1314790886_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

 

Olen aina ajatellut, että kasinotalouden käsite on kertakaikkisen väärä. Sijoittaja, joka lyö vetoa arvopaperiensa kurssikehityksestä, on paljon huonommassa asemassa kuin uhkapeluri kasinolla. Oikeassa kasinossa peluri pystyy vaikuttamaan pelin kulkuun omilla päätöksillään. Huonot kortit ovat huonoja kortteja, eikä niistä kannata pitää kiinni. Sijoittamisessa ei voi muuta kuin odottaa ja pureskella kynsiään, ellei ole saanut sisäpiiritietona kuumaa vihjettä suoraan hevosen suusta. Mutta kuka nyt sellaista tekisi. Sehän olisi laitonta.

Ruletti (ransk. pieni pyörä) näki ensimmäisen kerran päivänvalon erikoisessa muodossa, sillä Blaise Pascal tuli keksaisseeksi sen kehittäessään ikiliikkujaa. Ikiliikkuja ei jostain syystä ikinä valmistunut, mutta sen sijaan matemaatikko onnistui rakentamaan jo 18-vuotiaana laskukoneen isänsä avuksi. Etienne Pascal, Rouenin veronkantaja, oli helisemässä ranskalaisten rahayksiköiden kanssa, sillä yhteen soliin meni 12 dinaaria ja yhtäläisen loogisesti 20 solia oli yksi livre. Jotta ruletinpelaaja olisi tiennyt miten paljon hän oikein sijoitti, täytyi odottaa Ranskan vallankumousta ja desimaaliuudistusta, ennen kuin laajamittainen pelitoiminta Monte Carlon kasinolla saattoi käynnistyä. Monaco laillisti uhkapelin vuonna 1854 ja neljää vuotta myöhemmin ruhtinaskunnassa komeili nykyinen palatsimainen kasino, seurapiirien näyttäytymispaikka ja onnenonkijoiden Mekka.

1800-luvun koristeellisten jalopuisten rulettipöytien ongelma oli, että niitä ei oltu välttämättä tasapainotettu. Niin kuin siinä ei kyllin, että amerikkalaisessa pöydässä oli kaksi nollasektoria, joilla pankki voittaa, niin lisäksi Yhdysvalloissa peukaloidut pöydät olivat sääntö eikä poikkeus. Sarjakuvissa ja elokuvissa esiintyvä jarruvipu, jolla krupieeri pysäytti pyörän, ei ollut edes välttämätön. Hivenen vinossa oleva pöytä tai rulettipyörä tai sopivalla tavalla viilatut sektoreiden väliset kehykset riittivät suosimaan tiettyjä numeroita muita enemmän. Systeemipelaajan kannalta tämä tarkoitti sitä, että todennäköisyyslaskenta kannatti jättää sikseen ja keskittyä tekemään empiirisia havaintoja.

Niinpä 1873 brittiläinen myllyinsinööri Joseph Jagger kehitti suunnitelman. Hän palkkasi kuusi miestä tilastoimaan jokaisen rulettipöydän jokaisen voittonumeron. Havainnot osoittivat, että yksi pöydistä suosi selvästi numeroita 7,8 ja 9; 17, 18 ja 19; 22, 28 ja 29. Kun Jagger saapui Monte Carloon 7.7.1875, hän etsi epätasapainoisen pöydän ja alkoi sijoittaa panoksia näille numeroille. Kolmessa päivässä Jagger oli voittanut kokonaisen omaisuuden, kaksi miljoonaa frangia. Neljännen päivän valjetessa kasino kävi vastaiskuun, irrotti pyörät pöydistä ja vaihtoi niiden paikkaa.

Kasino odotti voittavansa rahansa takaisin, mutta tuijotettuaan aikansa pöydän rulettipyörää Jagger älysi, että se on kuin onkin vaihdettu. Hänen suosikkipyörässään oli naarmu, jota tässä pyörässä ei ollut. Jagger paikallisti lempipyöränsä ja jatkoi voittoputkeaan. Kasino vastasi vaihtamalla ja sekoittamalla päivittäin ei vain pyörät, vaan myös sektoreiden väliset metallireunukset. Jagger ei pysynyt enää mukana, vaan luovutti ja poistui paikalta parin päivän päästä kaksi miljoonaa frangia rikkaampana. Hän erosi virastaan, sijoitti rahansa kiinteistöihin, eikä ikinä palannut Monte Carloon.

Vielä 1990-luvulla Gonzalo Garcia-Pelayo analysoi Madridin kasinon pöytien käytöstä tietokonelaskelmilla, jotka osoittautuivat paikkansapitäviksi myös todellisuudessa. Hän saavutti miljoonan euron suuruiset voitot muutamassa päivässä ja julmistunut oikeusistuimeen valittanut kasino sai kuulla tuomarilta, että teidän olisi parasta vain rukata pöytänne kuntoon.

