1330564717_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Oletetaan kokeeksi, että historialliset käänteet lähtisivät liikkeelle arkisista, mitättömän näköisistä tapauksista. Jos näin olisi, niin siitä seuraisi että olemme pian jossittelemassa miten olisi käynyt jos Hitler olisi päässyt taidekouluun tai Stalinia ei olisi erotettu pappisseminaarista. Viisasta kyllä, historia ei halua sellaisesta paljoa puhua, koska joutuisimme todistamattoman maaperälle. Se on pyhitetty kaunokirjallisuuden viljelystilkuksi.

Samaan hengenvetoon on hyvä murahtaa, että vielä on minulta näkemättä historioitsijoilta ensimmäinenkin uskottava selostus siitä, että esimerkiksi parlamentaaristen viestintäkomiteoiden mietinnöt olisivat saaneet alallaan yhtään mitään aikaan.

Nyt seuraa jossittelua ja kaunokirjallisuutta. Sillä hetkellä vuonna 1963, kun BBC ja Radio Luxembourg molemmat kieltäytyivät soittamasta brittiläisen luikuttelijan Georgie Famen pop-levyjä, he sinetöivät sen että valtiollisen yleisradiotoiminnan monopoli Länsi-Euroopassa olisi mennyttä ja Harold Wilson yllättäen häviäisi Britannian parlamenttivaalit vuonna 1970.

Olisiko BBC:n kannattanut sittenkin soittaa mieluummin tyhjänpäiväistä Georgie Famea?

Jätämme Georgie Famen rauhaan. Hän oli keskinkertainen rhytm-n-bluesiin ja jazziin tykästynyt viihdelaulaja, jonka Yeh Yeh soi ties mistä syystä mm. elokuvassa Good Morning Vietnam. Georgie-pojalla ei ollut asioiden kehitykseen muuta osuutta kuin että hänen managerinsa sattui olemaan irlantilainen Ronan O’Rahilly. Kun BBC ja Luxembourg nyrpistivät nenää tarmokkaan managerin lähettämille näytelevyille, he tekivät sen väärälle miehelle. O’Rahilly kiukustui ja päätti perustaa oman radioaseman, joka taatusti soittaisi hänen artistiensa tuotantoa. Koska yksityisiä asemia ei ollut lupa perustaa Britannian maaperälle, niin O’Rahilly liikekumppaneidensa kanssa etsi laivan, rakennutti siihen radioaseman, ja ankkuroi sen kansainväliselle vesialueelle. Radio Caroline aloitti 28.3.1964 ja Britannia havahtui huomaamaan, että radiossa on mahdollista soittaa musiikkia.

Veikeä välihuomautus on paikallaan. Britit eivät keksineet merirosvoradioita. Niiden tarjoamat mahdollisuudet keksittiin ensimmäisenä sosiaalidemokraattisissa Pohjoismaissa. Vuosina 1958-1962 Kööpenhaminan-Malmön edustalla toimi kolme merirosvoradiota (Mercur, Syd, Danske Commercial) ja Tukholman edustalla aloitti 8.3.1961 suomenruotsalaisen likemiehen Jack Kotschackin Radio Nord. Arvokasta, kokoavaa ja täysipainoista ohjelmaa lähettäneellä Ruotsin Radiolla oli tuolla hetkellä ohjelmistossaan kokonaista yksi tunti kevyttä äänilevymusiikkia.

Viikossa.

Olof Palme, Radio Nordin tappaja, toimi niin kuin hänen merkkisensä poliitikot ovat aina mielineet toimia: jos jokin ei ole valtion valvonnassa, niin se on silloin automaattisesti sielunvihollisen metkuja ja sellaistahan on aktiivisesti vastustettava. Suomi, Ruotsi, Norja ja Tanska sopivat nopeasti Lex Radio Nordista, joka teki asemien toiminnasta laitonta. M/S Bon Jourilla sammutettiin lähetin keskiyöllä 30.6.1962 ja viimeisen lähetyspäivän kelanauhat suljettiin teräskapseliin, joka heitettiin Itämereen. Kapselin löysi sittemmin kalastaja, joka luuli kapselia miinaksi. Tästä on kulunut 50 vuotta ja nämä nimenomaiset nauhat ovat tietymättömissä.

