Koska tuotantoa on kysytty, niin mieleen johtui kysymys, mistä oikein repivät irti sanansa ne kirjoittajat, joilla on todellista kysyntää. Ketkä ovat olleet maailman tuotteliaimpia kirjailijoita? Guinnessin ennätystenkirja on viimeiset 30 vuotta vastannut kysymykseen: Barbara Cartland (1901-2000). Häneltä ilmestyi 725 romaania, parhaimpana vuonna 1983 kerrassaan 23 kappaletta.
 
Cartlandille se oli helppoa, sillä hän käytti joka ikinen kerta samaa romanttista juonta, ja hänen henkilönsä olivat yhdistelmiä elävästä elämästä. Cartland oli 1920-luvulta alkaen nauttinut mainetta seurapiirikaunottarena, joka järjesti hurjia juhlia, tunsi aatelisia, liikemiehiä ja poliitikkoja, ja huomasi jossakin vaiheessa olevansa Walesin prinsessa Dianan isotäti, joten kerrottavaa riitti. Toiset seurapiirinaiset puhelivat toisilleen juoruja ja juttuja puhelimessa tai teen ääressä. Cartland kirjoitti ne romaaneiksi. Jotta kukaan ei olisi saanut aihetta järjestää ikävyyksiä, tapahtumat useimmiten siirrettiin turvallisesti 1800-luvulle.
 
Kilpailijoiden mielestä Cartland oli ”lattea, rivo ja kirjoitustaidoton”, kuten väitti toinen menestynyt romanttisten romaanien tekijä Georgette Heyer, jonka mielestä Cartland surutta varasti hänen juoniaan, henkilöiden nimiä, omaperäisiä tarinoiden käännekohtia, ja työnsi nämä keksinnöt tarjolle Cartlandin sinisenä lenkkinä, latistettuna ja mitätöitynä standardituotteena, joka oli laiminlyönyt perusteellisesti kaikki mahdollisuutensa esittää jotakin mieleenpainuvaa. Kaikkihan varastavat toisiltaan, mutta jos sen tekee laiskasti ja taitamattomasti, se ei ole kunnianosoitus vaan pelkkä loukkaus.
 
Cartland-romaanin kirjoittaminen on helppoa. Käytä lyhyitä, viiden sanan lauseita. Anna sankarittarelle puhevika, joka saa hänet änkyttämään yksinkertaistakin englannin kielen lausetta puhuttaessa, mutta ei yhtään vaivaa silloin, kun oppimaton ja yksinkertainen sankarittaremme siteeraa kreikkalaisia ja roomalaisia oppineita. Pue sankaritar aina valkoiseen ja tee hänestä vielä avuttomampi ja päättämättömämpi kuin Jane Austenin naisista. Tapa hänet vanhempansa, järjestä hänet puutteeseen ja muista ihannoida köyhyyttä.
 
Keskelle tätä köyhyyttä ja epäoikeudenmukaisuutta saapuu pitkä komea sankari, joka lupaa kantaa sankarittaren köyhyydestä pois, vaikka se juuri hetki sitten oli olevinaan niin ihanteellinen olotila. Kilpakosija on rivo ja lipevä paholaismaisesti virnistelevä tyyppi, ja hänen tultuaan mukaan on hyvä hetki pyyhkiä kaikki ”sanoi”-sanat pois ja korvata ne sanalla ”ejakuloi”. Esimerkki: ”Katselin sinua aitiossa”, lurjus ejakuloi vinosta suustaan.” Samalla kun sanoilla ejakuloidaan, niin silmillä puolestaan riisutaan, hivellään, tunnustellaan, häpäistään ja raiskataan. Melankolisella sankarilla on niinikään takanaan lukuisia naisseikkailuja, mutta jostain syystä ne eivät ole hänelle synniksi, vaan ne ilmentävät tyypin rajatonta puoleensavetävyyttä, kun taas kilpakosija on pelkästään irstailija. Sankaritar ja sankari kohtaavat ja seuraa 50 sivua huokailuja ja voihkimista. 50 sivun mittaisen änkytyksen ja kakistelun jälkeen sankaritar saa himmeään pikku kupoliinsa perille latinan- ja kreikankielisten sitaattien ryteikön lävitse ajatuksen idun, että äijä taitaa sittenkin rakastaa minua, ja niin pari saa toisensa.
 
