385255.jpg

Maailman ensimmäisen kokoillan animaation metsästys on huoletonta höpsismiä. Kokoillan elokuva on jo yksistään riittävän ongelmallinen käsite. Sille ei ole standardia, jonka prototyyppiä säilytettäisiin Pariisin Tiedeakatemian kassakaapissa. Yleisesti on katsottu, että kokoillan elokuvan vähimmäismitta on yksi tunti. Kaiken huipuksi kyse on noin sata vuotta sitten tehdyistä elokuvista, joista parhaassa tapauksessa ei ole säilynyt edes yhtä ruutua jälkipolville.

Yksi asia on kuitenkin varmaa. Yleinen uskomus on, että Disneyn Lumikki ja seitsemän kääpiötä olisi ollut maailman ensimmäinen kokoillan animaatio. Uskomus ei pidä paikkaansa.

Keksintöjen historia on merkillinen kokoelma puolivillaisten nuorten tietokirjojen väittämiä, jotka toistuvat identtisinä vuosikymmenestä ja –sadasta toiseen. Historian sankareiksi ei päästä niinkään olemalla ensimmäinen, vaan markkinoimalla omaa saavutustaan tehokkaammin kuin muut.  R.F.Outcaultin Yellow Kid ei ollut likimainkaan maailman ensimmäinen sarjakuva, eikä maailman ensimmäinen elokuva taltioitu Lumieren veljesten kameralla, mutta näiden pioneerien saavutuksia  on onnistuneesti rummutettu yleisön tajuntaan muiden ohitse. Kun nimi on kerran saatu iskostetuksi mieleen, sen jälkeen käsitys muuttuu hyvin vastahakoisesti, jos koskaan. Markkinoinnin teho todistaa itse itsensä joka kerran, kun epäilevä Tuomas kysyy itsekseen: "Jos tämä tyyppi oli niin verrattoman etevä ja aikaansa edellä, niin miksi hänestä ei ole ennen kuultu?"

Walt Disney oli tunnetusti animaation alan ylivoimaisesti paras töidensä markkinoija, ja mikäpä oli markkinoidessa kun hänen studionsa työt olivat kirkkaasti laadukkaampia kuin muut. On hyvä muistuttaa, että Walt Disney ei itse koskaan väittänyt, että Lumikki olisi ollut maailman ensimmäinen kokoillan animaatio. Hän kutsui sitä maailman ensimmäiseksi kokoillan technicolor-animaatioksi, ja se oli totta.

Ensimmäinen kokoillan animaatio, kesto 70 minuuttia, kuten myös ensimmäinen kokoillan äänianimaatio, 80 minuuttia, valmistettiin Argentiinassa ja kummassakin oli asialla Quirino Cristiani.

Olemme oppineet ajattelemaan, että Etelä-Amerikkaan ei kannata asettaa minkäänlaisia odotuksia. Kuitenkin ennen Toista Maailmansotaa Argentiina oli maailman neljänneksi rikkain valtio. Se pysytteli syrjässä kahdesta maailmansodasta ja oli vielä 1940-luvulla iso tekijä maailman elintarvikekaupassa. Argentiinalainen pihviliha on käsite, johon vielä tänäänkin sisältää tiettyä hohtoa. Jos italialaiset siirtolaiset olivat tärkeä voimavara USA:n teollistumisessa 1900-luvun vaihteessa, niin Argentiinan nousussa italialaisten rooli oli ratkaiseva. Yksi näistä italialaisista oli 1896 syntynyt Quirino Cristiani, joka nelivuotiaana päätyi vanhempiensa mukana Buenos Airesiin, jota kutsuttiin Italian suurimmaksi kaupungiksi heti New Yorkin jälkeen.

