76238.jpg

Jokainen joka on tapellut kravatin kanssa pukeutuessaan Tilaisuuteen, on noitunut manalan alimpaan helvettiin tuon hyödyttömän vaatekappaleen, jolla ei ole mitään olemassaolon tarkoitusta. Silloin haluaisi mielellään tietää, kuka sen on keksinyt, jotta voisi kuristaa syyllisen omaan kravattiinsa. Ja mikä idea siinä on, että puvun pitää olla musta ja sietämättömän kuuma?

Tumman puvun ja miesten kaulakoristeiden popularisoija oli Beau Brummell, oikealta nimeltään George Bryan Brummell (1778–1840). Harvoin, jos koskaan, yksi henkilö on jättänyt niin järisyttävää jälkeä historiaan. Brummellista tehdyissä piirroksissa näkee selvästi nykyisen tumman miesten puvun esiasteen. Jos oli mitään, minkä Brummell otti vakavasti, se oli pukeutuminen. Tosin vaikeaa olisikin ollut keskittyä muuhun toimintaan, kun hän käytti pukeutumiseensa viisi tuntia päivässä. Hän suosi yksinkertaisia mutta tyylikkäästi leikattuja tummia pukuja, joiden somistukseksi hän kietoi kaulansa ympärille loistokkaita, monimutkaisesti solmittuja kaulaliinoja. Pukujen tärkein ominaisuus oli niiden leikkaus ja atleettisen hoikan vartalon kruunasi tiukka korsetti, joka tuki ryhtiä ja esti nappeja räjähtämästä keskustelukumppanin silmille.

"Asialle omistautuneena miehenä Brummell omisti päivän varhaisimmat ja parhaat hetkensä – ja sangen monet niistä jopa – ammatilleen, nimittäin pukeutumiselle" kirjoitettiin 1860. "Hänen pukeutumishuoneensa oli ateljee, jossa hän päivittäin loi rikkaan muotokuvan George Brummellista, jota esiteltiin muutamia tunteja kaupungin kerhohuoneissa, kunnes se jälleen hajotettiin palasiksi ja luotiin uusiksi illanviettoa varten. --- Puhtaus oli Brummellin uskonto, mutta hän tyytyi tasolle, joka oli jumaluudesta seuraava. Ehkä siksi hänen aamutoimensa kestivät vain kaksi tuntia. Pieni peili toisessa kädessä ja pinsetit toisessa hän huolellisesti poisti vähäisimmätkin ihokarvat poskistaan ja leuoistaan, kestäen toimenpiteen tuskan kuin marttyyri. (Viktoriaanisen ajan elämäkertureilla vaikuttaisi olevan hivenen taipumusta sarkasmiin.) --- Sitten puettiin ylle paita, jonka hän suuruutensa päivinä vaihtoi kolme kertaa päivässä, ja luonnollisesti kravatti, joka oli aina loistelias, aina hankalasti ja pitkällisesti kiedottu. Kaulus oli niin iso, että se pystyyn nostettuna ulottui korkealle kantajansa pään yläpuolelle, ja joka suurin ponnistuksin saatiuin taitelluksi kokoon, joka miellytti Brummellia. Vielä tämän jälkeen seurasi valkoinen solmio, jalan levyinen. Brummellilla ei suinkaan ollut kamelin tai kirahvin tapainen kaula, kaikkea muuta. Kuin kaikki oli valmista, voimme kuvitella kuinka mukavuus oli uhrattu eleganssille…"

Beau Brummell tuli näin luoneeksi omasta ulkomuodostaan taideteoksen, joka oli paitsi tyylikäs, myös moderni. Häntä pidetään ensimmäisenä oikeana dandyna, keikarina, kaunispoikana, johon vihjaa myös hänen lempinimensä "Beau". Usein tunnen huvittuneisuutta, kun ajattelen kuinka tänäkin päivänä mitä erilaisimmat lenita-airistot vaativat asiallisia liikemiehiä ja viranhaltijoita matkimaan 1800-luvun vaihteen keikarin pukeutumista, jotta he olisivat edustavia. Sentään korsetista on päästy eroon. Korsettihan oli paitsi seurapiireissä välttämätön, myös 1800-luvun armeijoissa kantaupseerin tärkein taisteluväline. Ilman korsettia ikääntynyt möhömahainen kenraali ei olisi mahtunut univormuunsa, ja ilman univormua ei johdettu joukkoja. Brummellille etenkin korsetti oli välttämätön, sillä hän ei syönyt vihanneksia. Hän paljasti syöneensä kerran yhden pavun, eikä pitänyt sen mausta.

