Kun luen uutisia IT- ja hypnoosiyrittäjien miljoonista, tulen aina miettineeksi mitä kukaan ihminen niin paljolla rahalla edes tekee, ja vastaus jonka itselleni annan on joka kerta: ei niin yhtään mitään. Kun rikas joutuu valittaen toteamaan, että rahalla ei saakaan kaikkea, niin kysymys ei ole niinkään siitä etteikö hänelle myytäisi. Eniten turhauttaa, että maailmassa ei ole olemassa riittävästi törkeän kallista tavaraa. Niinpä on jouduttu väkisin keksimään pöyristyttäviä keinoja tyydyttämään pöyristyttävän turhia tarpeita. Kun huvijahti on jo kiinni Monte Carlon kasinon laiturissa, kotitallissa lojuu romuksi ajettu Lamborghini, ja vessan seinällä roikkuvasta Mondrianista ei edellenkään sen ylpeä omistaja osaa sanoa, miten päin se olisi tarkoitus ripustaa, on pakko etsiä uusia keinoja palauttaa raha kiertoon. Järjettömän kallis syöminen ja juominen tarjoaa tähän suurenmoisia mahdollisuuksia. Koskaan ennen ei maailmassa ole ollut mahdollista harrastaa ulostavia ruumiintoimintoja näin sikamaisilla hinnoilla!

Perinne vaatii, että aloitamme kaviaarista. Unohtakaa rahvaanomainen beluga. Almas-kaviaari maksaa 25 000 dollaria kilolta. Mitä vanhempi sampi, sitä vaaleampaa sen mäti on. Kullanväristä tai valkoista almasta kutemaan kelpuutetaan vain yli 100-vuotiaat sammet. Ottaen huomioon Kaspian Merenkin heikohkon tilanteen, muita sampia siellä ei kohta taida ollakaan. 

Kaviaarin kanssa kuuluu leipä. Jos haluaa riittävän kalliin voileivän, on suunnattava Lontoon Selfridgesille. Tavaratalon pääkokin Scott McDonaldin luomuksen resepti on tietysti salainen, mutta pikkunälkäisille asiakkaille mainostetaan, että tärkein ainesosa on japanilainen wagyu-naudanliha. Wagyu saadaan lehmistä, jotka ovat erikoisruokavaliolla. Ne syövät olutta ja viljaa ja nauttivat säännöllisestä sakehieronnasta, jolla taataan karjan hyvinvointi ja lihan mureus. Muita voileivän aineksia ovat mm. musta tryffelimajoneesi ja luumutomaatit. Voileivän leipää pehmitetään 24 tuntia ennen annoksen valmistamista. Etukäteen tilattavia 85-109 punnan arvoisia voileipiä on mennyt kaupaksi kokonaista viisi kappaletta.

Wagyu on tietysti maailman kalleinta pihvilihaa. Keskikokoisen wagyu-naudanruhon hinta liikkuu 10 000 – 20 000 dollarin välillä. Maksettu ennätyssumma on niinkin korkea kuin 250 000 dollaria.

Mutta eihän pelkällä kaviaarilla ja voileivillä elä. Joskus tarvitsee oikeaa ruokaakin, kuten hampurilaisia. DB Bistro Moderne, New York, tarjoaa ruokalistallaan julkkiskokki Daniel Bouludin valmistamaa Burger Royalea, jonka täytteenä on käristettyä kylkeä ja mustia tryffeleitä. Vatsa täyttyy ja kukkaro kevenee 99 dollarilla. Etukäteisvaraus on täälläkin välttämätön.

