Kaukoputkella havaitut Marsin “kanavat” olivat pitkään todistus siitä, että Marsissa täytyi asua vieras sivilisaatio, joka oli maan asukkaita monin verroin kehittyneempi. Amerikkalainen astronomi Percivall Lowell oli julkaissut 1890-luvulta alkaen teoksia, joissa kuvattiin hänen havaintojaan Marsin kanavajärjestelmistä, jotka näkyivät planeetan pinnalla etenkin kirkkaina öinä. Kaikki eivät nielleet väitettä pureksimatta. Mutta jos Lowellin havainnot olisivat oikeita, silloin Marsissa oli joskus ollut edistynyt sivilisaatio, mahdollisesti vieläkin. Yhteydenpito näiden olentojen kanssa olisi tieteen kannalta enemmän kuin lupaavaa.

Vuosien varrella oli ehdotettu useita tapoja ottaa yhteyttä marsilaisiin. Nikolai Tesla oli ehdottanut valolennätintä. Marsia kohti suunnattaisiin sarja välkkyviä valoja. Ideaa ei koskaan toteutettu. New York Timesin pääkirjoituksessa ehdotettiin, että Siperian taigaan uurrettaisiin Pythagoraan teoreema. Paitsi että se olisi helppo havaita, kanavia rakentavat marsilaiset olisivat parhaassa tapauksessa vaikuttuneita tästä maapallon tieteen demonstraatiosta.

Tieteen edistyksen ansiosta maapallolla oli nyt käytettävissään tehokas uusi viestintäväline, radio. Marraskuussa 1923 suoritettiin Kansainvälisen radioviikon aikana onnistunut atlantintakainen yhteyskoe. Eikö marsilaisten sivilisaatio, joka rakentaa planeetan halkovia kanavajärjestelmiä, hallitsisi täysin myös langattoman teknologian salaisuudet? Elokuun 23. päivänä 1924 Mars ja Maa kiertäisivät 55.7 miljoonan kilometrin päähän toisistaan ja olisivat lähimpänä toisiaan sitten vuoden 1804. Voihan olla, että Mars on yrittänyt tuloksetta saada yhteyden maapalloon edellisillä kerroilla, jolloin planeetat ovat lähestyneet toisiaan. Nyt, elokuussa 1924, ensimmäistä kertaa marsilaisilla olisi kuuntelijoita.

Ajatus sai osakseen hieman varovaista kritiikkiä (Marconi luonnehti sitä "mielikuvitukselliseksi naurettavuudeksi"), mutta suunnitelmia valmisteltiin useilla tahoilla. Ilmeisesti yhtäkään yritystä ei tehty radiolähetysten suuntaamiseksi Marsiin. Lähetystehot olivat liian vähäiset ja tiedettiin että vastikään keksitty ionosfääri heijastaisi signaalin takaisin maahan niillä taajuuksilla mitä tuohon aikaan pystyttiin käyttämään. Tämä ei tietenkään estänyt joitakin kuuluttajia muistamasta terveisillä myös kuuntelijoita Marsissa. Toiveet kuitenkin asetettiin sen varaan, että marsilaisten tehokkaat ja edistyneet lähetykset voisivat läpäistä esteet. Maan huoleksi jäisi pysyä kuulolla, ja jokainen koti jossa oli radio, oli potentiaalinen vastaanottokeskus.

Amherst Collegen astronomian osaston pää, professori David Todd organisoi lähetystaukoja, jotta planeettainväliset signaalit voitaisiin havaita. Todd ehdotti että jokainen maapallon radioasema pitäisi viiden minuutin tauon joka tunti kahden päivän ajan. Nähtävästi vain WRC Washingtonissa lopulta noudatti pyyntöä, vaikka ulkomaiden viranomaiset vastasivatkin pitävänsä ehdotusta "mielenkiintoisena". Kenraalimajuri Charles Saltzman määräsi amerikkalaiset sotilasasemat kuulolle ja raportoimaan kaikista epätavallisista signaaleista. Laivaston amiraali Edward W. Eberlen antoi saman määräyksen laivaston joukoille.

Huomiota kiinnitettiin siihenkin, kuinka lähetys tulkittaisiin. Mahdollisuudet olivat kiehtovia. Marsin lähetys saattaisi olla kieltä, jota maapallolla ei edes ymmärrettäisi kieleksi. Marsin lähetys voisi olla kaunis serenaadi. Useimmat kuitenkin otaksuivat että lähetys olisi koodi joka perustuisi johonkin matemaattiseen avaimeen. USA:n armeijan viestijoukkojen salakieliosaston päällikkö William F. Friedman ilmoitti että hänen miehensä ovat valmiina purkamaan mitä hyvänsä planeettainvälisiä viestejä.

