1320240431_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

”Siinä me istuimme ja kehuimme kuinka hyviä me olemme. Sitten joku toi sen levyn.” –Beach Boysien Al Jardine muistelee hetkeä, jolloin he kuulivat ensimmäistä kertaa Beatlesin Sgt. Pepperin.

Capitol näyttää julkaisseen 1. marraskuuta populaarimusiikin historian kuuluisimman kadonneen levyn ja legendaarisen epäonnistumisen, The Beach Boysien albumin Smile. Smile oli asiaan tutustuneiden rock-kriitikkojen ylistämä, vuosikymmeniä kiehtonut ratkaisematon arvoitus. Se oli Beach Boysien komein ja kunnianhimoisin albumi, josta tuli liian kunnianhimoinen, jotta se olisi koskaan valmistunut. Pitkään puhuttiin, että turhautunut Brian Wilson oli hulluudessaan polttanut kaikki nauhansa, mutta se ei voinut pitää paikkansa, sillä vuosikymmenien mittaan levy-yhtiön arkistoissa pistäytyneet termiitit toivat julki toinen toistaan kummallisempia löytöjä levystä, josta ei pitänyt olla jäljellä enää mitään.

Vuosikymmeniä väiteltiin siitäkin, mikä raita oli minkäkin niminen. Smile pääsi niin pitkälle, että LP:n kannet painettiin vuonna 1967, mutta siinä lueteltuun kappalelistaan ei kukaan uskonut. Harvasta levystä on olemassa yhtä monta enemmän tai vähemmän huonolaatuista bootleg-versiota, jotka ovat kaikki keskenään ristiriitaisia. Kun Brian Wilson lopulta julkaisi uudelleen levytetyn oman versionsa vuonna 2004, hän pääsi vasta silloin itsensä kanssa yksimielisyyteen Smilen lopullisesta sisällöstä.

Klassikkokysymys ”Beatles vai Rolling Stones?” on aina ollut minusta vähän pöhkö. 1960-luvulla oli täsmälleen kaksi yhtyettä, joilla oli kyky säveltää laajamittaisia konseptialbumeja täyteen korkealaatuista musiikkia, mutta ne eivät olleet Beatles ja Rollarit, vaan Beatles ja Beach Boys. Beatlet ja rantapojat olivat kavereita. He esiintyivät Amerikassa yhteisillä keikoilla ja kilpailivat toisiaan vastaan korottamalla panoksia levy levyltä. Kun Beatlesit lauloivat I’m Only Sleeping, Surf’s Upiin heitettiin säe ”Are you sleeping brother John”. Vuonna 1966 kilpailu oli äitynyt aivan hurjaksi. Beatlesien haasteeseen Beach Boys vastasi kaikkien aikojen levyllä Pet Sounds (16.5.1966), johon Beatles vastasi Sgt. Pepper Lonely Heart Club Bandilla (1.6.1967), johon Beach Boys vastasi Smilella.

Tai olisi vastannut, ellei Brian Wilson olisi hajonnut kappaleiksi. Kun vastausta ei ikinä kuulunut ja Beach Boysit heittivät pyyhkeen kehään, niin mitä tapahtui Beatleseille? Heiltä ilmestyi muodoton neljän hengen soololevy The Beatles (Valkoinen tupla, 22.11.1968), jonka kanteen yrityksestä huolimatta ei suvaittu painaa John Lennonin genitaaleja. Musiikkiharrastajat ja kriitikot ovat väitelleet Valkoisesta Tuplasta lähes samoin kuin Smilesta, ja netti pursuaa konstruktioita, joissa tuplalevystä on leikelty mahdollisimman vaikuttava yksöis-albumi. Ongelmana vain on sama mihin Beatlesit ja George Martinkin törmäsivät: kokoava ajatus puuttui. Niin Beatlesitkin päätyivät liputtamaan valkoista. Antaudumme.