Siinä missä köyhälistön edustaja soittaa poloisen maahanmuuttajayrittäjän pizzataksin, uniikkeja kokemuksia janoava ökyrikas tekee tämänkin tyylillä. Italialainen lakimies Maurizio Morelli voitti marraskuussa 2006 eBay-huutokaupan ystävänpäivän pizzasta, joka toimitettiin hänelle 14.2.2007. Glasgowlainen kokki Domenico Crolla ripotteli Valentinen päivän Frutti di Marensa päälle skottilaista savustettua lohta, syötävää lehtikultaa, shampanjassa kostutettua kaviaaria ja hienoimmassa konjakissa marinoitua hummeria. Pizza Royale 007 lennätettiin Roomaan luvattuna ajankohtana ja lakimies Morelli maksoi rakkauden hedelmistä 4200 dollaria.

Juustotarjotin ei ole juustotarjotin ilman ruotsalaista hirvenjuustoa. Christer ja Ulla Johanssonin hirvimeijeri Bjursholmissa ruokkii Ruotsin huippuhotellien vip-vieraita hirvenjuustolla, jota saadaan tarhan kolmesta hirvilehmästä, joiden nimet ovat Gullan, Helga ja Juna. Johanssonit saivat idean Venäjältä, jossa sijaitsee vastaavia tarhoja, mutta ne tuottavat vain maitoa. Lypsäminen on operaatio sinänsä. Se ei onnistuisi, elleivät hirvineidot olisi kiintyneet tarhaajiinsa. ”Luulen että ne pitävät meitä vasoinaan”, arvelee Christer Johansson. Maidontuotantoa voi kuitenkin harjoittaa vain toukokuusta syyskuuhun, jolloin hirvillä on imetysaika. Juustoa valmistetaan kolme kertaa vuodessa ja vuotuinen kokonaistuotanto on vain 300 kiloa.

Maailman kalleinta jäätelöä ei tarjoilla Saharan jäätelökioskilla, vaan New Yorkin pintapaikassa Serendipityssä, jossa on saatavilla maailman kallein jäätelöannos, sopivan pyöreästi hinnoiteltu tuhannen dollarin hintainen The Grand Opulence Sundae. Jäätelö on koristeltu 23 karaatin syötävällä lehtikullalla. Kertoman mukaan yksi annos tilataan keskimäärin kerran kuussa. .

Jos kullan syöminen tuntuu typerältä ajatukselta, parempi idea on tarjolla Sri Lankan Wine3-paikassa. Akvamariinilinnoitus on jälkiruoka, jonka keskipiste on jalokivi, 80 karaatin akvamariini, joka lepää suklaasta muotoillussa atraimessa. Käsintehdyt lasiaterimet täydentävät hedelmistä ja kastikkeesta muotoillun haute cuisine –kokonaisuuden. Kun jälkiruoka on nautittu, asiakas saa tehdä akvamariinille mitä haluaa, esimerkiksi syödä sen. Jälkiruoan hinta on vaatimattomat 14 500 dollaria. Siitä saattaa johtua, että yhtäkään annosta ei ole toistaiseksi saatu kaupaksi.

Perinteisempää ökyilyä (kirjaimellisesti) on hienojen alkoholijuomien kanssa pelleily. Maailman kallein listahinnoiteltu shampanja Krug Clos du Mesnil 1995 maksaa 750 dollaria pullolta, mikä ei ole yhtään mitään. Aarteita on paras etsiä huutokaupoista, joissa kuuden litran metuselah-pullo Louis Roederer Cristalia vuodelta 1990 on myyty ennätyshintaan 14 730 dollaria. Shampanjan hinta ei ikinä nouse yhtä korkeaksi kuin väkevämpien juomien, koska shampanjan säilyvyys on heikommissa kantimissa.

Sen sijaan maailman kallein viski, 60-vuotias Macallan Fine and Rare Collection 1926 kuulostaa jo joltakin. Uskomatonta kyllä, erä on loppuunmyyty. Jos jostakin saisi korkkaamattoman pullon, hintalappu on 38 000 dollaria. Tavallinen kansa saa tyytyä tilaamaan minimaalisia lasillisia Atlantic Cityn Borgata Hotel Casino & Spassa, jossa naukku tätä jumalten juomaa maksaa 3300 dollaria. Parasta käväistä pelipöydässä ensin. ”Muutama vuosi sitten tälle tavaralle ei ollut vielä edes markkinoita”, huomauttaa arvostetun newyorkilaisen viinakaupan varajohtaja. ”Vasta äskettäin bourbonista on tullut villitys. Keräilijät etsivät vaikeasti saatavia eriä ja pullotuksia.”