Buenos Aires oli maailmankaupunki, jossa Jorge Luis Borgesia opetti englantilainen kotiopettajatar ja Cristianin kaltaiset italialaiset pyörittivät liike-elämää. Ranskalaisen arkkitehtuurin majesteettisten julkisivujen ja puutarhojen takana espanjalaisten jälkeläiset huuhtoivat kiveämättömien katujen pölyn ja katkeruuden alas kurkusta kulmakapakassa, jossa gramofoni soitti Carlos Gardelin pessimistisen runollisia tangoja, joiden tarinoissa aina rakastettu karkaa matkoihinsa ja vain yksi jää, ainoa joka on uskollinen kuolemaan asti: Buenos Aires, sinä maailman rakastettavin ja sydämettömin, rikkain ja köyhin kaupunki. Porteño, buenosairesilainen, ei ollut argentiinalainen, vaan muuta rotua, kaukana pampan karjankasvattajista ja Andien kaivosmiehistä, enemmän eurooppalainen kuin eteläamerikkalainen. Quirino Cristiani oli vakaumukseltaan porteño kuolemaansa asti. Hän ei ikinä saanut päähänsä, etteikö Buenos Airesissa olisi mahdollista kaikki se, mikä oli mahdollista Amerikassa tai Euroopassa.

Eteläamerikkalainen politiikka on usein levotonta ja saa aikaan valitettavia ikävyyksiä, mutta poliittisen pilapiirtäjän kannalta on taivaan lahja syntyä maahan, jota hallitsee täydellinen haluttomuus konsensukseen. Kysymys siitä, mille on soveliasta nauraa, on loistavan huvittava, koska moinen kysymys ei ymmärrä ollenkaan, mitä on huumori. Tosiasia on, että huumori ylimalkaan ei ole soveliasta. Mark Twain osui olennaiseen: "Augustus Twain näyttää herättäneen jonkin verran hälyä vuonna 1160. Hän oli ratkiriemukas mies. Hän tapasi teroitella vanhaa sapeliaan, asettua väijyksiin pimeässä, ja pistellä sillä ohikulkijoita nähdäkseen kuinka he loikkivat. Hän oli synnynnäinen humoristi." (Kujeileva omaelämäkerta, 1871) Cristiani, kirpeä ja ehdottoman epäkorrekti satiirikko, kulki pilapiirtäjänä ja animaattorina vakaasti Mark Twainin viitoittamaa tietä.

1916 vaaleissa Argentiinan radikaalipuolue sai voiton ja presidentiksi nousi puolejohtaja Hipolito Yrigoyen. Radikaalipuolueen ohjelma oli radikaali, sillä se tähtäsi korruption kitkemiseen ja  Argentiinan pysyttämiseen maailmansodan ulkopuolella. Samalla maahan luotiin ennennäkemätön lehdistönvapaus. Lehdistö käytti vapautta hyväkseen ja alkoi pilkata Yrigoyenia säälimättä.

Tuona vuonna toinen italialainen, kameramies Frederico Valle, joka oli kuvannut maailman ensimmäisen lentokoneesta kuvatun elokuvan, keksi Quirino Cristianin suoraan kadulta, antoi hänelle katsottavaksi Emile Cohlin animoidut tulitikut ja kehotti häntä tekemään elävöitetyn pilapiirroksen. Cristiani käytti aiheena Buenos Airesin pormestarin erottamista. Pahvista leikatuilla paloilla toteutettu minuutin pätkä liitettiin Vallen uutiskatsaukseen ja sai osakseen odottamatonta suosiota.

Valle ilmoitti heti paikalla, että hänen animaattorinsa tulisi seuraavaksi loihtimaan kädenkäänteessä maailman ensimmäisen kokoillan animaation, jonka päähenkilönä nähtäisiin kunnioitettu presidentti Yrigoyen. Vallella ei ollut mitään presidenttiä vastaan, mutta hän tiesi, että porteñoilla oli. Kolmas italialainen, elokuvateatteriketjun omistaja Franchini suostui rahoittamaan hankkeen.