Toisinaan on epäilty, kirjoittiko Barbara Cartland tosiaan itse koko tuotantonsa. Valitettavasti kyllä, ja useaa kirjaa yhtä aikaa. Mutta ei ole mitään syytä paheksua henkilöä, joka ansaitsi toimeentulonsa lähes rehellisellä työllä. Säästäkäämme moraalinen tuohtumuksemme parivaljakolle, joka ansaitsi leipänsä lähes epärehellisellä työllä.
 
(Pekka Puupää kerran närkästyi lukiessaan työtodistuksestaan, että ”silloin tällöin Puupää on tehnyt tyhmyyksiä”. Pekan mielestä asian piti olla päinvastoin. Työnantaja korjasi todistukseen Pekan suureksi tyytyväisyydeksi ”silloin tällöin Puupää ei ole tehnyt tyhmyyksiä.”)
 
Vuosina 1911-1913 ilmestyi 32 osaa mestarivaras Fantômasin seikkailuja. Fantômas oli Arsène Lupinin edeltäjä, Lupiniakin amoraalisempi ja salaperäisempi hahmo, joka murhasi ja tappoi armottomasti, toisinaan sadistisen riemun vallassa.  Fantômas tappoi poikansa tyttöystävän ja kykeni upottamaan kokonaisen matkustajalaivallisen ihmisiä, jotta hänen kaksoishenkilöllisyytensä kuolisi. Fantômas suosi mielikuvituksellisia keinoja toteuttaakseen juonensa, ja niin hänen kaikkivoivan tahtonsa välikappaleina saivat toimia ruttoa levittävät rotat, jättiläiskäärmeet tai hiekalla täyttyvät vankihuoneet. Fantômas oli kuin Quentin Tarantinon ohjaama Indiana Jones.
 
Tällaisista ensimmäisen maailmansodan mitäänkaihtamattomuutta ennakoivista tarinoista emme välitä tämän enempää. Sen sijaan kiinnostaa, kuinka nämä pokkarit syntyivät.
 
Pierre Souvestren ja Marcel Allainin sopimus Fayardin kustantamon kanssa määräsi, että heidän tuli tuottaa 380 sivua kuukaudessa. 380 sivua oli noin 100 000 sanaa. Ensimmäisenä viikkona kirjoittajat tapasivat ja pohtivat tarinan juonta. Sitten he jakoivat urakan kahtia. Kumpikin kirjoitti omalla tahollaan puolet romaanista kahdessa viikossa, ja sen jälkeen he käyttivät viimeisen viikon sovittamalla palaset toisiinsa. Toimitustyön aikana he kirjoittivat yhdessä viimeisen luvun, jossa tarina kurottiin yhteen. Nopeaan työskentelyyn sovellettiin tuon ajan edistyksellisintä tekniikkaa, kuten sanelua vahalieriölle, jonka puhtaaksikirjoittaja sai kääntää tekstiksi.
 
Kaksi ja puoli vuotta kestäneen tuotannon tuloksena syntyi 12 000 sivua Fantômasin seikkailuja, joissa pääpaino oli dialogilla. Suorasanaista kerrontaa ja taustakuvausta kertomuksissa oli juonen vaatima minimi. Tyylistä antaa käsityksen ensimmäisen Fantômas-kirjan alku:
”Fantômas."
“Mitä sanoitte?”
"Sanoin: Fantômas."
"Ja mitä se tarkoittaa?”
"Ei mitään… Kaikkea!”
"Mutta mikä se on?"
"Ei kukaan… Ja silti, kyllä, se on joku!"
”Ja mitä tämä joku tekee?”
"Levittää kauhua!"
 