Rikkaiden kotkotusten silmiinpistävä anaalisuus tulee kaikkein selvimmin esiin, kun otamme eteemme kupposellisen maailman kalleinta kahvia. Kahvinpapuja kuljetetaan indonesialaisten kissa-apinoiden ruoansulatusjärjestelmän läpi, ja tuloksena on Kopi Luwak. Eläimet ovat luonnostaan kahvin ystäviä ja vieläpä kranttuja siitä, mitä suuhunsa pistävät. Ne valikoivat punaisimmat ja kiinteimmät kahvinmarjat, jotka sattumoisin ovat juuri niitä, jotka soveltuvat paahtamiseen kaikkein parhaiten. Eläimen sisuksissa pavulle tapahtuu jotakin, mikä saa sen tulemaan aikanaan ulos kuivana ja naarmuuntumatta kaikkien todellisten kahvintuntijoiden suureksi iloksi. Papujen kerääjien kokoama sato, jonka suuruus on vain 250 kiloa vuodessa, myydään pääasiassa Japaniin. ”Se on parasta kahvia mitä olen ikinä maistanut”, ylistää amerikkalainen kahvilanomistaja Richard Karno. ”Se haiskahtaa hieman rehevältä, mutta maku on todella hyvä”.

Maailman kallein tee ei voi ylpeillä yhtä poskettomalla hinnalla. Se on tietysti darjeelingia, mitäpä muutakaan, tarkemmin sanottuna Darjeeling Makaibari, 400 dollaria kilolta. Tuottajat haluaisivat ehkä mielellään kehaista, että teepensaiden hopeanväriset kärkilehdet voidaan poimia vain yhtenä viikkona vuodessa täysikuun aikaan kun aamukaste vielä helmeilee lehtien pinnalla ja että poimimaan kelpaavat vain sormistaan taitavat neitsyet, mutta todellisuus taitaa olla proosallisempi. Tai sitten olen juuri keksinyt keinon, jolla lajikkeen hinta voitaisiin nostaa kolminkertaiseksi.

Totuus nimittäin on, että ei raaka-aineet ratkaise ökyannoksien hintaa, vaan niiden imago ja valmistaja. Maailman nerokkain liikeidea on laittaa kallioon hana ja pumpata siitä ulos vettä, jolle annetaan jokin mikälie nimi, kuten Perrier, ja myydä sitä eteenpäin muotitietoisille mukamas hyvinvoinnistaan kiinnostuneille ihmisille tuhannen prosentin voitolla. Mutta Perrierkään ei ole maailman kalleinta vettä. Maailman kallein vesi Kona Nigari pumpataan syvältä Havaijin saaren rannalta. Se on merivesitiivistettä, jota sekoitetaan mikseriksi tavalliseen juomaveteen. Japanilaiset asiakkaat ostaisivat tiivistettyä vettään enemmän kuin mitä tehdas pystyy tuottamaan, joten kahden unssin pullo tiivistettyä vettä maksaa tätä nykyä 33,50 dollaria. 

Kun kuulin, että Suomi olisi myymässä vettä Arabiemiraatteihin, mieleeni tuli keksintö, jonka jonkun pitäisi ehdottomasti keksiä: kuivattua vettä. Kuivattua vettä olisi helppo varastoida ja kuljettaa. Se ei myöskään pilaannu. Kaikkein parasta olisi pakkauksen teksti. Siinä tietysti lukisi: ”100 grammaa kuivattua vettä – lisää vain vesi!”