Elokuvalla oli hahmosuunnittelijakin, pilapiirtäjä Diogenes Taborda, taiteilijanimeltään El Mono (Apina), koska hän oli varsin ruma ilmestys. Taborda oli Argentiinan lehdistön tähti, huippusuosittu pilapiirtäjä, joka oli tottunut ottamaan itselleen erinäisiä vapauksia. Kun Tabordalle vähitellen valkeni animaation tekemisen tavaton puisevuus, hän käytti vapauksiaan ja haihtui Cristianin näköpiiristä vähin äänin. Hän tyytyi vetäisemään paperille pari kolme luonnosta, joista Cristianin piti käsikirjoittaa, kuvata ja ohjata elokuva. Tästä huolimatta Cristianin käytännössä yksinään valmistama ja perinpohjaisella eteläamerikkalaisella työmoraalilla ja pahvinpalatekniikalla tuotettu 58 000 freimin ja 70 minuutin mittainen spektaakkeli El Apostol sai ensi-iltansa vuoden työn jälkeen 9.11.1917. Nykyisellä 24 ruudun sekuntivauhdilla elokuvan pituus olisi ollut 40 minuuttia. Keston selittää senaikainen esitysnopeus, joka oli 14 ruutua sekunnissa.

Apostolissa presidentti Yrigoyen nousee taivaisiin tapaamaan Jupiteria ja pyytää häneltä salamoita, joita nakkelemalla hän saattaisi kitkeä moraalittomuuden ja korruption Buenos Airesista, tuosta paheiden pesästä. Jupiter suostuu tuumaan ja niin Yrigoyen aloittaa tarmokkaan valistustyön. Hän heittelee salamoita ympäriinsä. Kukaan buenosairesilainen ei säästy korkealta moraalilta ja ehdottomuudelta. Tuloksena on tuhkaksi palanut kaupunki. Päätösjakso, kaupungin tuho, oli katsojien mielestä erityisen kiinnostava, sillä siinä käytettiin Andres Ducaudin laatimia pienoismalleja, jotka hautautuivat tuhkaan ja tulikiveen.

Liian monen varhaisen elokuvan tavoin tuhka ja tulikivi oli myös Apostolin kohtalo. Ainoat kappaleet tuhoutuivat Vallen varaston palossa 1926.

Jos Apostolin teot eivät vielä koetelleet rajoja kylliksi, Cristianin seuraava elokuva korjasi puutteen.
Argentiina oli 1918 edelleen maailmansodasta sivussa. Presidentti Yrigoyen ei halunnut seikkailla, vaan vältteli huolellisesti asettumasta kenenkään puolelle. Sen sijaan Argentiinan sotilaspiirit ihailivat avoimesti saksalaista armeijaa, sen kuria ja seremonioita ja tehokasta johtamistapaa. Tämä oli saksalaisten tiedossa. Saksalainen sukellusvene määrättiin torpedoimaan argentiinalainen alus, minkä jälkeen Saksa syytti teosta liittoutuneita. Cristiani valmisti välittömästi aiheesta elokuvan Sin dejar rastros (Jälkeäkään ei jäänyt), joka myös koki nimensä mukaisen kohtalon. Presidentti Yrigoyen määräsi ulkoministeriönsä tavarikoimaan elokuvan, josta ei sen jälkeen nähty jälkeäkään.

Kokoillan elokuvien markkinat Argentiinassa olivat riittämättömät. Sodan aikana ja sen jälkeen vientimahdollisuudet olivat niukat. Cristiani elätti itsensä pilapiirtäjänä ja valmisti toisinaan animaatioita opetus- ja viihdytystarkoituksiin. Hän esitti omia elokuviaan Buenos Airesin köyhimmissä kaupuninosissa, joissa ei ollut elokuvateattereita. Hänen ohjelmistonsa sisälsi Chaplinia ja omia animaatioita. Menestystä tuli niin paljon, että poliisin täytyi kieltää hänen esitystoimintansa, koska se tukki liikenteen ja häiritsi yleistä järjestystä.  

Kuuden vuoden väliajan jälkeen 1928 presidentiksi valittiin kukapas muu kuin vanha tuttu Hipolito Yrigoyen. Cristiani oli huomannut, että tarmokas ja korkeamoraalinen radikaalipuolue oli yhtä korruptoitunut kuin kilpailjansakin. Nyt kun "Peludo" (ryysyläinen) Yurigoyen oli jälleen vallan kahvassa, hän tarttui Eduardo Gonzalez Lanuzan satiiriin, josta hän muokkasi kolmannen kokoillan animaationsa Peludopolis.

