"Tyynenmeren sodan aikana sananvapautta rajoitettiin Japanissa päivä päivältä enemmän. Vaikka  elokuvayhtiö oli hyväksynyt käsikirjoitukseni filmattavaksi, Sisäministeriön sensuuriosasto hylkäsi sen. Sensoreiden päätös oli lopullinen, valitusoikeutta ei ollut.

Eivätkä sensorit olleet joutilaita. Tuohon aikaan määrättiin, että oli rikos käyttää keisarillisen suvun vaakunan krysanteemikuviota. Tämän takia jouduin pitämään tarkkaan huolta, ettei missään elokuvissamme esiintyisi vilaukseltakaan mitään, mikä muistuttaisi krysanteemeja. Siitä huolimatta sensuurivirasto väitti löytäneensä sellaisen, ja minut määrättiin leikkaamaan koko kyseinen kohtaus pois. Olin ällikällä lyöty. Olin aivan varma että emme olleet käyttäneet missään mitään, mikä edes etäisesti muistuttaisi krysanteemia. Menin tarkistamaan asian, ja ilmeni että kyseessä oli liuku-uraikkuna, johon oli kuvattu härkävankkurit. Otin sen mukaani ja palasin sensuurivirastoon näyttämään mistä oli kyse. Viranomaiset eivät antaneet periksi. "Vaikka se onkin todellisuudessa härkävankkuri, se näyttää krysanteemilta. Leikatkaa kohtaus pois."

Sensorit kuvastivat sota-ajan virallista vierasmaalaisuuden pelkoa, ja jos he löysivät jotakin mikä muistutti "brittiläis-amerikkalaiselta", he innoissaan vaativat sen tuhoamista. Seuraavat kaksi käsikirjoitustani, Mori no senichiya ja San Paguita no hana haudattiin ikuisiksi ajoiksi Sisäministeriön sensuuriosastolle.
San Paguitan Kukassa on kohtaus, jossa tehtaan japanilaiset työntekijät menevät mukaan juhlimaan filippiiniläistytön syntymäpäivää. Sensorien mielestä tämä oli brittiläis-amerikkalaista, joten minut pantiin ristikuulusteluun. Yritin kysyä mitä pahaa on syntymäpäivän vietossa. Sensori vastasi, että on selvästi brittiläis-amerikkalainen tapa juhlia syntymäpäiviä, ja että on pöyristyttävän julkeata, että olen rohjennut kirjoittaa tällaisen kohtauksen tällaisena aikana. Epäröimättä hetkeäkään kysäisin "eikö siinä tapauksessa ole rikollista juhlistaa keisarin syntymäpäivää? Jos se on brittiläis-amerikkalainen tapa, sehän on pöyristyttävän julkeata." Sensori muuttui tuhkanharmaaksi ja hylkäsi käsikirjoitukseni kokonaan.
 
Sisäministeriön sensuuriviranomaiset vaikuttivat tuohon aikaan mielisairailta. He käyttäytyivät kuin heitä olisi vaivannut alemmuuskompleksi, sadistisuus, tai moninaiset seksuaaliset pakkomielteet. Ulkomaisista elokuvista leikattiin pois jokaikinen suutelukohtaus. Jos naisen polvet näkyivät, nekin leikattiin pois. He väittivät että sellainen kiihdyttää eläimellisiä himoja.

Sensorit menivät jopa niin pitkälle, että katsoivat seuraavan lauseen rivoksi: "Tehtaan portti oli avattu ammolleen ja se odotti kaivaten opiskelijatyöläisiä." Mitä tästä voisi sanoa? Tämän rivouden tunnisti sensuuriviranomainen, joka käsitteli käsikirjoitustani vuoden 1944 elokuvaan Ichiban utsukushiku, joka kertoo tyttöjen vapaaehtoistyöjoukoista. Tälle mielenvikaiselle sensorille sana "portti" toi elävänä mieleen vaginan. Näille sukupuolisista pakkomielteistä kärsiville ihmisille kaikki edustaa eläimellistä himoa. Koska he ovat itse rivoja, kaikki mitä he näkevät rivoilla silmillään, muuttuu rivoksi.

Minun pitää lopettaa kirjoittaminen sensoreista tähän. Olen kiihtynyt liikaa, ja se ei ole hyväksi."

Akira Kurosawa: Jotakin omaelämäkerran tapaista, 1981