1316938065_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Erinäisiä huomioita:

Afganistanin entinen presidentti on tapettu turbaaniin kätketyllä pommilla. Aiemmin kesällä Kandaharin pormestari pistettiin kylmäksi vastaavalla menetelmällä. Jäljitteleekö todellisuus taidetta, vai oliko Kurt Westergaard oraakkeli?

Olen ajatellut perustaa kustantamon. Sen nimeksi tulee Dislike. Julkaisuohjelmassa on kaikki ne kirjat, joita erityisesti inhoan, ja jätän ne kaikki kustantamatta. Tappiota ei synny lainkaan!

Raamatulliset kuvat ja ilmaisut ovat pyyhkiytymässä yleissivistyksestä. Oikolukija ei tiennyt, mitä tarkoittaa ecce homo, ja kääntäjälle puolestaan Korkea Veisu oli tuntematon. Haasteena, ei tulevaisuudessa vaan juuri nyt, on mistä kuvastosta ammentaisi ilmaisuja, jotka välittyisivät mahdollisimman monelle. Toisaalta, miksi kuvainnollisuuden pitäisikään välittyä mahdollisimman monelle.

Sitten asiaan.

1980-luvun pornolehdissä…

(Hys, kuulostelen mitä lukijaimiston piirissä tapahtuu. Jos oikein havaitsin, juuri äsken tänne ampaisi enemmän lukijoita kuin mitä täältä poistui.)

…esiintyi legendaarisia tukholmalaisten strippipaikkojen ilmoituksia. Nämä palvelut tuntuivat sijaitsevat järjestään Södra Malmsgatanilla tai jossain sielläpäin, ja kaikkein suurinta riemullisuutta ilmoitusten masentavan suttuisuuden lisäksi herätti niiden väärin kirjoitettu suomi tyyliin ”leikka irti ilmoitus, saat 5 kr alennusta”. Jos ilmoituksessa oli kuva, se oli kopioitu niin moneen kertaan, että tarvittiin vilkasta mielikuvitusta hahmottaakseen, mitä se edes esitti.

Netti on niin täynnä kaikenkarvaisia ja karvattomia treffi- ja seksimainosbannereita, että niitä ei ikinä pysty täysin blokkaamaan adblockillakaan. Niiden ongelma on sama, minkä voi havaita Helsingin Sanomien verkkosivulta. Mainosruutu, joka animaatioineen ja mahdollisesti äänineen on kooltaan kolmin-viisinkertainen itse tekstisivuun verrattuna, vetää koko sivun juntturaan odotellessamme kuppaisen mainoksen latautumista. Mitään ei tapahdu, selain ei reagoi, eikä varsinkaan voi vaihtaa toiselle sivulle, jos on tullut klikanneeksi harhaan. Eikä sitä sivuakaan pysty lukemaan, koska mainoskilke peittää kaiken. Mahdollisesti jo lähitulevaisuudessa voidaan peittää koko Helsingin Sanomien verkkosivu esimerkiksi jättiläismäisellä Omon mainoksella, jonka o-kirjaimien rei'istä pystyy parhaassa tapauksessa tihrustelemaan, onko maailmalla mahdollisesti tapahtunut jotakin.

Sillä välin kun Helsingin Sanomien käyttämän Hasanpartnereiden palvelimen mainos kuppaa puoli ikuisuutta matkallaan sivulle ilmeisesti heidän käyttämänsä 19,2 kilon modeemiyhteyden välityksellä, on hyvää aikaa pohdiskella mistä tämä kaikki oikeastaan alkoi.

Tyttöhakemisto on vanhempi keksintö kuin puhelinluettelo. Vuosina 1757-1795 Englannissa julkaistiin kataloogia nimeltä Harris’s List Of Covent Garden Ladies. Nimensä mukaisesti Covent Gardenissa julkaistu vuotuinen hakemisto listasi alueen prostituoidut ja tarjosi tyytyväisten asiakkaiden ja ammattiarvostelijoiden kuvauksia heidän ominaisuuksistaan, puutteita ja huonoja tapoja unohtamatta. 120-190:n tytön hakemisto maksoi 2 shillinkiä ja 6 pennyä. Mainitaan, että Ranskan vallankumouksen aikoihin julkaisua myytiin 8000 kappaletta vuodessa.