Jopa Souvestrella ja Allainilla olisi ollut tekemistä pysyäkseen Georges Simenonin (1903-1989) vauhdissa. Simenon pystyi parhaimmillaan täyttämään 60-80 sivua päivässä. Hän aloitti 16-vuotiaana liegeläisen sanomalehden toimittajana ja kyhäsi parissa vuodessa harjoituksenomaisesti 800 pakinaa samalla kun hän tutustui rikosreportterina laitapuolen elämäntapaan. Häneltä ilmestyi lopulta lähes 200 romaania, niistä 75 Komisario Maigret-romaaneja.
 
Toisin kuin Fantômasissa, Maigret’n tapauksissa sivuja ei täytetä pelkällä dialogilla, vaan tunnelmalla, aistimuksilla ja merkillisellä kaiholla. Maigret ei tunnu ratkaisevan rikoksia kuulustelemalla eikä edes tuttavallisesti lörpöttelemällä kuten Colombo, vaan pelkästään istumalla aloilleen ja nuuhkimalla ilmaa. Maigretit ovat täynnä antitoimintaa, ja lapsena ne olivat minusta pohjattoman tylsiä. Siksi Jean Gabin on ollut ainakin minun mielestäni katastrofaalinen valinta Maigret’n elokuvarooliin: päällekarkaajan näköinen tyyppi, jota ei pysty kuvittelemaan istuvaksi hetkeäkään aloillaan. Heppuhan on nyrkkeilijä, joka taitaa kolmannen asteen, ajaa punaisella jaguaarilla ja soittaa serenaadia G-ruudissa.
 
Tästä tulikin mieleen, että alkuperäisten saksalaisten Jerry Cottoneiden tekijällä Rolf Kalmuczakilla (1938-2007) oli käytössään yli sata tekijänimeä, yksi niistä Jerry Cotton. Garmisch-Partenkirchenissä asunut Kalmuczak kirjoitti 160 nuortenkirjaa, 170 rikospokkaria, 200 novellilehteä ja 36 elokuvakäsikirjoitusta. Derrickin Herbert Reineckerilla ja Vanhan Ketun Volker Vogelerilla ei ole sanan sijaa.
 
”Kirjoittaminen ei ole ammatti, vaan onnettomuus”, murisi Simenon Paris Reviewissä vuonna 1955 haastattelijan tyrmistykseksi. ”Jos joku pystyy olemaan kirjoittamatta ja kykenee tekemään mitä tahansa muuta työtä, niin tehköön mieluummin mitä tahansa muuta työtä. Kun aloitan romaanin, niin tarkistan, että minulla ei ole mitään sovittua yhteentoista päivään, ja sitten kutsun paikalle lääkärin. Hän mittaa verenpaineeni ja sanoo ”okei”. Yhdentoista päivän päästä lääkäri palaa takaisin ja mittaa verenpaineeni uudestaan. Yleensä verenpaineeni on silloin matalammalla, ja hän varoittaa joka kerta, että en saisi tehdä tätä liian usein. ”Montako romaania aiot saada valmiiksi vielä ennen kesää?” hän kysyy. ”Kaksi”, minä vastaan. ”Okei”, toteaa lääkäri.”
 
Verenpaineen mittaamisen tähdellisyys perustui 1940-luvun lopulla annettuun virheelliseen diagnoosiin. Silloin Simenonille kerrottiin, että hänellä oli perinnöllinen sydänvika ja vain muutama vuosi elinaikaa. Jälkimaailma muistaa Simenonin kukaties parhaiten hänen rikkaasta sukupuolielämästään, jota ei riittänyt tyydyttämään kaksi vaimoa, vaan hän tilasi käyttöönsä myös suuren joukon prostituoituja. Hän ei ollut sellainen tyyppi, joka olisi jäänyt kyyhöttämään autioon hotelliin takoen arkeille loputtomasti ”työtä vain, ei huvia lain”.
 
