimeistään siinä vaiheessa, kun ”similar artists” –luettelossa ehdotetaan Tears For Fearsin Roland Orzabalia. Orzabalista taas pääsee yhdellä hypyllä elinikäistä katumusharjoitusta suorittavaan Brittiläisen imperiumin poikaan Peter Gabrieliin. Mad World, vai mitä, Biko.

Jos haluaisin kuunnella yhteiskummallista musiikkia, mieluummin kuuntelisin mitä kanadalaisilla on sanottavanaan. Kate & Anna McGarriglen Complaint pour Ste-Catharinessa tekopyhyyttä kritisoiva montrealilainen ilotyttö puhelee kuin 1970-lukulaiselle sosiologille ainakin, että kyllä, heidän ammattikuntansa on yhteiskunnallisesti valveutunutta: 20 vuotta sodassa hyttysiä vastaan. J'ai pas d' motel aux Laurentides, Le samedi c'est l'soir du hockey. Y'a longtemps qu'on fait d' la politique, Vingt ans de guerre contre les moustiques. On sitä tässä yks ja toinenki sentäs jotakin nähny. Voi olla että vielä käydään ulkomaillakin, ettei sitä nyt tartte ihan silmille tulla hyppimään.

"Tämä on oikeaa menettelyä." - Juice Leskinen