Ilotyttöjen Michelin-oppaan toimittajista ei koskaan saatu täydellistä varmuutta. Jack Harris, jonka nimi komeili suositun opuksen kannessa, oli Covent Gardenin huomattavin parittaja, mutta hänen ei uskota kirjoittaneen riviäkään. Toimittajaksi mainitun salanimen ”H.Ranger” takaa on paljastunut muuan Samuel Derrick, joka ei ollut suinkaan komissaari. Hän oli rähjäinen juoppo runoilija, joka aikalaisten mukaan haisi niin kamalalle, että häntä ei päästetty sisään edes halvimpiin yömajoihin, joten hän vietti useimmat yönsä ei suinkaan naisten kainalossa vaan toisten oviaukoissa. Äkkiä Harrisin listan alettua ilmestyä Derrickillä alkoi olla kummallisen paljon rahaa tuhlattavaksi. Historioitsijat otaksuvat, että Derrick maksoi parittaja Harrisille osuuden hänen nimensä käytöstä.

Julkaisun loppuaikoina sitä toimittivat ja levittivät John Roach, James Roach ja John Aitkin, joiden henkilöllisyys on tiedossa, koska heidät määrättiin sakkoihin ja vankeuteen vuoden 1795 laitoksen ilmestyttyä. Tuolloin yleinen mielipide oli kääntynyt prostituutiota vastaan ja viranomaiset olivat päättäneet ryhtyä toimiin. Harrisin lista lakkasi näin ilmestymästä.

Fanny Hillin aikaisessa Englannissa täyden palvelun prostituoidulta edellytettiin kokonaisvaltaista naisellista sulokkuutta, joka näytti tavoittelevan geishojen korkeaa vaatimustasoa. Pelkkä rintojen koon mainitseminen ei kertonut paljoa. Lukijoita kiinnostivat myös sellaiset seikat, oliko neito kuinka kokenut, osasiko hän laulaa tai tanssia, ja osasiko hän keskustella hupaisasti ja älykkäästi, kuten nti B-rn, 18 Old Compton Street, Soho:

”Tämä ansioitunut nymfettimme on juuri täyttänyt 18 vuotta ja astunut mitä täydellisimmillä avuilla varustettuna vapaaehtoisena Venuksen palvelukseen. Hän soittaa pianofortea, laulaa, tanssii, ja hallitsee jokaisen taidon, millä koittavaa täyttymystä voidaan lemmen kisailuissa kohottaa. Keskikokoinen, hieno kastanjanruskea tukka, tummat silmät, ja hyvin kutsuva olemus, joka näyttää säteilevän iloa ja rakkautta. Sängyssä hän on kaikkea mitä sydän suinkin saattaa toivoa, jokainen raaja symmetrinen, jokainen toimi lakanoiden alla lemmekäs. Hinta kaksi puntaa.”

Suuren luokan kurtisaanit, kuten Kitty Fisher, Lucy Cooper ja rva Todd saivat osakseen luonnehdintoja, joihin on otettu mallia Korkeasta Veisusta alabasterisine jalkapilareineen, moitteettomine symmetrioineen ja rubiininhehkuisine porttikäytävineen. Vartaloita verrattiin Medicien Venukseen ja lukijaa houkuteltiin suorittamaan kyterealaisia riittejä. Rubensmaisia reheviä naisia oli tarjolla ”läskin hullaannuttamille”. 

