maanantai, 24. maaliskuu 2008
1876-1902: Holmes ja Moriarty
Tuulisena ja kylmänä päivänä Herran vuonna 1881 vastavalmistunut lääkäri Arthur Conan Doyle (1859-1930) vuokrasi vastaanottohuoneiston Edinburghissa, kiinnitti ovelle kyltin "Silmäspesialisti" ja jäi odottamaan potilaita.
1887 hän odotti edelleenkin potilaita. Potilaita metsästäessään Doyle oli muuttanut Edinburgista Plymouthiin ja Plymouthista Portsmouthiin, mutta asiakkaita ei ilmaantunut hänen kynnykselleen todellakaan vaivaksi asti. Tekemistä etsiessään Doyle pelasi Portsmouthissa jalkapalloa maalivahtina. Kyseessä oli amatöörijoukkue, joten sellaisesta ei ollut leipäpuuksi. Jotakin oli keksittävä, jotta nuori vaimo ja kaksi lasta olisivat saaneet ruokapöydässä eteensä muutakin kuin okulaareja. Niinpä Doyle kokeili kirjoittaa kertomuksia. Ensimmäiset romanttisluontoiset kyhäelmät eivät menneet kaupaksi, joten hän otti selvää, mikä oli suosittua. Vastaus oli epäyllättävä: jännitys- ja rikoskertomukset, joissa päähenkilönä oli mukaansatempaava ja värikäsluontoinen sankarietsivä. Näissä suosituissa kertomuksissa oli vain yksi luotaantyöntävä piirre. Kaikki tapahtui suurenmoisen sattuman kauppaa ja looginen ongelmanratkaisu loisti poissaolollaan.
Doyle tuli ajatelleeksi Edinburghin yliopiston luennoitsijaa, joka oli tehnyt häneen ja kurssikavereihinsa suuren vaikutuksen. Hän oli tohtori Joseph "Joe" Bell (1837-1911). Bellin mielestä vastaanotolle tulevista potilaista näki heti, mitä asiaa heillä oli, jos heistä teki kyllin yksityiskohtaisia havaintoja. "Vilkaiskaa miestä ja näette heti hänen kansallisuutensa kirjoitettuna hänen kasvoihinsa ja elinkeinonsa uurrettuna hänen käsiinsä. Loput hänen elämäntarinastaan on luettavissa hänen käynnistään ja tavoistaan, kirjattuna tarkoin hänen kellonperiensä helyihin ja vaatetuksensa nukkaan ja pölyyn" muistutti Bell oppilailleen.
Doyle muisti, kuinka Bell oli lääketieteen opiskelijoiden läsnäollessa katsellut vaieten potilasta, ja todennut sitten: "Olette palvellut armeijassa jossakin Ylämaan rykmentissä, olette ottanut eron äskettäin, olette aliupseeri ja sijoituspaikkanne oli Barbados." "Kyllä tohtori", vastasi potilas hämmentyneenä. "Hyvät herrat", selitti Bell opiskelijoille, "tämä mies käyttäytyy kunnioittavasti, mutta ei ottanut lakkia päästään. Armeijassa tehdään näin, mistä päättelin, että hän ei ole ollut kauaa siviilissä. Ääntämyksestä kuulee että hän on skotti ja arvovaltaisuus viittaa siihen, että hän on upseeri. Barbadoksen keksin siitä, että hän potee elefanttitautia, mitä esiintyy Länsi-Intiassa."
Bellin oveen edinburghilaisessa sairaalassa koputettiin. Kun potilas kävi sisään, Bell kysyi heti, miksi hän on levoton. "Mistä tiedätte, että olen levoton?" "Koputitte neljä kertaa. Rauhalliset ihmiset tyytyvät koputtamaan kahdesti, korkeintaan kolmesti."
"Jos Bell olisi ollut salapoliisi, hän olisi varmaankin muuttanut tämän kiehtovan, mutta sattumanvaraisen toiminnan täsmälliseksi tieteeksi", Doyle mietti. "On helppoa kirjoittaa ykskantaan, että sankari on teräväjärkinen, mutta lukija odottaa siitä näyttöjä, sellaisia mitä Bell antoi joka päivä." Sankarin nimi Sherlock Holmes oli yhdistelmä Doylen krikettikaveria ja kuuluisaa lääkäri-kirjailijaa Oliver Wendell Holmesia. Itsensä Doyle sijoitti tarinoihin Watsonin rooliin ja loppu oli jälleen kerran sitä kuuluisaa historiaa. Mutta mestaririkollisen, Holmesin vaarallisen vastustajan professori Moriartyn aineksia Doyle ei löytänyt lähipiiristään, joten hän turvautui sanomalehtiin, joissa oli uutisoitu laajasti maailmanlaajuista rikollisliigaa pyörittäneestä amerikkalaisesta.
