Italialainen Luigi Serafini (s. 1949) piirsi ja kirjoitti vuosina 1976-1978 keskiaikaista käsikirjoitusta jäljittelevän teoksen Codex Seraphinianus. Taideteos, joka sisälsi piirroskuvitusta ja käsin kirjoitettua tekstiä, osoittautui hämmästyttävän monipuoliseksi. Selittämättömäksi jääneen Voynichin käsikirjoituksen tyyliin Codex Seraphinianus tuntuu erittelevän ja luokittelevan maailman tietämystä ja ilmiöitä aristotelisen järjestelmällisesti. Ongelma on vain siinä, että maailma, jota se kuvaa, ei vallitse ainakaan tällä planeetalla meidän keskuudessamme.
Codex Seraphinianus sisältää runsaasti selittävää tekstiä, joka luo oppikirjamaisen vaikutelman. Kirjoituksessa käytetty merkistö ja sanat eivät muistuta mitään tuntemaamme kirjoitustapaa, ja sen sisältö on kokonaisuudessaan jäänyt selittämättä. Salakieliin ja kryptaukseen perehtyneet koodinmurtajat ovat yrittäneet analysoida ja tulkita Serafinin tekstiä, siinä onnistumatta.
Kuvitus on yhtä hämmentävä kuin selittämättömäksi jäänyt selitystekstikin. Serafini on esittänyt keskiaikaisen opaskirjan formaatissa kuvitusta, joka hakee innoituksensa niin Escheriltä, Boschilta, Dalilta, kuin 1970-luvun hapokkaista levyjenkansista. Kannen sarjakuvassa mies makaa naista, ja takakanteen päästyä heistä on sulautunut krokotiili, joka lähtee kävelemään sängystä pois.
Teoksen sisältö jakautuu yhteentoista lukuun. Luku 1 käsittelee kasvillisuutta, kuten käveleviä kasveja, jotka hakeutuvat kuivana aikana kosteammille seuduille. Avokadopuut halkeavat kypsyttyään siististi kahtia. Kaikesta päätellen ne harrastavat myös syys- ja kevätmuuttoa ja uida polskuttelevat kesäksi viileämmille seuduille. Tuolipuusta voidaan saada sellaisenaan tuoli.
Toisessa luvussa esitellään eläinmaailman mutaatioita, joista kaksijalkaiset merkillisyysolennot osoittautuvat niin tärkeiksi, että heidän kuningaskuntaansa käsitellään laajemmin luvussa kolme. Seuraavat luvut näyttäisivät käsittelevän tiedettä, fysiikkaa, mekaniikkaa, ja omalaatuisia koneita. Kuudennessa luvussa käsitellään ihmisten biologiaa ja eri rotuja, sekä esitellään kuinka työkaluja voi asemoida ihmisruumiiseen.
Seitsemäs luku tuntuisi käsittelevän yleistä historiaa. Lukijalle tarjotaan merkittäviä persoonallisuuksia, joiden syntymä- ja kuolinaika ja saavutukset jäävät yhtä hämäriksi kuin käsikirjoituksen muukin teksti. Jotta tämä haitta ei estäisi käsikirjoitukseen tutustumista, seuraavassa luvussa opetetaan teoksessa käytetty käsittämätön kirjoitusjärjestelmä. Opetus tapahtuu luonnollisesti teoksen käyttämällä käsittämättömällä kirjoitusjärjestelmällä.
Yhdeksännen luvun katsaus kulttuurin arkisiin ominaispiirteisiin kuten pukeutumiseen ja ruoanlaittoon vaihtuu seuraavassa luvussa urheiluruutuun, jossa annetaan esimerkkejä omalaatuisista peleistä ja urheilulajeista. Viimeinen luku on omistettu arkkitehtuurille.
Surrealismia? Ehdottomasti. Codex Seraphinianus tuo mieleen kirjallisuuden vastaavista kokeiluista jotkin Borgesin kertomukset, joissa käsitellään kirjoja joita ei ole ikinä kirjoitettu, tai anglosaksisten piirien tunteman harrasteen nimeltä yökirjasto, ts. mitä kirjoja maailmankuulut kirjailijat olisivat kirjoittaneet unissaan? Merkittävin kaunokirjallisuuden kokeilu tällä alalla oli tietysti James Joycen Finnegans Wake, josta arveltiin, että se saattaisi olla Ulysses-romaanin päähenkilön Leopold Bloomin uni.
Luigi Serafini kertoo teoksen syntyvaiheista dramaattisen kiihkeään sävyyn: ”Sunnuntaina vuonna 1976 sen sijaan että olisin mennyt elokuviin, aloin kirjoittaa tätä kirjaa.” Tulkitsematon aakkosisto ja kieli syntyi vähitellen, ja lopulta Serafini pääsi siihen että ”kirjoittaminen alkoi muistuttaa automaattikirjoitusta. Välitin vain siitä, miltä sanojen ja aakkosten pitäisi näyttää. Pitää paikkansa, sitä ei voi tulkita, koska siihen ei ole kirjoitettu mitään viestiä, jota avata.”
Serafinin muita hellimiä ideoita ovat olleet mm. molekulaarinen telesiirto. Lähetetään miljoonia vesipisaroita digitaalisesti. Kun ne saapuvat perille, ne eivät ole kylmiä, eivätkä kuumia, ei tarvitse säätää hanaa, eikä suihkun ottajan tarvitse tuntea edes kastuvansa. Toinen lempi-idea on kloonaus. ”Voi hyvin kuvitella, että suuret seurat pyrkivät kloonaamaan parhaat pelaajansa. Voisi kuvitella ottelun, jossa Tottien joukkue ottaa yhteen Inzaghien joukkuetta vastaan. Myös selostajan työ helpottuisi, koska hänen tarvitsee opetella kummastakin joukkueesta vain yhden nimen. Tässä on tietysti se riski, että peli päättyy aina samoin, kulmapotkut annetaan aina samoin, ja tulokset ovat aina samat, kuin katsoisi samaa nauhaa aina uudelleen. UEFA:n pitäisi muuttaa sääntöjä, ja lisätä peliin satunnaisia muuttujia, ettei Veikkaus joutuisi konkurssiin.”
Entä mikä on taiteen tehtävä? Tarjota höpsötyksiä, jota ei voi selittää, kuten Codex Seraphinianus? ”Taiteen tehtävä ei ole esittää ihanteellista yli-inhimillistä ihmisruumista”, Serafini huomauttaa. ”Siihen ei ole tarvetta, koska tänä päivänä sinkut omistautuvat sellaiselle. He ovat uppoutuneita ruokavalioonsa, kosmetiikkaansa ja kauneusleikkauksiin. Uuvuttavaa!”
Serafini on toiminut taiteilijan uransa lisäksi arkkitehtina ja muotoilijana. Codex Seraphinianus julkaistiin ensimmäistä kertaa vuonna 1981 rajoitettuna 5000 kappaleen painoksena. Englanniksi käännetty (!) laitos ilmestyi paria vuotta myöhemmin. Vanhoilla painoksilla on nykyään huomattava keräilyarvo. Vuoden 2006 painoksen voi imuroida itselleen pdf:nä archive.orgista.
Kommentit