Eräs suomalaisen musiikkihistorian omalaatuisimpia orkestereita koskaan oli Nalle Puh Big Band. Yhtyeen ohjelmisto oli avantgardejazzia Retuperän WBK:n tyyliin. M.A.Numminen on muistellut pumpun värikkäitä vaiheita teoksessa "Ensimmäinen aalto, Helsingin underground 1967-1970."

"Yhtyeen johtajana oli Jyrki Parkkinen, geologi, joka on tänään uskossa. Hän ei kovin hyvin osannut soittaa tenorisaksofonia, mutta kun hän tutustui Pekka Gronowiin, minuun, ja muihin, niin päätettiin perustaa big band. Orkesteriin pääsyn edellytyksenä oli halu soittaa eikä taito soittaa. Siitä johtui, että vain komppi osasi soittaa kunnolla, plus Pekka Pöyry, joka soitti alttosaksofonia ja Stanley Lindroos, joka soitti tenorisaksofonia. Julkisissa tilaisuuksissa vain nämä kaksi sooloilivat.

Kerran Helsingin teiniyhdistysten liitto piti Bottalla suuret juhlat ja oli kuullut että tämmöinen big band oli olemassa. Meidät tilattiin tanssiorkesteriksi kaljapalkkaa vastaan. Se päätös osoittautui tuhoisan kalliiksi. Otimme ilomielin keikan vastaan, neljän tunnin tanssisoitto. Meillä oli neljä kappaletta varastossa, joten jokainen niistä kesti tunnin. Orkesterissa oli niin paljon vaihtomiehiä, että muut saattoivat käydä juomassa kaljaa ja toiset saattoivat soittaa sillä aikaa.

Yleisö oli hyvin hämmentynyt, mutta ei puhunut mitään. Ilmeisesti hyvin raskasta tanssia, jos tanssikappale kestää tunnin. Mutta koreografia oli harjoiteltu sillä tavalla, että se näytti siltä kuin orkesteri olisi osannut jotain. Sovittiin, että jos joku tunsi kappaleen, osasi soittaa. Esimerkiksi trumpetisti Timo Vuortaman - josta sittemmin tuli Julkisen sanan neuvoston sihteeri - hyvä kaveri osasi soittaa jonkun dixielandkappaleen trumpetilla, olikohan se St.Louis Blues, niin oli sovittu että tietyssä kohdin saksofonisektio nousee yhtä aikaa ja puhaltaa - jotakin. Sen jälkeen ne asettuvat yhtä aikaa taas istumaan. Se näytti siltä kuin kappaleet olisivat olleet sovitettuja.

Syksyllä 1967 meillä oli keikka Kemissä. Kemin kaupungin nykyinen johtaja (1988) Jussi Leino, Vuortaman kaveri, päätti että Kemin kaupunki tilaa Nalle Puh Big Bandin soittamaan. Konserttipaikkana oli Kemin uimahalli. Äijät olivat Kemiin tultaessa loistavassa vauhdissa. Meillä ei edelleenkään ollut ohjelmistossa kuin neljä kappaletta: kaksi evergreeniä ja kaksi Charlie Mingusin kappaletta. Ne riittivät monen tunnin konserttiin. Uimahallissa soitettiin ja minä olin laulusolisti jo silloin.