Radio Nordin alus M/S Bon Jour kuskattiin telakalle Yhdysvaltoihin, jossa sitä yritettiin saada kaupaksi huvijahtina. Kauppoja ei syntynyt, ennen kuin alukseen iski silmänsä liikemies Alan Crawford, joka rakensi siitä uudestaan radiolaivan, jolle annettiin uusi nimi Mi Amigo. Alus seilasi Englannin rannikolle lähettämään ohjelmaa nimellä Radio Atlanta, mutta yritys ei kestänyt kauaa ja laivan osti – Ronan O’Rahilly. Radiolaiva, josta oli tullut Ruotsissa ja Suomessa käsite, ilahdutti nyt Thamesin suun kuuntelijoita Lontoossa ja ympäristössä Radio Carolinen ohjelmalla.

Carolinen varteenotettavin kilpailija oli Big L, Radio London. Se osti palvelukseensa Carolinelta Tony Blackburnin, ja löysi pari uutta tiskijukkakykyä, joiden nimet olivat Kenny Everett ja John Peel. Kuuntelijat osoittautuivat vastaanottavaisiksi Everettin elämöinnille ja studiokomiikalle ja Peelin monologeille. Etenkin Peelin monologeille. Ja nyt pääsemme vihdoinkin (nimelliseen) aiheeseen.

John Peel oli viettänyt kevään 1967 Yhdysvalloissa ja nähnyt kukaties ensimmäisenä eurooppalaisena radiotoimittajana, mitä oli tulossa. Kun hän toukokuussa 1967 saapui Radio Londonin alukselle M/V Galaxylle, hänellä oli tuomisinaan laukullinen perin juurin outoja äänilevyjä ja hämmentäviä kokemuksia. Mitä esimerkiksi oli tämä tämmöinen universaali rakkaus, josta Peel puhui ja miksi sitä pitää toitottaa? Merseybeatiin luottavat englantilaiset kohottelivat kulmakarvojaan ja pidättäytyivät kommentoimasta. Varmuuden vuoksi Peelille annettiin umpikurjin ohjelma-aika, keskiyöstä eteenpäin.

Jos milloinkaan yksi radio-ohjelma on ollut sormi aikansa valtimolla, ja mullistanut käsityksiä musiikista, runoudesta, elämästä, niin se oli John Peelin Radio Londonilla tekemä yöohjelma The Perfumed Garden. Sitä lähetettiin vain kolme kuukautta, kunnes Britannian työväenpuolueen hallituksen jyräämä Marine Offense Act tuli voimaan keskiyöllä 14.8.1967 ja teki merirosvoradioista yhdellä iskulla laittomia niin maalla, merellä kuin ilmassa. Niille, jotka olivat kuulolla, nuo kolme kuukautta olivat ilmestyksenomainen kokemus. Nettikommentti: ”John Peel soitti kaikenlaista, mihin kukaan muu ei koskenut: Jefferson Airplanea, Captain Beefheartia, Marc Bolania, Lightnin Hopkinsia, mielenkiintoista kamaa, jotka hän punoi yhteen sanoillaan, underground-tapahtumien ilmoituksilla, kuuntelijoiden kirjeillä (niitä tuli paljon). Muistan aina nuo muutamat kesän 1967 kuukaudet, jolloin ilmassa oli taikuutta. Se oli onnellista aikaa.”

”Radio London oli TOP40-asema”, Peel muistutti. ”Mutta pian minulle valkeni, että kukaan ei kuunnellut minun ohjelmaani. Toiset tiskijukat eivät kuunnelleet sitä, aseman konttorissa ei kuunneltu sitä, kukaan ei olisi voinut vähempää välittää. Niinpä vähitellen annoin palttua koko hittilistalle ja aloin soittaa levyjä, joista itse pidin. Pääkonttorissa ei edes tiedetty että koko ohjelma on olemassa, ennen kuin Brian Epstein soitti heille ja kiitti siitä. Sitten he kuuntelivat minua ja – no, he olivat aivan kauhuissaan. Mutta kaikki tiesivät, että loppu oli lähellä, joten ehkä he siksi antoivat asian olla.”