Simenonkin häviää todellisille yhden miehen julkaisukoneille, koska toisin kuin he, Simenon joutui miettimään, mistä kertoa ja miten kertoa. Maailman tuotteliaimmaksi kirjoittajaksi on mainittu Charles Hamilton (1876-1961) alias Frank Richards, joka 1900-luvun alussa toimitti lukuisia englantilaisia nuortenlehtiä käytännössä yksinään. Hänen arvioidaan julkaisseen elämänsä aikana sata miljoonaa sanaa.
 
Aina parempi olisi ollut, jos Hamiltonilla olisi ollut sanottavaa. George Orwell kauhistui nuortenlehtien kaavamaisesta ja ankeasta proosasta, ja kirjoitti aiheesta vuonna 1940 artikkelin, jossa hän totesi, että brittiläisten nuortenlehtien konservatiivinen maailmankatsomus ei ollut muuttunut kolmessakymenessä vuodessa miksikään. Pseudo-dickensiläisten koulujuttujen iänikuiset värikkäiksi tarkoitetut vuorosanat ja fraasit ”Grooo!”, ”Yaroo!”, ”diddled, dished and done” toistuivat sivusta sivuun ja vuodesta vuoteen, kunnes ne alkoivat luoda vaikutelman täydellisestä kyvyttömyydestä kuvata henkilöitä vähänkään mielekkäällä tavalla. Kovaksikeitetyt kyyniset amerikkalaiset rikostarinatkin olivat Orwellin mielestä ehdottomasti parempaa kirjallisuutta kuin ummehtunut brittiläinen nuortentarina, jossa paheksutaan tupakointia kuin kyse olisi esiaviollisesta seksistä, rehtori tietää aina kaiken, ja nuoret energiset veikot kokoontuvat säntillisesti kello viiden teelle turisemaan joutavia vedenmakuisia repliikkejään kuin 80-vuotiaat hampaattomat päärit klubillaan.
 
Wodehousen edwardiaaninen vanhanaikaisuus oli sentään hauskaa ja sisälsi kirjallisia arvoja, muistutti Orwell puolustaessaan Wodehousea sodan jälkeen, kun tämä oli sotavankina erehtynyt esiintymään Saksan radiolähetyksissä, mistä hyvästä häntä kohdeltiin maanpetturina. Hamiltonin tarinoissa Orwell ei sen sijaan nähnyt mitään ansioita. Hän veikkasi jopa, että nimimerkki Frank Richardsin massatuotannon takana oli oltava kokonainen paneeli kirjoittajia, jotka muokkasivat jutut muotin mukaisiksi. Siinä Orwell oli väärässä. Charles Hamilton oli oma paneelinsa.
 
Suomessa Marton Taiga (Martti Löfberg) noudatti vanhaa hyväksihavaittua keinoa ja kirjoitti yli 1500 tarinaa ja 60 seikkailuromaania, joissa liikuttiin suverenisti ympäri maailmaa, käymättä itse koskaan eläessään Tukholmaa pidemmällä. Outsider (Aarne Haapakoski) kirjoitti 30 vuoden aikana yli 2500 tarinaa, niin Pekka Lipposta ja Kalle-Kustaa Korkkia kuin scifiä ja historiallisia seikkailuja eri salanimillä. Salanimien piti olla mieluummin ulkomaalaisilta kuulostavia, koska suomalaisia tekijöitä ei pidetty arvossa. Mustapartainen mieskin halusi nimenmuutoksella olla soolorumpali Honolulusta.
 
Useimmista kirjailijoista jää jäljelle pari lausetta, joiden tekijäkin unohtuu pian sen jälkeen, kun niistä on tullut koko maailman omaisuutta. Parhaassa tapauksessa ne lauseetkin sijoitetaan väärään suuhun. Mutta sillä ei ole väliä, koska tarkoitus on tällä tavalla piirtää maailman ääriviivaa loputtomasti, kuten Shakespeare sanoi näytelmässään Kuka pelkää Stephen Kingiä.