Käykää Helsingissä ennen kuin Helsinki käy teillä!

Maanantai ja tiistai olivat toiminnallisia päiviä. Ohjelmassa oli mm. kustannustoimittajan tarjoama lounas, lokakuisen tapahtuman suunnittelupalaveri ja lopuksi kuulustelu Pasilassa. Valitettavasti kuulustelua ei tarjonnut poliisilaitos, vaan kansallinen yleisradioyhtiö.

Pasilahan on varsinainen Führerin bunkkeri. Sisäänpääsy on vaikeaa, ulospääsy lähes mahdotonta. Alueelta toiselle ei pääse kuin valvottujen oviporttien kautta, jotka avautuvat vain yhteen suuntaan. Kun on päässyt pääportista sisälle selittämällä vahtimestarille asiansa, huomaa olevansa hmm, niin, jossakin. Pitkäksi aika tulisi siellä jossakin ja mielen valtaisi neuvottomuus, ellei olisi leikkinyt viksua ja tallentanut vastaavan ohjelmatoimittajan nimen – ei ilmoitustaululle Kesäkatu kahteen, vaan kännykkään. Ison linkkimaston juurelta soitan sitten vastaavalle ohjelmatoimittajalle Ilkka Kylävaara-tyylisen raportin "minä olen nyt täällä". Olen täällä, koska ei ollut mitään tekemistä ja niinpä tulin tekemään sitä täällä tuntia ennen sovittua aikaa. Minua neuvotaan saapumaan radiotaloon. Jahas. Minä olin mielestäni tulossa Yleisradioon, mutta nyt pitäisi löytää erikseen radiotalo.

Radiotaloon pääsi, kun kuljin jälleen yhden alueita toisistaan erottavan kulkusulkuportin toiselle puolelle. Sisään tullessani lasken kassini alas suoraan Claes Anderssonin varpaille, jotka olivat tulleet ovesta sisään samalla ovenavauksella. Ei hämminkiä. Sain tarran, joka merkitsi minut vieraaksi, ja totesin ohjelmatoimittajalle että en tarvitse kuin kahvia ja pöydän jossa luuhata tunnin ennen kuin nauhoitus alkaa. Kumpaakin oli tarjolla, joten ryhdyin lukemaan lautapelikirjaa. Olin valitettavasti tehnyt kustannusyhtiön tiloissa sen virheen, että olin vilauttanut opusta lehtitalon pomolle, joka tietenkin välittömästi tilasi siitä aukeaman arvostelun keskiviikoksi. Kiitos paljon. Kustannustaloon taas jouduin siksi, että Kiasman edessä toimitussihteeri tuli ja koputti olkapäätäni juuri kun olin kaikessa rauhassa syventynyt ihmettelemään miksi kummassa helsinkiläiset polkupyöräriksa-ajurit ajavat kulkuvälinettään lähes selällään maaten. Olisin eksynyt paikalle kustannusyhtiöön omia aikojani muutenkin, mutta nyt minut revittiin paikalle oikopäätä.

Missä olinkaan. Niin, olin Radiotalon kahviossa odottamassa kuka onneton joutuu samaan ohjelmaan kanssani. Sovittuna ajankohtana asia selvisi, kun Tomoko saapui paikalle ohjelmatoimittajan johdattamana. Perinteinen tervehdysseremonia. "Kukas lempo te sitten olette" "Kukas se täällä istuu". Mehän emme ole joutuneet samoihin tilaisuuksiin kuin N kertaa. Tomokolla oli molemmat kädet paketissa liikarasituksen johdosta ja sairasloma päällä. Varoituksen sana nuorille: taide vaarantaa terveytesi!

Koska puheenaiheet olivat triviaaleja ja Tomoko puhui meidän molempien puolesta ja kymmenen uutisten kaltainen hyytyminen oli kaukana, niin ohjelma sujui näppärästi pois alta. Erityisesti voinen lukea ansiokseni, että onnistuin sabotoimaan nauhoitusta rapistelulla ja kolistelulla. Tulee aivan mieleen muinaiset äidinkielen tunnin luentoharjoitukset. "Sinulla oli kilisevät avaimet taskussa. Miinus yksi piste." Toivottavasti mahdollisimman paljon leikataan pois ja ohjelma saadaan ulos 29.5. klo 13.00, uusinta seuraavana päivänä. Pääsin kyllä henkäisemään Evert Geraeds -sitaatin. Jos muistan enää mitä puhuin kenellekin ja missä yhteydessä ja milloin. Itse asiassa en. Ja aivan varmasti puhuin liian nopeasti ja epäselvästi mahdollisimman monen Yleisradion ykkösverkon kuuntelijan kiusaksi.

Kustannustoimittajaa varten olin ottanut mukaani näytteen tulevasta piensuurteoksesta. Odotin saavani Kritiikkiä näytteestä, mutta ainoa mitä sain siitä kuulla oli suurinpiirtein "painokone käyntiin". Höh. Lisäksi kust.toim. oli mieltä, että voisin vaivautua hakemaan tämänhetkistä projektia mahdollisesti seuraavaa projektia varten Suomen Tietokirjailijoiden apurahoja, joita jaellaan syyskuussa. Tämä kuulosti sen verran vakavalta, että asiaa oli syytä lakata ajattelemasta yhtään enempää. Ei ainakaan ennen kuin on pakko. Niinpä pakenin Helsingin kaupungin miellyttävimpään maksuttomaan miestenhuoneeseen, Akateemisen kirjakaupan toiseen kerrokseen. Reitin varrella Akateemisen toisen kerroksen tuolilla istui erehdyttävästi Hannu Salaman näköinen Hannu Salama. Ottaisin sen enteenä, jos vain tietäisin mistä. Sivumennen sanoen, Ivalossa kätevin maksuton WC sijaitsee paikallisen kirjaston tiloissa. Joku voisi joskus ottaa asiakseen luoda sivuston, jonne koottaisiin hyväksikäytettäviä maksuttomia matkustavaisten palvelutiloja eri paikkakunnilla, mukana käyttäjäarviot ja aukioloajat. Suosio taattu.

Ensi kerralla toivottavasti jotain kiinnostavaakin luettavaa, kunhan olen toipunut riittävästi.