Toisin sanoen vuosina 1967-1968 tapahtui kahden kilpailevan yhtyeen kaksi samanaikaista konkurssia. He olivat vieneet senaikaisen pop-musiikkikäsityksen äärirajoilleen joutuakseen vain toteamaan, että kaikki murenee alta. Niin mureni samaan aikaan myös optimismi ja vuosikymmenen lennokkaat ihanteelliset ajatukset, jotka olivat ehkä liian lennokkaita kannattaakseen taikamattoa tuolla hetkellä yhtään tuon pidemmälle.

Beach Boysien ja Beatlesien erona oli, että Beatlesit eivät olleet studiossa yksin. Pahimmankin jumin aikana he tiesivät, että joka tapauksessa George Martin oli luovimassa miksauspöydän takana. Beach Boysien laita oli toisin. Brian Wilson oli yhtaikaa säveltäjä, soittaja, orkesterinjohtaja, laulaja, ja tuottaja. Pet Soundsilla (suurenmoinen video taustanauhoituksesta. Varoitus: sisältää maailman parasta musiikkia 2:37-8:52.) stemmojen ja teemojen punos vielä pysyi hallinnassa, mutta Smilella Brian Wilsonin tuotanto tuotti sekavuutta, vainoharhaisuutta, ja lopulta hermoromahduksen ja mittavan luettelon psykiatrisia diagnooseja. Asiaa ei suuresti auttanut hänen psykiatrinsa Eugene Landy, joka menetti lopulta toimilupansa ja jota oikeuden määräyksellä kiellettiin olemasta enää missään tekemisissä Brian Wilsonin kanssa. Kun Elements-sarjan tuli-kappaletta Mrs O’Leary’s Cow nauhoitettiin, Los Angelesissa syttyi samaan aikaan tulipaloja ja tapaus pelästytti Brian Wilsonin toden teolla.

Smilen suurin ongelma oli, että Wilson ei saanut päätetyksi, olisiko se huumoria sisältänyt positiivista ajattelua markkinoinut zen-meditaatio (Good Vibrations), kuntoa kohottavaa aerobic-musiikkia (I’m In a Great Shape, Bicycle Riderin teema toistuu monessa kappaleessa), Yhdysvaltojen historia 40:ssä minuutissa (Heroes and Villains, Cabin-Essence) vai teinisinfonia Jumalalle; tutkielma ihmiselämän ruumiillisesta ja henkisestä kaksijakoisuudesta ja maailmassa olemisen ehdoista (Elements), elämän ikuisesta kiertokulusta ja kasvamisesta (kahrilgibranilaisesti nimetty Child Is a Father of the Man, mikä toistuu Surf's Upin lopussa). Ehkä hän halusi sen olevan tätä kaikkea, ja se kävi yli voimien.

Beach Boysien tie purkkapoppia jammaavasta pop-yhtyeestä taidemusiikin kanssa flirttailevaksi älykköbändiksi oli vaikea pala joillekin rantakundeille. Oli Happiness Is a Warm Gun sekin kohtuullisen kaukana I Wanna Hold Your Handista, mutta liverpoolilaisten poikien tausta ja ympäristö oli kalifornialaisia kilpailijoitaan kylmempi, köyhempi ja kovempi. Mike Love vihasi koko Smile-projektia, ja hyvästä syystä. Kuinka hänen, laulusolistin, voitiin odottaa laulavan tekstejä, joista ei ymmärtänyt yhtikäs mitään?

Van Dyke Parksin sanoittama Surf’s Up joutui erityisesti Loven hampaisiin, ja kun Love puhui suunsa puhtaaksi ja tivasi Van Dyke Parksilta selitystä, Parks vastasi piruillen ”I have no excuses” ja käveli tiehensä. Kieltämättä, joutuu miettimään muutamaan kertaan mitä tarkoittavat sellaiset säkeet kuin ”Back through the opera glass you see / The pit and the pendulum drawn / Columnated ruins domino”. Paitsi jos on tottunut lähestymään puolivillaisten lemmenlyriikoiden sijasta runoutta ja kuulee säkeistä, kuinka vanha yhteiskunta on kääntymässä mailleen, vanhat aristokraatit saavat tukehtua savuisiin kynttelikköihinsä, ja tulevaisuus kuuluu luonnonlapsille, kuten surffareille.

