528569.jpg

Portsmouth Sinfonia oli 1970-luvun epätodennäköisin orkesterisuosikki. Koska tuohon aikaan katsottiin, että hyvä musiikki on aivan liian arvokas asia jätettäväksi vain frakkipukuisten herrojen omaisuudeksi, niin orkesteriin pääsyn edellytyksenä oli halu soittaa eikä taito soittaa. Pahaa-aavistamaton kuulija, joka myöhemmin hankki halpahalleista kokoelmakasetteja, kuten kokeellisen Antilles-levy-yhtiön kokoelman Greater Antilles Sampler, saattoi nyrjähtää pahemman kerran kuullessaan kokoelman päätösraidan, Händelin Hallelujah Choruksen, jossa kuuluisa kappale esitettiin enemmän tai vähemmän oikein, jopa niin paljon enemmän tai vähemmän, että oli mahdotonta arvioida, oliko esitys kamala vai nerokas. Taltioinnin kuuluttajan sanat "This choir… (naurua yleisön joukosta)… has been especially formed… (vielä enemmän naurua)…on this occasion…" ovat korventuneet lähtemättömästi kuulijansa tajuntaan.

Eriskummainen orkesteri oli säveltäjä Gavin Bryarsin aivoitus. Orkesteri koottiin ensimmäistä kertaa Portsmouthin taidekoulussa vuonna 1970. Orkesteria ei perustettu vitsiksi. Ei, vaikka Rolling Stone –lehti valitsi Portsmouth Sinfonia Plays the Popular Classics –albumin vuoden 1974 parhaaksi komedialevyksi. Ainoa jäsenyysehto oli, että muusikot osallistuisivat harjoituksiin ja ottaisivat soittamisen vakavasti. Koska orkesteri soitti suosittuja klassikoita, jotka kaikki tunsivat, ei haitannut jos jokin menisi pieleen. Suurimmillaan orkesterissa oli 78 henkeä, niin harjaantuneita kuin täysin taitamattomiakin muusikoita. "Kiinnostavaa oli juuri se sekoitus", muisteli Brian Eno, joka soitti Portsmouth Sinfoniassa klarinettia 1970-1974. "Se ei olisi ollut kiinnostavaa, jos kaikki olisivat olleet epäpäteviä. Tuloksena oli epätarkka, sumea kuva kappaleesta. Se, miten se oli kirjoitettu, oli siellä jossakin kaiken alla, mutta tulos oli kaunis. Todella rakastin niitä esityksiä. Niissä oli suurenmoisia hetkiä, sattuman ja valinnan yhteispeliä."

Michael Nyman kuuli Portsmouth Sinfoniaa konsertissa Lontoossa ja oli niin häikäistynyt, että nousi väliajalla paikaltaan ja meni kysymään Gavin Bryarsilta, eikö orkesterilla olisi ylimääräistä soitinta hänelle. Heillä oli joutilas sello, joten konsertin toisen puoliajan alkaessa Nyman huomasi soittavansa sellolla Vuorenpeikon luolaa.

Portsmouth Sinfonian tähtihetki koitti 1974 Royal Albert Hallissa. BBC ei ikinä olisi kutsunut Portsmouth Sinfoniaa promenaadikonsertteihinsa, joten orkesterin täytyi itse varata areena itsellensä. Tilaisuus oli loppuunmyyty ja ikimuistoinen. Albert Hallin tykeillä säestettiin Tshaikovskin 1812-alkusoittoa ja kun päästiin Händelin Halleluja-kuoroon, niin – no – tuota – onhan patarummulla erikoinen synkooppi myös Porilaisten Marssissa, ei siinä mitään. Leonard Bernstein mainitsi, että Portsmouth Sinfonia oli onnistunut muuttamaan hänen asenteensa Wilhelm Tellin alkusoittoon ikuisiksi ajoiksi.

Brian Eno tunnustaa, että Portsmouth Sinfonian kuvia kumartelematon sointi oli inspiroiva asia hänen omalle musiikilleen. "Meninpä jopa joskus sanomaan, että kouliintumaton muusikko voi saada aikaan yhtä kiinnostavia asioita kuin koulittu. Olen sen jälkeen vastaanottanut satoja kasetteja, joiden mukana tulee kirje "Hei, minä olen kouliintumaton muusikko! Kuuntele tämä!" - ja useimmat kouliintumattomat muusikot eivät tosiaan ole järin kiinnostavia. Olen siis saanut maksaa siitä. Mutta pidän ajatuksesta yhä kiinni. Useimmat kansanmuusikot eivät ole koulittuja. On myös hyvä kääntää rajoitukset vahvuudeksi. Jotkut tulevat studioon ja parkuvat että eivät voi tehdä töitä, koska studiossa ei ole Eventide D949 vaiheistajaa tai milloin mitäkin. Tai että ei voi soittaa kitaralla, jossa on vain viisi kieltä. Kun minä tulen studioon, niin katson mitä siellä on ja ajattelen että tämä on nyt minun instrumenttini. Tällä aion tulla toimeen."

Sunday Times totesi Royal Albert Hallin konsertin 30-vuotisartikkelissa, että Portsmouth Sinfonian perustaminen toukokuussa 1970 oli tosiasiassa punkin syntyhetki. Maailman ensimmäistä punk-bändiä ei ikinä virallisesti lakkautettu. Sen toiminta vain hiipui ja loppui vuonna 1979. On merkillistä, että Portsmouth Sinfonian tuotantoa ei ole saatu julkaistua CD:llä. Ilmeisesti asiaan vaikuttaa se, että kaikkia orkesterin jäseniä ei ole onnistuttu tavoittamaan tekijänoikeusbyrokratian edellyttämällä tavalla.