2152143.jpg

Joidenkin ihmisten kanssa on mahdotonta tulla toimeen. (Mitä, joidenkin vain? Sittenhän asiat on suorastaan hyvin.) Kuten niiden, joille pitää opettaa kädestä pitäen, mitä on fiktio ja kuinka kirjallisuus toimii. Ei, tekstillä ei muuteta maailmaa, ei opeteta mitään, eikä julisteta totuutta. Se vain on, eikä sillä ole lopulta paljoakaan tekemistä kirjoittajansa tai hänen mielipiteidensä kanssa, koska koko juttu on peli ja taidemuoto. Sitä paitsi symbolit on täyttä sontaa, ja nimenomaan ne pitää repiä ja haudata kuuden jalan syvyyteen. Uskokaa viimeinkin.

No, tosikkoja kun ovat, niin he eivät usko. Ja uskosta kun on kysymys, siitä pääsee suoraan toiseen minua raivostuttavaan seikkaan, eli lähdeviitteisiin. Totuushan on, että lähdeviitteillä ei tee yhtään mitään. Jos joku ei ota uskoakseen, niin sitten hän ei ota uskoakseen, vaikka kuka sanoisi mitä vaikka missä lähteessä. Niin että miksi vaivautua. Tietysti akateemisissa piireissä niitä ei voi välttää, koska ne kuuluvat puolestaan sen pelin sääntöihin.

Jotkin blögin jutut perustuvat viiteen-kuuteen eri lähteeseen. Toisinaan asioiden tuntijat purkavat minulle harmiaan siitä, että olen sanatarkasti siteerannut mitä on kirjoitettu huomattavassa tieteellisessä julkaisussa artikkelin viimeistä edellisessä lauseessa, sillä kommentoijan mielestä siinä esitetyt väitteet eivät voi pitää paikkaansa, ja todistavat että minä en asiasta mitään ymmärrä. En ymmärräkään. Toimitan vain ja hihittelen perään.

Tämä johdatus fiktion olemukseen on toivottavasti tasoittanut hieman tietä Bernard Cohenin (1963-) luo. On nimittäin annettu ymmärtää, että hän on olemassa. En ole varma, haluaisinko uskoa, että hän on olemassa, sillä olisi riemukkainta ajatella, että hän on keksitty hahmo.

Sydneyn Kirjailijafestivaaleilla 2002 Bernard Cohen astui yleisön eteen ja luki otteita tulevasta suurteoksestaan, jonka aiheena olivat Derbyshiren hiilikaivokset. Hän vastasi kysymyksiin lapsityövoiman käytöstä ja hyväksyi mielellään kutsun saapua tutustumaan Uuden Etelä-Walesin hiilikaivoksiin.

Taustatyötä oli tehty uutterasti. Nottinghamissa työskennellessään Cohen oli tutustunut entisiin hiilikaivosmiehiin, joiden elinkeino loppui Thatcherin suljettua hiilikaivokset. He kirjoittivat Cohenin johdolla muistelmia elämästään. Muistelmien kirjoittajat eivät kuitenkaan tyytyneet vain muistelemaan. He halusivat tietää mitä kirjailija halusi tietää, sillä he olettivat itsestäänselvästi että Cohen tulisi kirjoittamaan hiilikaivoksista.

Cohenin esiintymisen lopulla, kun esimerkit tuloillaan olevasta romaanista oli luettu ja kysymyksiin vastattu, muuan kuulija halusi tietää, milloin kirja ilmestyy.

Cohen heittäytyi tuumivaiseksi ja ihmetteli "Pitäisiköhän minun oikeasti kirjoittaa kirja Derbyshiren hiilikaivoksista?"

Cohenin kustantaja oli toivonut, että Cohen olisi suvainnut kertoa road-romaanistaan Hardly Beach Weather, jossa mies kyyditsee entisen tyttöystävänsä uuden miehensä luokse Australian halki, ja minne he poikkeavatkin, he saavat vastaansa tarinoita tuhoon tuomituista suhteista. Mutta Cohenin alettua puhua hiilikaivoksista kustantajan edustaja tyytyi huokaisemaan syvään ja pyörittelemään silmiään.

1998 samassa tilaisuudessa piti järjestettämän vakava ja syvällinen paneelikeskustelu kirjallisuuden teoriasta, otsikkona tekoleikkisästi "Mitä on tämä juttu nimeltä teoria ja pitäisikö siitä välittää". Cohen valmisteli asiallisen puheenvuoron ja lähetti sitten paikalle ammattiesiintyjä Virgnia Baxterin puhumaan puolestaan. Hänet esiteltiin Bernard Cohenina. Jostain syystä vastaanotto yleisön taholta oli… hämmentynyt. Cohen ei ikinä käsittänyt miksi. "Halusin sen olevan mahdollisimman läpinäkyvää. Näillä festivaaleilla kirjailijat esitetään joinain auktoriteetteina. Pois semmoinen."

Viimeksi Bernard Cohen on asustanut Sir John Soanen museossa, jossa on näytteillä 1800-luvun arkkitehdin kokoelma taidetta ja antiikkia, mm. Seti I:n sarkofagi. Täällä Cohen on keksinyt, että hän voi osoittaa kiitollisuutta majoittajiaan kohtaan kirjoittamalla fiktiivisiä opaslehtisiä museon kokoelmista ja johtaa fiktiivisiä turistikierroksia.

Esimerkiksi kiinalaisen ruukun kirjoituksen täydellisesti kiinankielentaidoton Cohen kääntää näin, ja yleisön harhauttamista ei tarkoiteta, sillä käännös tunnustaa rehellisesti olevansa väärintulkinta: "Arvoisa herra, minulla on ilo kutsua teidät illallisille kauniin sään kunniaksi. Liittykää seuraamme ensi tiistaina". Tämän jälkeen ruukku puhuttelee museon vierailijaa ja kehottaa häntä tutustumaan karttaan, jonka avulla voi perehtyä lähemmin museon nähtävyyksiin. Toisissa opaslehtisissä viitataan museon kokelmien yksityiskohtiin joita ei ole merkitty, ja joiden etsiminen fiktiivisten taustatarinoiden kertomien vihjeiden avulla voi tuottaa näyttelyvieraalle huvia. Yleisöä myös rohkaistaan toimittamaan museolle omia fiktiivisiä opaslehtisiään.

Aloittelijat voivat tutustua Bernard Coheniin (jos häntä on) lukemalla hänen lyhyen Nostalgian Sanakirjansa (jos se löytyy) osoitteesta http://www.hermes.net.au/bernard/nostalgia/. Sanomattakin on selvää, että en ottaisi kaikkia hänen muistelmiaan (jos ne ovat niitä) täydestä todesta (jos sellaista on), mutta ne ovat vähemmän toistoisia ja helpompaa luettavaa kuin vaikkapa John Brockmanin vakavan leikillinen leikillisen vakava Wittgenstein-kunnianosoitus-parodia By The Late (pdf). (Halusin käyttää vain tässä tilaisuutta hyväksi mainostaakseni sitä, koska se on mainio. Koska toisten suosittelemia kirjoja ei missään tapauksessa pidä lukea, vaan löytää ne itse, ei tästä ole myöskään kenellekään mitään haittaa.)

En osaa kuvitella, mitä Bernard Cohen on viime aikoina tehnyt. Ainakaan romaania hiilikaivoksista ei ole vielä julkaistu.