Heinäkuussa 1891 Monte Carloon ilmaantui huijari Charles Wells, joka oli luonut 4000 punnan pesämunansa kauppaamalla hullunkurista ja taatusti toimimatonta menestysartikkelia nimeltä musikaalinen hyppynaru. Hyppynarun piti soittaa melodiaa kun sitä pyöritettiin. Wellsistä tuli maailmankuulu miehenä, joka räjäytti pankin Monte Carlossa. Hänen kunniakseen sävellettiin suosittu laulu ja hänestä kirjoitettiin lukuisia lehtiartikkeleita, joissa Wells, jota vaatimattomuus ei kaunistanut, katsoi todistaneensa voitoillaan insinöörineroutensa ja houkutteli samalla sijoittajia tukemaan menetelmäänsä, jolla valtamerilaivat säästävät hiilenkulutuksessa.

Pankin räjäyttäminen tarkoitti kielenkäytössä sitä, että pelipöydästä loppuivat rahat. Virkailijat peittivät pöydän mustalla suruharsolla, kunnes vartijat kantoivat pöytään uuden kassan, joka oli aina 100 000 frangin suuruinen. Ensimmäisenä 11 tunnin mittaisena pelipäivänään Monte Carlossa Wells räjäytti pankin kaksitoista kertaa.

Pankin räjäyttäminen yhdenkin kerran oli jo riittävän huomiota herättävä tapaus, mutta kun Wells alkoi kyniä kasinoa putipuhtaaksi, käsillä oli kaikkien aikojen sensaatio. Aristokraatit, prinssit ja liikemiehet alkoivat tuuppia toisiaan päästäkseen paremmille paikoille nähdäkseen kuinka Wells sen teki.

Tuona päivänä salin valvojana toiminut italialainen Bertollini muisteli, että pahinta oli kuinka pelihulluus roihahti yleisön keskuuteen. ”He nousivat tuoleille ja kirjoittivat tulokset muistiin ja syöksyivät sen jälkeen toisiin pöytiin ja alkoivat pelata samoja numeroita kuin hänkin. Krupieereilleni karjuttiin hyvin epähienostuneesti englanniksi, saksaksi, ranskaksi, italiaksi ja kurdin kielellä. Lopulta oli pakko rajoittaa osanottajien määrää pöydissä, ja siitä syntyi tappeluita, kun pelaajat alkoivat epäillä että me haluamme estää heitä voittamasta liikaa.”

Kasino lähetti saliin kolme yksityisetsivää tekemään havaintoja ja ottamaan selvää, kuinka Wells sen teki, mutta kukaan ei päässyt juonesta perille. Illan päätteeksi Wells kääri hilpeänä rahat laukkuunsa ja ilmoitti saapuvansa huomisaamuna uudestaan. ”Räjäytän pankin uudelleen tunnin päästä aloittamisestani”, hän lupasi.

Se oli turhaa kehua. Seuraavana aamuna Wells ei räjäyttänyt pankkia tunnissa. Hän tarvitsi siihen vain puoli tuntia. Eräässä vaiheessa hän voitti 30:stä erästä 23. Wells palasi Englantiin miljoona frangia rikkaampana.

Marraskuussa 1891 Monte Carlon kasinolle ilmaantui jälleen tuntunoloinen miekkonen, Charles Wells, jolta kasino valmistautui voittamaan rahansa takaisin. Mutta Wellsin satumainen onni ei ollut kääntynyt. Hän päätti pelata vitosta, ja kuinka ollakaan, vitonen tuli viisi kertaa peräkkäin Wellsin makuuttaessa pelimerkkejään onnenlukunsa päällä. Jälleen näytti siltä, että hän hallitsi ruletin liikkeitä mielin määrin ja haravoi kasaan toiset miljoona frangia.

Wellsin systeemi oli yksinkertainen. Se tunnetaan nimellä martingale. Pelaaja pystyy kuittaamaan kaikki edelliset tappiot ja pääsee voitolle kaksinkertaistamalla panoksensa joka kerta, kun hän ei voita. Voiton tullessa sarja alkaa alusta. Ongelmana on, että panosten kasvaessa ekspotentiaalisesti systeemi edellyttää pelaajalta loppumattomia rahavaroja, ja jos hänellä on sellaiset, niin, no, miksi hän sitten ylipäätään pelaa? Martingalen pelaaja kuitenkin melkein väistämättä voittaa jossakin vaiheessa ainakin kerran, ja sehän riittää, mikä sai kasinot lopulta määräämään panoksille ylärajan.

Myöhemmin Wells sekaantui uusiin huijauksiin, vietti vuosikausia vankilassa, ja kuoli rutiköyhänä vuonna 1922 Pariisissa.

Hollywood ja kasinot ovat aina tulleet toimeen keskenään, koska he toimivat samalla alalla. Kummatkin myyvät unelmia. Kun Dean Martin tai George Clooney murtautuvat kasinon holviin Oceans Elevenissä, ketku kasinonomistaja on tarkemmin katsottuna filmimoguli valepuvussa. Alkuperäisen Oceans Elevenin huikein hetki oli muuten kohtaus, jossa Shirley MacLaine näytteli juopunutta ja Dean Martin näytteli selvää. Kumpikaan ei aivan onnistunut. Ymmärtää hyvin, että elokuva ei varsinaisesti räjäyttänyt pankkia.