Vanha presidentti sai Peludopoliksessa roolin merirosvona, jonka alusta Peludo Cityä piirittävät nälkäiset ja ahneet radikaalihait. Valtiolaivan ohjaajat esitettiin realistisina karikatyyreinä. Pala-animaatiossa se ei ollut luonteva ratkaisu. Niinpä kriitikot totesivat, että animointi oli jäykkää, jopa karkeaa. Elokuva oli valmistumaisillaan 1930, kun tapahtui sotilasvallankaappaus. Konservatiivien tukema sotilasjuntta syrjäytti radikaalit ja vei yhdessä yössä Cristianin elokuvalta pohjan pois. Elokuvaan oli kiinnitetty jo niin paljon pesoja, että sen peruminen ei tullut kuuloon. Pikaisen uudelleenkäsikirjoituksen jälkeen kenraaleista tehtiin sankarihahmoja ja tarinaan lisättiin kansanmies Juan Pueblo esittämään tavallisen pulliaisen näkökanta. Näillä muutoksilla väliaikainen hallitus myönsi elokuvalle esitysoikeuden. Cristiani lisäsi elokuvaan ääniraidan, joka esitettiin äänilevyiltä, mikä oli Argentiinan oloissa välttämättömyys. Optisen äänen toistamiseen elokuvateattereissa ei ollut mahdollisuuksia. Kokoillan äänielokuva sai ensi-iltansa 16.9.1931.

Peludopolis floppasi. Sotilasvallankaappaus ei ollut mikään naurun asia. Kun lisäksi Argentiinaan rantautui yleismaailmallinen lama, alkoivat monet kaihoten muistella vanhoja hyviä aikoja. Kun vanha Yrigoyen kuoli 1933, maata ravisteli kansallinen suru. Kukaan ei ollut järin arvostanut Yrigoyenia hänen eläessään, kaikkein vähiten Cristiani, joka oli suurinpiirtein omistautunut hänen pilkkaamiselleen. Cristiani veti Peludopolisin ikiajoiksi pois levityksestä.

1938 valmistui 10-minuuttinen El mono relojero (Kellokaupan apina), joka perustui Constancio Vigilin lastenkirjaan. Pääanimaattorina oli Cristianin leipiin 1932 tullut Juan Oliva. Hän suostutteli Cristianin käyttämään kalvoanimaatiota, jota hän oli aiemmin vieroksunut. Ääninäyttelijänä kunnostautui Argentiinan Zorro, Pepe Iglesias. Teknisesti El mono relojero on ammattilaisen työtä, mutta ei yhtä äärimmilleen viimeisteltyä kuin aikansa amerikkalaiset mestariteokset.

Kellokaupan maskottiapina kyllästyy mekaaniseen ja turvallisen tylsään elämäänsä. Hän haluaa takaisin luontoon seikkailemaan. Kun omistajan silmä välttää, apina karkaa viidakkoon ja saa vastaansa kaikki kuviteltavissa olevat petoeläimet. Hänen häntäänsä sidotuista kelloista ei ole apua petojen karkottamisessa. Häntä koipien välissä apina palaa kotiin ja alistuu elämään lopun elämänsä tyttöapinan aviomiehenä kellokaupan mekaanisen unettavassa tikityksessä.

El mono relojeron hyvin konservatiivinen tarina viisaasta elämästä oli mahdollisimman kaukana siitä, mistä Cristiani oli uransa 20 vuotta aiemmin aloittanut. Vielä katkeransuloisemmaksi asian tekee, että El mono relojero on ainoa näyte, joka Cristianilta on meille säilynyt. Puolet hänen elokuvistaan tuhoutui tulipalossa 1957. Viisaana miehenä Cristiani siirsi arkistonsa toiseen paikkaan, jossa 1961 toisessa tulipalossa tuhoutuivat loputkin, kaikki luonnokset, alkuperäispiirrokset, negatiivit ja kopiot, myös viimeinen Peludopolisin kopio.

Kasvissyöjä ja nudisti Quirino Cristiani vietti viimeiset vuosikymmenensä rauhallisesti eläkkeellä. Hän kuoli 1984.