1854526.jpg

Ilkikuristen historioitsijoiden mukaan Wellingtonin herttua (1769-1852) voitti Napoleonin Waterloossa vain siksi, että hän oli liian juovuksissa johtaakseen taistelua. Itse asiassa liittoutuneiden menestys oli aluksi niin heikko, että vetäytymiskäsky oli jo kirjoitettu, mutta Wellington oli niin kännissä ettei pystynyt sitä allekirjoittamaan. Virallinen historiankirjoitus kertoo hänen lausuneen nikottelemattoman fatalistisesti "Joko saapuu yö, tai sitten preussilaiset" sekä "vain hävitty taistelu voi saada niin melankoliseksi kuin voitettu taistelu". Hänen ohjeensa  historiankirjoittajille kuului, että kukaan taisteluun osallistunut ei voi ikinä tehdä selkoa, mitä tosiasiassa tapahtui ja missä järjestyksessä. Tämä neuvo oli niin korvaamattoman kallisarvoinen, että historiankirjoittajat eivät sen koommin ole katsoneet, että heillä olisi varaa noudattaa sitä.

Suurella sotapäälliköllä oli oikea nimikin, nimittäin Arthur Wellesley, josta varsinainen sukunimi Colley tiputettiin varmuuden vuoksi pois koska se kuulosti aivan liian irlantilaiselta. Wellesleyn alkuperäinen muoto oli puolestaan Wesley, josta piti päästä eroon, koska metodistisaarnaajaan rinnastuminen olisi ollut turhan epäilyttävää. Maalaisaateliin kuulunut suku ei ollut rikas, rahat univormuihin piti lainata sukulaisilta, eikä Wellington osoittanut nuorena kovin huomiotaherättäviä taipumuksia. Sotilasuransa jälkeenkin hän nukkui telttavuoteessa. Nämä yhtäläisyydet Mannerheimiin ovat silmiinpistävät.

Wellington hankki sotaoppinsa kantapään kautta Hollannissa, Intiassa ja Iberian niemimaalla. Iberian sodasta ranskalaisia vastaan esitettiin mairitteleva arvio: "Luultavasti yhdelläkään kenraalilla historian aikana ei ole ollut niin helppoa kuin Wellingtonilla. Sisämaassa, palkkasoturiarmeijan avulla, maassa jossa jokainen maamies ja pappi oli liittolainen, tietolähde ja sala-ampuja, varusteiden saapuessa keskeytyksettä Englannista, ja tukenaan täydellinen ylivoima merellä, Wellingtonin herttualla oli peli täydellisesti hallussaan. Ja silti häneltä kesti lähes kuusi vuotta edetä Lissabonista Pyreneille."

Sotilasuransa jälkeen Wellington eteni Waterloosta Englannin pääministeriksi. Vuoden 1830 aikoihin mellakoitiin parlamentin uudistamisen puolesta. Moinen tarve reformiin oli syntynyt sellaisista näennäisistä epäkohdista kuin että satojen tuhansien asukkaiden Manchesterilla, Birminghamilla ja Leedsillä oli parlamentissa 0 edustajaa. Sitä vastoin sellaisilla metropoleilla kuin 14 hengen suuruiseksi surkastuneella Newportin kyläkunnalla Wightin saarella oli edustaja. Bristolin 104 000:sta asukkaasta 6000:lla oli äänioikeus, jne. Wellington vastusti reformia rautaisesti. Koska reformistit ilmaisivat näkökantojaan kivittämällä kansakunnan suuren sankarin ikkunoita, hän sai uuden lempinimen "rautaherttua" ratkaistuaan polttavan kysymyksen asentamalla rautaiset ikkunaluukut. Hänen sotilaansa olivat sentään tyytyneet kutsumaan häntä vain vanhaksi konkkanokaksi. Kun reformistit kuitenkin saivat tahtonsa läpi, Wellington paheksui ensimmäistä uudella järjestelmällä valittua parlamenttia siitä, että hän ei ollut ikinä eläessään nähnyt niin paljon niin järkyttävän huonoja hattuja.

Herra herttua oli töykeähkö miekkonen, joka ei haaskannut aikaa lörpöttelyyn. "Minä en harrasta seurustelua eikä Peel harrasta tapoja." Toulousen taistelun jälkeen hän kuuluu pistäneen flamencoksi, mutta siihen oli syynä juuri tullut tieto Napoleonin vangitsemisesta. Seuraelämä ei tarjonnut sellaisia kohokohtia. Eräillä illallisilla aatelisrouva hankkiutui keskusteluun herttuan kanssa ja tuli todenneeksi että Wellington oli varmaan yllättynyt havaittuaan voittaneensa Waterloon taistelun. "En puoleksikaan niin yllättynyt kuin tällä hetkellä", herttua vastasi. Wienissä Wellingtonin herttua teki parhaansa sietäessään kuunnella Beethovenin Wienin Taistelun esitystä, kun venäläinen diplomaatti tuli kysyneeksi, muistuttaako musiikki oikeaa taistelua. "Hyvä Luoja, ei" vastasi Wellington. "Siinä tapauksessa olisin pötkinyt pakoon."

Jos jälkimaailma jostakin muistaa Wellingtonin herttuan, niin ei hänen omasta nimestään, ei hänen konservatiivisesta politiikastaan, vaan tietysti Waterloosta. Juuri Waterloossa tapahtui sananvaihto, joka on englantilaisen tyyneyden ja understatementin mallikappale, historian upeimpia muistiin merkittyjä dialogeja. Suoraan sanottuna juuri tätä varten Englanti on olemassa:

Waterloossa ratsuväenkomentaja lordi Uxbridgen hevonen ammuttiin hänen altaan yhdeksän kertaa. Kymmenennellä kerralla, kun hän ratsasti Wellingtonin herttuan vierellä, sirpale osui lopulta häneen itseensä.
- Hyvä Jumala, sir, olen menettänyt jalkani, lausui Uxbridge.
- Hyvä Jumala, sir, niinpä näyttää, totesi Wellington.

Kukapa maailmassa voisi olla tunteeton näin suurenmoisen sivistyneen charmin edessä.