2133923.jpg

Mike Batt on musiikkituottaja, joka on pyrkinyt popularisoimaan klassista musiikkia ennakkoluulottomilla tavoilla. Hän on vastuussa välillä hieman hämmentävistäkin yrityksistä tuoda klassiseen musiikkiin glamouria ja seksiä. Hänen talliinsa kuuluu mm. viulisti Vanessa Mae, mutta omalaatuisin Battin luomus on klassinen bändi The Planets, jonka mies- ja naismuusikot näyttävät valokuvamalleilta, jotka esiintyvät mainoskuvissa joko paidat auki tai esittelevät häpeilemättä pitkiä sääriään.

Planets-yhtyeen esikoisalbumi Classical Graffiti käynnistyi 60 sekunnin hiljaisuudella, jota seurasi levyn 12 raitaa. Hiljaiselle raidalle annettiin mielikuvitusta kihelmöivä nimi A One Minute Silence, ja koska kyseessä oli kunnianosoitus John Cagelle, tekijäkrediiteiksi merkittiin Batt-Cage. Kuten useimmat varmasti tietävät, John Cage oli lystikäs mies, joka sävelsi ja kantaesitti täysin äänettömän teoksen 4'33" vuonna 1952. Cagen teos koostui pelkistä tauoista, joiden soittaminen kesti 4 minuuttia 33 sekuntia. Suomessa TV-haastattelussa Cage kertoi, että hän ei suinkaan säveltänyt teostaan tuosta vain. Hän sävelsi sen nuotti kerrallaan satunnaisotannan perusteella I Chingin periaatteita noudattaen. Teos syntyi neljäsosa- puoli- ja kokotauoista, jotka merkittiin viivastolle perätysten tahti tahdilta, kunnes hänen satunnaismenetelmänsä poimi esiin merkin "loppu".

Classical Graffiti oli keikkunut klassisen musiikin myyntilistan kärjessä pari kuukautta, kun Batt sai kirjeen Mechanical-Copyright Protection Societylta. Kuten nimestä voi päätellä, MCPS on tekijänoikeusjärjestö. He ilmoittivat Battille ykskantaan, että hänen minuutin hiljaisuutensa loukkaa Cagen hiljaisuuden tekijänoikeuksia.

Batt ei tyrmistynyt. Hän räjähti nauramaan. John Cage –vainaan perikunnallako on oikeus kaikkiin musiikissa esitettäviin perättäisiin taukoihin? Mutta tilanne oli vakava, ja kysymys oli isoista rahoista, sillä Planetsien odottamaton menestys olisi johtamassa kymmenien tuhansien puntien juttuun. Batt päätti taistella asiansa puolesta.

Battin mukaan Cage olisi ollut riemuissaan Lontoossa kesällä 2002 järjestetystä konsertti- ja väittelytilaisuudesta, jossa yleisö sai kuulla kummatkin teokset vertaillakseen niitä. Sen jälkeen Batt ja Cagen julkaisijan edustaja Nicholas Riddle väittelivät asiasta herrasmiesmäisesti mutta vakaasti kantaansa puolustaen. Batt johti ensin Planetsit lavalle, jossa he soittivat Yhden minuutin hiljaisuuden. Sen jälkeen Riddle esitteli nuoren klarinetistin, joka esitti 4'33":n.

Batt huomioi että Cagen teos oli alun perin sävelletty pianolle, mutta klarinetisti ei näyttänyt tästä häkeltyneen vaan suoriutui osastaan kunnialla. Riddle huomautti, että kun muut artistit ovat levyttäneet 4'33":n, kuten Frank Zappa 1993, levytyksistä on maksettu täydet rojaltit. Batt intti, että Cagen hiljaisuus on perin juurin eri maata kuin hänen hiljaisuutensa. Itse asiassa tilaisuuden jälkeen Batt vyörytti musiikkikustantomoon satoja hiljaisia sävellyksiä, joiden kesto vaihtelee yhdestä sekunnista kymmeneen minuuttiin. "Hyväksyn täysin sen, että 4'33" kuuluu Cagelle, mutta jos kesto on 4'32" tai 4'34" niin se on minun", Batt selitti.