Surf’s Up lopulta julkaistiin Carl Wilsonin sovituksena vuonna 1971 kuin testamentiksi 1960-luvun kuoleman johdosta, levyllä jonka kannessa ei enää esiintynyt raitapaitaisia rantapoikia Pepsodent-mainoksessa, vaan kuolemanväsynyt Don Quijote, eikä voinut erehtyä, että sillä tarkoitettiin Brian Wilsonia.

Kuohuva aika, huumeidenkäyttö, askeleiden ottaminen tuntemattomaan jokaisella elämän tasolla johtivat muuallakin samantapaisiin seurauksiin. Pink Floydin Syd Barrettin kanssa näyteltiin samanlainen draama, joka huipentui Barrettin potkimiseen ulos yhtyeestä, kun hän oli erässä konsertissa soittanut koko illan ajan pelkästään g-säveltä kivettynyt ilme kasvoillaan. Toisaalta Barrett ja Brian Wilson jäivät henkiin, ja se on enemmän kuin mitä voi sanoa joistakin heidän kollegoistaan, jotka keskittyivät tukehtumaan oksennukseensa. Hymyile siinä sitten.

Hymy hyytyi huulille viimeistään silloin, kun Brian Wilsonin romahduksen jälkeen julkaistiin jo mainostetun ja etukäteen ylistetyn Smilen sijasta sen kevytversio Smiley Smile, jossa Paul McCartney maiskutteli suutaan raidalla Vega-Tables. Julki piti saada jokin albumi, johon sisältyisi Good Vibrations ja Heroes and Villains, ja tämä köpöinen pyyhkeenheitto kehään sai kelvata. Asialle omistautuneille se eí kelvannut, ei 1967 eikä sen jälkeenkään.

Kymmenien bootleg-versioiden ja 2000-luvun virallisten julkaisujen jäljiltä on usein kysytty, mikä  niistä kaikista olisi lähimpänä alkuperäistä Smilea.

Oikea vastaus: ei yksikään.

Alkuperäistä Smilea ei ole, koska alkuperäinen Smile ei koskaan valmistunut. Jäljelle jäi kasa versioita, versioiden versioita, kiehtovia uusintasovitusten uusintaottoja, joita on mahdotonta sovittaa yhteen. Samalla Smilesta on näin tullut maailman antoisin remix-albumi, josta jokainen voi koostaa oman versionsa täsmälleen haluamallaan tavalla. Haluatko Smilellesi mukaan legendaarisen 9-minuuttisen Heroes & Villainsin? Koosta se itse. Nauhat ovat tuossa. 12-minuuttinen Good Vibrations? Täysin mahdollista. Tahdotko mukaan Miles Davisin Summertimen, joka lähes käsittämättömästi esiintyi yhdellä Smile-bootlegillä sellaisenaan nimellä Holidays Miles Davis? Kuka estää.

Tänä päivänä, kun jokaisella asiasta kiinnostuneella on omat taltioimisvälineensä ja oman cd:n polttaminen on ratkihalpaa, näyttää siltä että Smile oli paremmin aikaansa edellä kuin mikään muu 1960-luvun levy. Ravintoloissakaan ei välttämättä enää syödä valmiita annoksia vaan ne kootaan itse. Beach Boys sai aikaan Smilellaan maailman ensimmäisen ja parhaan itsemiksattavan levyn, jonka nauhakilometreistä jokainen voi laatia oman versionsa ja leikata vaikka Bicycle Riderin teeman erottamaan jokaista raitaa koko levyn ajan, jos niin mielii. Jo kasettinauhureiden aikaan huomioitiin, että radiosta nauhoittamisessa ei ole välttämättä kysymys nuukuudesta, vaan se on tapa, jolla kuuntelija voi itse osallistua musiikin luomiseen. Remix-aikakaudella on yksi ainoa oikea Smile, ja se on minun Smileni. Minun Smileni Good Vibrations on kohdassa 0:00-01:37 kaikupedaalilla ja thereminillä soitettu instrumentaali. Jos joku toinen on toista mieltä, se ei keneltäkään muulta pois.