Kotikutoinen englantilainen hippeily kesällä 1967 oli sitä, että Peel soitti omalaatuisia levyjä, sai omalaatuista kuuntelijapostia runoineen jotka hän luki ohjelmassa ääneen (”kammottavimmalla tavalla mitä koskaan on kuultu, siitä olen varma”), ja tutustutti kuuntelijat Amerikan länsirannikon ihmeisiin, kuten Frank Zappaan ja Jefferson Airplaneen, milloin ei puhunut erikoisuuksia universaalin rakkauden aatteesta. Grateful Deadiä Peel ei kuitenkaan keksinyt länsirannikolta. Deadiin Peelin tutustutti puoliväkisin kukapa muukaan kuin Kenny Everett Pohjanmeren aalloilla.

”Se oli Velvet Underground ja heidän oudosti vainoavat ja joskus pelottavat juttunsa. Se oli nimeltään Venus In Furs. Levyn aikana menin katsomaan yötä, joka on muuten tavattoman kaunis. Joten jos olette missään ikkunan läheisyydessä, niin menkää ja katsokaa ulos, hengittäkää syvään ja sanokaa vaikkapa yölle ”Rakastan sinua” toisenkin kerran. Se tekee hyvää. Monet ihmiset kirjoittivat, että kun he ensimmäistä kertaa menivät ulos ja kiljuivat ”rakastan sinua”, niin se tuntui heistä aluksi pelottavalta, mutta jälkeenpäin se tuntui hyvältä. Kokeilkaa vaikka. Menin kannelle ja karjuin ”rakastan sinua”, koska en ole missään vaarassa joutua pidätetyksi yleisen rauhan häirinnästä tai jostakin, mistä nyt ihmisiä haastetaankaan oikeuteen. Yhtä kaikki, hullu teknikkomme Russ Tollerfield oli yläkerrassa peukaloimassa asioita aivan tarpeettomasti ja kertoi minulle, että hän ymmärsi mistä tässä levyssä oli kysymys. Uskomattomassa naiiviudessani en tietenkään ymmärtänyt koko juttua ennen kuin hän selitti. Näin se menee.”

John Peel, jos kuka, ei ollut koskaan äänellään eikä ilmaisullaan maalaileva esiintyjä. Hän oli perienglantilaisen kuiva, ohutääninen, tämänkaltaiseen ohjelmaan aivan liian nopea puhuja, enemmän oxfordilainen älykkö kuin kalifonialainen kulttihahmo. Ehkä siksi häntä kuunneltiin. Viimeisissä ohjelmissaan hän pääsi käsiksi pian kehkeytyvään brittiläiseen psykedeliaan, sillä Radio Londonin viimeisinä päivinä oli ilmestynyt vuoden hämmästyttävin levy, eikä se ollut suinkaan Beatlesien Sgt. Pepper vaan Pink Floydin esikoisalbumi Piper At The Gates Of Dawn. John Peel oli Englannin ensimmäinen tiskijukka, joka soitti progea.

”Tosiaan, jotkin Perfumed Gardenin onnellisimmat hetket tähän asti, ainakin minun kannaltani, ovat olleet ne, kun olen puhunut pienistä otuksista kuten pussirotista, varpusista, kääpiöhiiristä ja gerbiileistä ja hamstereista tietysti. Koska olen todella hulluna niihin. Kun menen eläintarhaan, niin menen pieneläinten taloon ja näen ne pikku otukset hyppelemässä ympäriinsä. Ja ne kaikki pureksivat kynsiään. Kun ne jyrsivät mitä pieniin käpäliinsä saavat, niin kuulee kuinka >ngraks ngraks< ne tekevät ruoan kanssa. Se on loistavaa ja ne syöksähtelevät ja virnistelevät sinulle, koska ne ovat lasin takana, eikä ne välitä. Ne tietävät todella asioita, aivan oikeasti, yllättyisitte jos tietäisitte. Ja tietysti varpuset puistossa ja kaikki sellainen. Ja kun muutan ja alan perustaa Peelin Maatilaa, niin se tulee olemaan täynnä hamstereita ja muita pieniä loikkijoita, todella kaunista. Toivon että tuhannet teistä pääsevät käymään meillä. Aioin sanoa osoitteen radiossa. Tämä nyt kuulostaa typerältä, ettekä usko tätä, mutta olen unohtanut sen, enkä voi millään muistaa. Se on jossakin lähellä Parson’s Greenin metroasemaa ja siinä kaikki mitä tiedän. Mutta joka tapauksessa, tuhannet teistä tulevat sinne, koska tapaan teidät ufossa ja sellaisissa paikoissa, ja siitä tulee loistavaa, koska olen maissa kaiken aikaa. Mutta nyt harhauduin asiasta. Tässä on Simon ja Garfunkel ja laulu joka tiivistää koko jutun monella tavalla. Tämä on At The Zoo.”