Adam Worth (1844-1902) alias Henry Jarvis Raymond alias Charles H. Wells alias Edouard Grau aloitti uransa taskuvarkaana. Amerikan sisällissodan aikana hän liittyi Unionin armeijaan ja sai 500 dollarin palvelukseenastumisrahan. Tämä oli Worthin mielestä niin kannattava toimenpide, että hän värväytyi armeijaan useita kertoja väärällä nimellä kuittaamaan palkkionsa. Käväistyään pakenemassa Sing Singistä Worth suuntasi Bostoniin ja vuokrasi parturinliikkeen Boylestonin Pankin vierestä. Hän lapioi itsensä naapuritaloon ja poistui Eurooppaan 400 000 dollaria rikkaampana juuri kun Pinkertonin etsivät olivat päässeet hänen jäljilleen.
Äkkirikastunut Worth harrasti sosieteettielämää Pariisissa ja Lontoossa, hankki itselleen maineikkaita tuttavuuksia ja keräsi lämpimiä suosituksia. Toukokuussa 1876 hänen huomiotaan kiinnitti Thomas Gainsboroughn maalaama muotokuva Devonshiren herttuattaresta. Maalaus oli vastikään myyty Christiesin huutokauppakamarilla senhetkisestä maailmanennätyshinnasta, 10 500 puntaa. Uusi omistaja William Agnew ryhtyi heti kekseliäästi ansaitsemaan maalauksella asettamalla sen näytteille. Lontoolaisyleisö jonotti maksaakseen pääsylipun. Aikansa jonotettuaan maalauksen eteen saapui myös herrasmies Adam Worth ja hänen uusin ystävänsä, amerikkalainen ex-painija Junka Phillips, josta muistetaan mainita, että hänen silmiinpistävin ominaisuutensa oli hänen mykistävä typeryytensä. Herra Junka esitti olevansa amerikkalainen pankkiiri, sillä hänellä oli kokemusta alalta. Kun hän sai vastaansa kassakaappeja, jotka kieltäytyivät aukeamasta, tämä kaksimetrinen korsto nosti kaapin ilmaan ja vei sen mukanaan. Parivaljakko silmäili maalausta ja päätti tulla noutamaan sen piakkoin. Keskiyöllä sumussa Worth kiipesi Junkan olkapäille, keinotteli ikkunan auki ja kävi irrottamassa maalauksen kehyksistään.
Worthin tarkoitus oli epäitsekäs. Hän aikoi käyttää maalausta pelinappulana saadakseen vangitun veljensä vapaaksi, mutta kun hän meni veljensä asianajajan luo selittämään juonensa, asianajajalla olikin uutisia. Hän oli juuri saanut Worthin veljen vapaaksi vetoamalla muotovirheeseen. Worth kalpeni. Hänellä oli varastettu maalaus, joka oli liian kuuluisa jotta kukaan olisi halunnut ostaa sen. Seuraavat vuodet Devonshiren herttuatar matkusti Worthin mukana matka-arkkujen valepohjan alla ja sateenvarjotelineen sisälle käärittynä, kunnes se löysi vuosikymmeniksi leposijan brooklyniläisestä varastosta.
Parhaina päivinään Worth oli varastanut puolen miljoonan dollarin arvosta etelä-afrikkalaisia raakatimantteja, järjestänyt postijunaryöstöjä ympäri Eurooppaa, ja omistanut 30-metrisen huvijahdin, joka piti sisällään täysin varustellun kasinon ruletti- ja korttipöytineen. Rikosimperiumi mureni, kun Worth jäi kiinni Liegessä ryöstäessään postijunaa ja virui seuraavat viisi vuotta belgialaisessa vankilassa.
Worth oli varmaankin ymmärtänyt, että hänen uransa oli ohi, mutta yksi asia oli vielä hoitamatta. Varastossa lojuvan vanha ladyn oli aika palata kotiin. Worth palasi Yhdysvaltoihin ja kirjoittautui Chicagossa McCoyn hotelliin. Sitten hän suuntasi Pinkertonin toimistoon ja kertoi ovimiehelle että hän haluaisi puhua William Pinkertonin kanssa. Pinkerton hätkähti ja perui kaiken ohjelmansa siltä päivältä. Tämä oli ennenkuulematonta. Kuin Moriarty olisi halunnut tavata Sherlock Holmesin.