Ainakin tapaus herätti uutta kiinnostusta Cagen musiikkia kohtaan. Tammikuussa 2004 kun BBC:n sinfoniaorkesteri esitti 4'33":n, radion täytyi erikseen kytkeä pois päältä hätähälytysjärjestelmä, joka olisi reagoinut radiokanavalla vietettävään näin pitkään hiljaisuuteen. Orkesteri myös harjoitteli kappaletta. Soittajat pyrkivät oikeaan mielentilaan, ja käänsivät partituurin lehtiä tahdissa kapellimestarin johdolla.

Mutta mitä tulee Cagen perikunnan omimaan hiljaisuuteen, hekin ovat väärässä. Täydellistä hiljaisuutta sävelsi myös tsekkiläinen pianisti Erwin Schulhoff. Schulhoffin 5-osaisen pianosarjan keskimmäinen osa In Futurum (1919) on täysin hiljainen.

Pianisti Philippe Bianconi selitti vuonna 2004 konserttinsa yhteydessä hiljaisesta musiikista kiinnostuneille, että Schulhoffin hiljaisuus on aivan toisenlaista kuin Cagen hiljaisuus. Cagen lähestymistapa oli viileän zeniläinen. Hän ei antanut ohjeita siitä, kuinka hiljaisuutta tulee soittaa. Sen sijaan Schulhoffin partituuri on täynnä kiihkeää toimintaa. "Se on niin kiivasta ja toiminnantäyteistä kuin mitä hiljaisuus vain voi olla". Nuoteissa on pitkiä taukoja ja lyhyitä taukoja, nopeita taukojuoksutuksia, fermaattoja, huutomerkkejä, kysymysmerkkejä, ja kesken kaiken merkillisiä merkkejä jotka muistuttavat puoleksi puolinuottia ja puoleksi hymiötä. Kaikkein vaativinta on noudattaa alussa annettua esitysohjetta "Tutto il canzone con espressione e sentimento ad libitum, sempre, sin al fine!" eli niin paljon ilmaisua ja tunnetta kuin mitä suinkin pystyy antamaan, alusta loppuun. "Ei oikein kuulosta siltä että voisin vain istua tässä hiljaa paikallani", mietiskeli Bianconi.

Valitettavasti Schulhoffkaan ei ollut ensimmäinen. Tiettävästi vanhin hiljainen sävellys on ranskalaisen humoristin Alphonse Allais'n (1854-1905) Marche Funèbre composée pour les Funérailles d'un grand homme sourd, Hautajaismarssi kuuron miehen maahanpanijaisille, 1897. Se sisältää yhdeksän tyhjää nuottisivua. Allais oli varhainen käsitetaiteilija, joka esiintyi myös kuvataiteilijana. Hänen näyttelymaalauksiaan olivat mm. sellaiset oivallukset kuin typötyhjä valkoinen paperiarkki, jolle oli annettu nimeksi Aneemisten nuorten tyttöjen ensimmäinen kokoontuminen lumessa (1883) ja tulipunaisen yksivärinen työ, jolle oli annettu nimeksi Raivosta tulipunaiset kardinaalit poimimassa tomaatteja Punaisen meren rannalla (1884).

Keskustelu eripituisten hiljaisuuksien kohtalosta jatkuu. Nicholas Riddle on kiistänyt, että Battin hiljaisuudet olisivat omaperäisiä. "John Cage itse aina sanoi, että hiljaisuuden tempoa voidaan vaihtaa, joten minuutin hiljaisuus ei voi väittää olevansa eri teos kestonsa perusteella." Batt tyrmää tämän tulkinnan. "Oma hiljaisuuteni on selvästi itsenäinen teos, koska se on paljon parempi. Minun hiljaisuuteni on levytetty digitaalisesti. Olen pystynyt sanomaan minuutissa sen, mihin Cagelta kului 4 minuuttia 33 sekuntia."