Luultavasti Suomen kamaralla vastaavaan on yltänyt vain Jorma Elovaara, jonka Vesimiehen ajan Yleisradion ohjelmaneuvosto lakkautti legendaariseksi tulleella perustelullaan ”epäinformatiivinen ohjelma”. 

Aivan kuten Radio Nord oli pakottanut Ruotsissa ja Suomessa Sävelradio-ohjelmien perustamiseen, merirosvoasemat johtivat BBC:n perinpohjaiseen uudelleenjärjestelyyn. Ei siksi, että BBC:llä olisi ollut tällaiseen rahaa – BBC:llä nimenomaan ei ollut siihen rahaa – vaan koska BBC taisteli henkensä edestä. Sen täytyi etsiä uudestaan oikeus olemassaololleen vuonna 1967. Kun BBC Radio 1 aloitti syyskuun viimeisenä päivänä, sillä oli riveissään 14 tiskijukkaa, jotka yleisö tunsi merirosvoaalloilta. Uuden nuorisokanavan ensimmäisen kuulutuksen lausui Tony Blackburn, joka oli luonut nimensä Rohan O’Rahillyn Radio Carolinella. Vanhaa BBC:tä ikävöineet knallin ja sateenvarjon miehet eivät välttämättä olleet väärässä, kun he mutisivat että lopputulos oli kaikkea muuta kuin BBC:n voitto.

Yksi asia jäi määräileviltä poliitikoilta ja tarmokkailta virkamiehiltä kokonaan huomaamatta. 14.8.1967 oli koululaisten kesäloma. Kului vielä kokonaista kuusi epätodellista viikkoa, ennen kuin BBC1 suvaitsi jähmeästi ja arvokkaasti aloittaa suosiollisen toimintansa. Kesä 1967 ei ollut Englannissa mikään myöhemmin paisutellusti hehkutettu rakkauden kesä. Se oli se kesä, joka katkaistiin väkivaltaisesti kesken lopettamalla kaikki pop-asemat kuudeksi viikoksi anteeksi pyytelemättä. Tony Blackburnin sijasta aamulla kello 6.55 BBC:n Kevyt Kanava aloitti aamunsa virrenveisuulla ja urkukonserteilla kuin pilkaten. Iltapäivällä Kenny Everettin kahjoilun sijasta nuorta kuulijaa ojennettiin polkkamusiikilla, eikä yöllä kuulunut enää John Peelin omituisia levyjä, vaan 50-luvun jazzia a la Benny Goodman, jonka uskalletulle ja arveluttavan radikaalille tarjonnalle  näin myöhäinen lähetysaika oli radiopäälliköiden mielestä aivan omiaan. Onko teillä ollut koskaan sellaista tunnetta, että teidät on ryöstetty?

Kosto tuli. Vuonna 1970 Harold Wilsonin työväenpuolue katsoi hetken oikeaksi järjestää parlamenttivaalit. Ne olivat ensimmäiset parlamenttivaalit, jossa 18-21-vuotiaat saivat äänestää. Tavanomaisissa lähteissä ei tietenkään puhuta asiasta sanaakaan, mutta arvella sopii, mikä merkitys oli sillä, että teinit, joiden kesä oli kolme vuotta sitten katkaistu kesken kuin sisäoppilaitoksen rehtorin määräyksellä, kuulivat nyt Englannin rannikolta jälleen Radio Carolinea, joka kehotti muitta mutkitta äänestämään konservatiiveja. Hollantilainen Radio Noordzee oli seilannut vaivihkaa Thamesin suulle ja käytti Ronan O’Rahillyn luvalla Radio Carolinen nimeä. Tiskijukatkin olivat vanhoja tuttuja optimistisen 1960-luvun laineilta.