Tarkkailu keskittui lauantaiyöhön 23.8.1924 jolloin kaksi planeettaa olivat lähimpänä toisiaan 120:een vuoteen. Outoja signaaleja alettiin havaita kuitenkin jo sitä ennen. Vancouverissa radio-operaattorit ilmoittivat torstaina 21.8.1924 kuulleensa "neljä pistettä neljän ryhmissä". Signaalin alkuperä oli tutkimaton, ja asiaa luvattiin tarkkailtaman herkeämättä. Lontoossa erityisesti tarkoitusta varten valmistettu 24-putkinen vastaanotin vastaanotti "vääristyneitä säveliä" tunnistamattomasta lähteestä. Jotakin asiassa oli, sillä Newarkissa, New Jerseyssä, WOR:n teknikot kuulivat samoja ääniä samalla aaltopituudella. Bostonilainen kuuntelija raportoi oudon summeriäänen, joka päättyi äkisti "zzip".

Kaiken tämän keskellä keräsi eniten huomiota WHAS Kentuckyn Louisvillessä. Sattumoisin Louisvillen lähellä pidettiin sotaharjoituksia perjantaina 22.8.1924 päivää ennen Marsin ja Maan kohtaamista. (Mars, kuten hyvin tiedetään, on sodan jumala.) WHAS näki sotaharjoitukset mahdollisuutena tehdä skuuppi, ja lähetti puolituntisen erikoisohjelman jossa ensimmäistä kertaa radion historiassa "sotakirjeenvaihtaja" selosti leikkitaistelun kulkua. WHAS:in kekseliäs ohjelma sisälsi puhelinyhteyden suoraan etulinjaan. Sotilasasiantuntija, komentaja Harris, antoi asiantuntijakommentaarin. Sattumalta hän seisoi kahden kolmen tuuman tykin vieressä, jotka tulittivat neljä kertaa minuutissa. Eri puolilla kiväärit paukkuivat taustalla samaan aikaan. Koska komentaja esitti asiansa lyhyesti ja ytiimekkäästi, hänen puheenvuoronsa päättyi muutamaa minuuttia odotettua aikaisemmin. Loppuosa ohjelmasta sisälsi vain tykkien ja kiväärien pauketta ilman kuulutuksia.

Harrisin mukaan tämä loppuosa ohjelmasta tulkittiin monien kuuntelijoiden toimesta siten, että se oli peräisin Marsista. Ja tosiaan, painetun ohjelman mukaan WHAS:in piti lähettää orkesterimusiikkia. Satunnainen kuuntelija joka tuli ohjelman pariin kesken kaiken, ei varmaankaan voinut olla ihmettelemättä. Joka viidestoista sekunti kuului valtava jysäys, kiväärit nakuttivat kuin outo sähkötyskoodi. Voisiko tämä olla Mars? Mitä muutakaan se voisi olla ellei Mars?

Lopulta omituiset raportit saivat selityksensä. Lontoon 24-putkisen vastaanottimen vierellä päivystäneet tulivat siihen johtopäätökseen, että he eivät olleet kuulleet sen eksoottisempaa kuin yhdistelmän atmosfäärin häiriöitä ja heterodyne-ujellusta. Vancouverin signaalit paljastuivat viereisen Washingtonin osavaltion sisämaan vesiliikennettä varten rakennetun uudentyyppisen majakan aikaansaamiksi. Ja vaikka WHAS tunsi ylpeyttä omasta osuudestaan, aseman johtajan Credo Harrisin muistelmat liioittelevat kovasti heidän aikaansaamiensa marsilaisraporttien lukumäärää. RCA:n insinöörit laskivat, että miljoonan megawatin lähetin, jollaisen marsilaiset tarvitsisivat, söisi 2.7 miljoonaa kuutiotonnia hiiltä tunnissa, joten marislaisten teknologian olisi oltava aivan verratonta.

Yleinen toteamus oli, että ei ollut mitään todisteita siitä että punainen planeetta olisi osoittanut mitään mielenkiintoa meitä kohtaan, vaikka New York Times lausuikin että "ihmiskunta ei ikinä lakkaa pyrkimästä yhteyteen Marsin kanssa". Camille Flammarion, 82-vuotias ranskalainen tähtitieteilijä, kertoi kantanaan että marsilaiset eivät vain olleet ylivoimaisia ihmisiin nähden, vaan he lopulta ottaisivat yhteyden meihin - ei radiolla, vaan - telepatialla. 14 vuotta myöhemmin muuan Orson Welles vei teatteriseurueensa CBS:n studioille koko Amerikan kattavan radiokuunnelman esitykseen, ja vaikutus oli paljon dramaattisempi.

Percival Lowellin Mars-kirja (1895): http://www.wanderer.org/references/lowell/Mars/
Orson Wellesin sovitus (1938) H.G.Wellsin Maailmojen sodasta on käsikirjoitusmuodossa: http://members.aol.com/jeff1070/script.html