Bändi soitti innokkaasti jotakin biisiä, kun yhtäkkiä kaksi saksofonistia riisui itsensä alastomaksi ja meni uimaan koska vettä oli siinä.  Yleisö oli kauhuissaan, että alastomia nuoria miehiä uimassa. Sen jälkeen ne muitta mutkitta vetivät vaatteet takaisin ylle ja jatkoivat soittamista.  Tämä oli jo aikamoinen hätkähdys kemiläisille, mutta konsertin jatkuessa tapahtui lisää. Konsertin loppupuolella ruvettiin uimahallin hyppytelineitä vaahdottamaan. Pojat olivat ostaneet Helsingistä niinsanottua Häpyvaahtoa, joka oli siis sellainen pilailuväline. He kylvivät vaahtoa telineisiin mielettömät määrät. Raivostuneet vahtimestarit ryntäävät paikalle. Kun ne kiipeävät sinne ylimmälle tasanteelle, missä äijät ovat, ja ovat valmiina käymään niiden kimppuun, niin - vaahto on hävinnyt. Se on sellaista että se kestää vain vähän aikaa ja haihtuu sitten. Tämä oli niin shokeeraavaa, että Jussi Leinon mukaan vielä 1970-luvulla puhuttiin Kemissä oudosta bändistä, joka oli käynyt pitämässä konsertin.

Eteläsuomalaisessa Osakunnassa oli sitten oikeustieteen ylioppilaiden illanvietto. Yksi alttosaksofonisteistamme päätti yhtäkkiä riisuutua. Hän meni sivuhuoneeseen, riisui itsensä ilkosen alastomaksi, hyppäsi flyygelin kannelta ja soitti soolon. Lakitieteen ylioppilaat olivat sen verran huumorintajuttomia, että soittivat poliisin paikalle. Fonisti vietiin putkaan ja piestiin siellä. Seuraavana päivänä Ilta-Sanomissa oli otsikko: ALASTON SAKSOFONISTI OIKEUSTIETEEN YLIOPPILAIDEN JUHLISSA.

Sitten, kun suorassa ruotsinkielisen television vappulähetyksessä oli orkesteri innostunut juomaan viinaa, yritti studiohenkilökunta kiertää kameraa siihen suuntaan missä ei juotu. Muistan sen erittäin hyvin siitä, että olin kuumeessa, ja ainoa joka ei pystynyt juomaan viinaa, kun olin penisilliinikuurilla. Koska kyseessä oli niin tärkeä tapahtuma kuin TV-lähetys, niin nousin kuumevuoteelta rumpaliksi.

Nämä maineteot sitten kiirivät Jaakko Jahnukais-vainaan korviin. Hän kuuli että ahaa, Helsingissä on uusi big band. Niinpä hän kutsui meidät jazzradioonsa. Me innokkaasti käymme Fabianinkadun studioon. Sitten äänitys vain käyntiin, mikrofonit testattiin. "No niin, soittakaas pojat ensimmäinen kappale." Alkoi valtava soittaminen.

Jaakko Jahnukainen tuli kappaleen päätyttyä tarkkaamon puolelta studioon. Hän sanoi:
"Pojat, oletteko koskaan kuulleet miltä teidän soittonne kuulostaa?"
"Ei, ei olla kuultu."
"Se on oleva teille yllätys", sanoi Jaakko Jahnukainen.

Menimme kuuntelemaan nauhaa. Aivan kaameaa soittoa.

Tämä masensi orkesterin täysin, ja erityisesti ammattilaiset, Pöyry ja Lindroos olivat sitä mieltä että ei tule mitään mistään, nyt lähdetään kotiin. Mutta minä olin sitä mieltä että kun kerran radioon on tultu, niin mehän soitamme. Käännytin yksitellen jokaisen bändin jäsenen. Orkesteri alkoi virkistyä lamaannuksestaan. Sanoin Jahnukaiselle, että yritetäänpä kerran vielä. Soitettiin jokin Charles Mingus -numero, joka oli sen verran avantgardistinen että se meni läpi, niin hillitön uho päällä kuin ikinä. Kappaleen päätyttyä Jahnukainen hihkaisi tarkkaamosta:
"No tämä kuulosti hieman paremmalta."
Sen jälkeen oltiin niin polleaa ja niin kauhea itsevarmuus päällä, että soitettiin toinenkin biisi, ja se meni täysin penkin alle. Sitten Jahnukainen totesi: "Otetaan tämä onnistunut kappale ja esitetään se ohjelmassa." Pakkasimme instrumentit ja häivyimme radiotalosta."