Worth halusi osoittaa kiitollisuuttaan. Jos Pinkerton olisi halunnut jakaa tietonsa Belgian viranomaisten kanssa, Worth ei olisi selvinnyt vain viidellä vuodella. Oven sulkeuduttua herrat huomasivat kumpikin harmaantuneensa sitten viime näkemän ja kävivät muistelemaan vanhoja hyviä aikoja, jolloin he olivat nuorempia ja energisempiä. "Kuinka muuten karistit minut kannoiltasi silloin New Yorkissa?" "Voi, se oli yksinkertaista…" Illan hämärtyessä Worth ja Pinkerton olivat päässeet yhteisymmärrykseen. Maalaus palautettaisiin omistajalleen ja ehdoista neuvoteltaisiin lisää.
Worthille tarjottiin tuhannen punnan palkkiota, joka oli ollut sattuneesta syystä nostamatta viimeiset 25 vuotta, mutta hän halusi enemmän, immuniteetin Yhdysvalloissa ja Pinkertonin vakuuttamaan Scotland Yardille, että Worth oli kuollut. Lopulta maalauksen omistajan pojan Morland Agnewin kanssa päästiin sopimukseen 25 000 dollarin palkkiosta ja niin maaliskuussa 1901 Agnew vastaanotti chicagolaisessa hotellissa suuren ruskeaan paperiin käärityn paketin. William Pinkerton katseli tarkkaavaisesti, kuinka sisältä paljastui Devonshiren herttuatar, jota maailma ei ollut nähnyt neljännesvuosisataan. Agnew myi pikaisesti maalauksen pankkiiri John Pierpoint Morganille, joka oli kaikessa mukana, myös näissä tarinoissa vähän väliä. Morgan maksoi 150 000 dollaria, mutta vannotti pitämään kauppasumman salaisena, sillä "jos tieto tulisi julki, minut teljettäisiin hullujenhuoneeseen".
Adam Worth oli aikoinaan lausunut William Pinkertonille, että "miehellä, jolla on aivot, ei ole oikeutta kantaa asetta". Worthin kuoltua Pinkertonin etsivätoimisto lausui arvionaan, että Worth oli kaikkien aikojen merkittävin tuntemamme rikollinen. Pinkertonin virallisen selonteon mukaan Worth oli kuollessaan pennitön keppikerjäläinen, joten kaikki vaatimukset hänen perintöään kohtaan olivat hukkaan heitettyjä. Virallinen selonteko oli hivenen erikoinen, sillä New York Timesin mukaan Worthin pojalle oli osoitettu jälkisäädöksessä kunnioitusta herättävät 23 000 puntaa. Asioistahan voidaan aina sopia, ja mitkään eivät ole niin pitäviä kuin sellaiset sopimukset, joita laativat toisiaan kunnioittamaan oppineet elämänikäiset vastustajat keskenään. William Pinkerton väitti Worthin pojalle, että hän oli sattunut tapaamaan erään liikemiehen, joka oli ollut Adam Worthille velkaa. Tällä tekosyyllä Pinkerton kustansi Worthin lasten elatuksen 700 dollarilla kuussa kunnes heistä tuli täysi-ikäisiä. Tarinan kauniiksi lopuksi Worthin pojasta Harry Raymond juniorista ei tietenkään voinut tulla mitään muuta kuin Pinkertonin etsivä.
Noina aikoina 1900-luvun vaihteessa Edinburghin yliopiston sairaalassa harmaantunut luennoitsija otti vastaan potilaan ja totesi lääketieteen opiskelijoille: "Hyvät herrat, tällä miehellä on mahtaileva käynti ja hän on pienikokoinen. Väitän, että hän on palvellut sotilaana Ylämaan rykmentissä, mutta koska hän ei ole suuri, hän ei ole kelvannut muualle kuin soittokuntaan." Potilas tuijotti lääkäriä ja kiisti kaiken. Hän väitti olevansa suutari eikä ollut ikinä palvellut armeijassa. "Riisukaa paitanne", käski luennoitsija ja osoitti sotilaskarkuria merkitsevän poltetun D-kirjaimen potilaan iholla. Mies tunnusti, että hän oli palvellut soittokunnassa Krimin sodassa.
- Tohtorihan voisi olla melkein Sherlock Holmes.
- Mutta hyvä herra, minähän olen Sherlock Holmes, vastasi Joe Bell.
Kommentit