Britannian hallitus teki historiaa. Ensimmäistä kertaa se ryhtyi häiritsemään radiolähetyksiä. Tähän mennessä se olikin ollut BBC, jota oli muualla maailmassa jammeroitu. Rannikkoasemalta Kentistä lähetettiin pulputusta ja dieselmoottorin ääntä Carolinen taajuudella. Satunnainen tai vakituinen kuuntelija saattoi vain ihmetellä, olivatko piraatit hallitukselle vaarallisempia kuin Hitler. Sodan aikana Britanniassa saattoi kuunnella Saksan lähetyksiä vapaasti. Se kuului asiaan. Britanniahan oli vapauden ja demokratian linnake, jolla ei ollut syytä sensuroida eikä kieltää kansalaisiltaan mitään. Hmm, hetkinen.

Kaikkien yllätykseksi konservatiivit voittivat vaalit. Käänne tapahtui viime hetkellä ja ero oli niukka. Radio Carolinen kuuluvuusalueella Ipswichissä parlamenttipaikka ratkesi 14 äänen erolla. Merirosvot, jotka odottivat Edward Heathilta länsimaista, liberaalia radiolakia, saivat kuitenkin pettyä. Kaupalliset paikallisradiot sallittiin, mutta lupia valvottiin tiukasti. Koko Lontoon alueelle myönnettiin kokonaista kaksi lupaa, Birminghamiin ja Manchesteriin yksi. Menestyneimpien asemien takaa löytyi, yllätys yllätys, muutama entinen radiopiraatti.

Radio Caroline jatkoi epäsäännöllisesti koko 1970-luvun, kunnes Mi Amigo suoritti 20-vuotisen palveluksensa loppuun uppoamalla myrskyssä 20.3.1980. Jack Kotschack kuoli 1988 Cannesissa, ja kuten tiedämme, Olof Palme käveli ulos elokuvateatterista Sveavägenille 28.2.1986 tapaamaan oman kohtalonsa. John Peel loi häikäisevän uuden uran BBC:ssä indie-bändien markkinoijana ja suojelijana ja Kenny Everett – no, hän oli Kenny Everett, jonka käsitys parhaasta mahdollisesta mausta oli niin kiistanalainen vielä 1980-luvullakin, että kukaan ei jaksa laskea kuinka monta kertaa hän sai potkut ja kuinka monta kertaa hän lähti itse.

Kuuntelijat, jotka Suomessakin aikoinaan halusivat epäsaarnaavaa, viihdyttävää ohjelmaa virallisen vasemmistolaisen puisevuuden sijaan, joutuvat sietämään tänään cd-jukebokseiksi muuttuneita formaattiradioita ja raastavat hiuksiaan yrittäessään turhaan etsiä tauotta soivien Frontside Ollieiden ja Mamban Vanhojen valokuvien lomasta edes vasemmistolaisen puisevaa ohjelmaa. Ei tätäkään olisi 1980-luvulla uskonut. Niin se maailma kiertää kehää, Turn Turn Turn, koska kaikella on aikansa ja kaikella on paikkansa taivaan alla.

Ja millä tavalla maailma jaksaakin kiertää kehää! Nyt meillä on Lex Karpelat, Lex Nokiat ja nettifiltterit. Kaiken huipuksi vastikään luin uutisen. I read the news today, oh boy: Maattomaksi julistettu Wikileaks haluaa ostaa laivan, ankkuroida sen kansainväliselle vesialueelle ja pystyttää sinne palvelimen. Naurahdin ääneen. Aivan kuin olisin nähnyt tämän ennenkin.

Ehkä tämänkään päivän piraateista ei pääse eroon muulla keinolla kuin integroimalla heidät osaksi arkipäiväistä elämänmenoa.