Ei mitenkään yllättävästi Harrisin lista puolusteli prostituutiota joka käänteessä. Paitsi että se tarjosi helpotusta turhautuneille naineille miehille, niin elinkeino suojeli nuoria naisia väkivaltaiselta viettelyltä ja piti nuoret miehet erossa ”luonnonvastaisista synneistä”. Tyttöjen välinen kanssakäyminen ei ollut ikinä Englannissa lainvastaista, ja niinpä luettelosta voi löytää palveluita, jotka on suunnattu korkeasäätyisille naisille ehdottoman luottamuksellisesti ja salaisesti. Katuprostituution suurimpana ongelmana pidettiin ei suinkaan tauteja ja surkeita oloja, vaan siihen sisältyvää huonoa kielenkäyttöä. Vuonna 1806 arvioitiin, että Suur-Lontoon miljoonasta asukkaasta 50 000 naista työskenteli ainakin satunnaisesti prostituoituina. Syyt olivat kirjavat ja ulottuivat traagisista ihmiskohtaloista paljaaseen himoon.

Opas ei ollut tarkoitettu ainoastaan potentiaalisille asiakkaille, vaan kuvaukset kohtaamisista olivat suosittua eroottista kirjallisuutta. Samalla ne olivat sensaatiokirjallisuutta, sillä näissä miestenlehden lukijakirjeissä prostituoitujen asiakkaiksi mainittiin nimeltä sellaisiakin huomattavuuksia kuin kuningas Yrjö IV, kuninkaan veli Yorkin herttua, elämäkerturi James Boswell, Hannoverin kuningas, väärennöksestä teloitettu pappi William Dodd, pääministeri Walpole, radikaali parlamentaarikko Charles James Fox, jne. Kuinka autenttisia nämä avuliaiden senttareiden kertomukset olivat, se on aina jäänyt näiden kokoelmien toimittajien ja miestenlehtien lukijapalstojen koostajien salaisuudeksi.

Suositussa sarjassamme ”Maailmankirjallisuuden kurjimmat seksikohtaukset” olisin halunnut ehdottomasti tarjota kunnollisia näytteitä Harrisin listan sisältämästä proosasta, mutta jokakodin maailmankirjasto books.google.com ei tietenkään sisällä skannauksia edes alkuperäisteoksista, jotka olisivat taatusti tekijänoikeudesta vapaita. Sen sijaan Encyclopedia of Censorshipin hakusana Harris's List on vapaasti luettavissa, vastapäätä hakusanaa ”hate crime”.

Kun ensimmäiset tämän tyylilajin teokset ilmestyivät 1600-1700-luvuilla, Britannian lainsäädäntö ei tuntenut epäsiveellisiä julkaisuja. Tekijät pyrittiinkin saamaan vastuuseen kunnianloukkauksen nimikkeellä. Luodun uuden lainsäädännön toteuttamista valvoneen Paheiden tukahduttamisen seuran toiminta oli 1800-luvulla sangen vireää, ja sen loogisena seurauksena totta kai viktoriaanisena aikana Britanniassa painettiin enemmän pornografiaa kuin koskaan ennen. Rajapyykki tuli vastaan syksyllä vuonna 1960, kun D.H.Lawrencen Lady Chatterleyn rakastajaa käsiteltiin kunnianarvoisassa Old Baileyssa. Syyttäjän kysymys ”Sallisitteko vaimonne tai palvelijanne lukea tällaista kirjaa?” vahingoitti hänen asiaansa enemmän kuin mikään, mitä puolustus olisi voinut sanoa. Vuonna 1960 vastaus syyttäjän moralistiseen kysymykseen kuului yksinkertaisesti, että ehkäpä mahdollinen vaimo ja mahdollinen palvelija ovat siinä määrin oikeustoimikelpoisia kansalaisia, että he voivat valita luettavansa aivan itse kysymättä kenenkään mielipidettä.

Maaliskuussa 2008 myytiin alkuperäinen vuoden 1790 painoksen kappale huutokaupassa hintaan 5170 puntaa. Se oli enemmän rahaa kuin mitä tyttöressukat koko elämänsä aikana ansaitsivat, ja eiköhän sama koske myös heidän useimpia asiakkaitaan.