Brummellin esimerkki ja persoonallisuus sai Englannin yläluokan miehet hylkäämään täydellisesti silkin ja satiinin ja pukeutumaan yksinkertaisiin pellava- ja villakankaisiin, joka johti siihen, että vielä yli vuosisata hänen kuolemansa jälkeen englantilainen tweed ja räätälintaito oli maailmankuulua.  Brummell ei välittänyt muodista, vaan tyylistä. Hän ei seurannut sitä, vaan loi sen. Tien näyttäminen merkitsee väistämättä tiettyä moderniutta, mutta Brummellin modernius meni vielä pidemmälle. Hän oli Englannin ensimmäinen julkkis, toisin sanoen henkilö joka oli kuuluisa siitä että hän oli kuuluisa. Tämän 1800-luvun alun hahmon voi vaivatta kuvitella Andy Warholin seuraan. (Sivumennen sanoen, vaikuttava esikuva ruokkoamattomille hipeille ja Warholille oli Albert Einstein, joka ei käynyt parturissa koskaan.)

Brummellin maineikas kausi kesti noin vuodesta 1798 vuoteen 1816. Hänen mielikerhonsa oli Watier's, loistokas kokoelma tyhjäntoimittajia ja lurjuksia, joista oli vaikea sanoa, kumpia paikalla oli enemmän. Maineen myötä Brummellin seurassa pyöri sankoin joukoin kauniita ihmisiä ja kurtisaaneja, joiden tarjouksille hän ei ollut kuuro. Hän voitti ja hävisi omaisuuksia pelipöydissä, mutta keppikerjäläisenäkin hän maksoi pelivelkansa ennen muuta, koska se oli kunnia-asia.

Suurin osa Brummellin kuuluisuudesta oli prinssi Yrjön ystävyyden ansiota. "Prinssihallitsija oli nyt 32-vuotias, ja käyttänyt elämänsä hankkiakseen kunnianimen "Euroopan suurin gentlemanni". Sen hän oli ansainnut heittäytymällä jokaiseen mahdolliseen turhuuteen, paheellisuuteen ja kevytkenkäisyyteen, joihin prinssillä on mainiot mahdollisuudet ottaa osaa" kirjoitettiin 1860. "Prinssi oli 10:nnen husaarirykmentin komentaja. Se oli Britannian armeijan kallein, parhaiten pukeutunut ja huonomoraalisin rykmentti mitä oli nähty. Brummell kohosi kornetiksi tässä rykmentissä joko pukeutumisensa, hienostuneiden tapojensa, välittömyytensä, suosionosoitustensa tai toveruuden – ystävyydestä emme uskalla puhua – ansiosta."

Majesteetin suopeuden ansiosta Brummellin huumoria jouduttiin katsomaan läpi sormien. Palatessaan kerholta kotia kello kolme aamuyöllä Brummell koputti satunnaisen talon oveen. Isäntä työnsi päänsä ikkunasta ulos ottaakseen selvää mikä oli hätänä. "Hyvä herra" tervehti Brummell. "Onko nimenne Snodgrass?" "Kyllä vain, olen Snodgrass", vastasi Snodgrass huolestuneena. "Snodgrass… Snodgrass… se on perin omintakeinen nimi. Näkemiin, herra Snodgrass."

Kun välit hallitsijaan katkesivat, Brummell kosti seuraavassa tapaamisessa viittaamalla Yrjöön kuuluisalla tölväisyllä "Kuka tämä läski ystäväsi on?" Sellaista ei sanota majesteeteille tänäkään päivänä, vielä vähemmän 1800-luvulla. Brummell ehkä hallitsi seurapiirejä, mutta Yrjö hallitsi maata. Brummellista tuli epähenkilö. Viimeisinä vuosina Brummellin ystävät järjestivät hänelle viran konsulina Caenissa, mutta virka lakkautettiin pian. Mies, joka aikoinaan tunsi kaikki, ja jonka kaikki halusivat tuntea, kuoli Caenissa 1840 syfilikseen mielisairaana ja pennittömänä.

Lordi Byron, romantikoista suurin, totesi että hänen aikanaan on elänyt kolme suurta miestä; hän itse, Napoleon, ja Brummell. "Mutta meistä kolmesta kaikkein suurin on Brummell".