1269928948_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Konkurssiin hakeutuneen Reumasäätiön sairaalan kohtalo vaivaa minua henkilökohtaisesti. Kerron tässä miksi. Ratkaisujahan minulla ei ole tarjota. Reuman palveluiden kysyntä on huvennut jo pitkän aikaa.

Kirjoitan muusta.

Vuosina 1976-1980 Reumasäätiön sairaala Heinolassa oli aidoilla ympäröity valtio valtiossa, muun kaupungin ympäriltään poissulkeva lintukoto, joka oli varustettu kaikilla paheilla, ja jonne ulkopuolisella ei ollut asiaa. Henkilökunnan lapset olivat 11-15-vuotiaita tenavia, jotka syyllistyivät kaikkiin mahdollisiin tyhmyyksiin, joista osa naurattaa tänä päivänäkin. Osa tyhmyyksistä oli suorastaan sairaita.

Joka asunnossa oli sisäiseen keskukseen liitetyt mustat Erickssonin puhelimet, joilla saattoi soittaa suoraan kavereille maksutta. Jokainen muistaa parhaan kaverinsa puhelinnumeron vielä tänäkin päivänä. Sisäpuhelin tarjosi myös tilaisuuksia telepatian maailmanennätyksiin. Kun Kalle ja minä soitimme toisillemme täsmälleen samaan aikaan, niin puhelu yhdistyi heti ilman valintaääntä. Saatoimme vain ihmetellä mitä oikein tapahtui. Joka puhelun perinteinen avausrepliikki kuului "Ootsä mun kaa?" ja aina oltiin. Vuorokauden ympäri, sisällä ja ulkona (ainakin klo 22:een asti), vuodesta toiseen, kunnes perheet yksi kerrallaan muuttivat Reuman alueelta muualle kaupunkiin. Sellaista porukkaa mitä meillä oli, ei voi syntyä muuten kuin lapsuudessa, kun asutaan samalla alueella samoissa taloissa ja riehutaan joka hetki toistemme niskassa.

Meillä on kronikka tästä kaikesta: 60 numeroa pikkupoikien väsäämää "paikallislehteä" nimeltään nerokkaasti Nimetön, jonka 12-14-vuotiaat Kalle ja Jari pakersivat joka viikko yli kahden vuoden ajan. Huippu-uutisia: Jari juuttui hissiin! Reuman joukkue voitti tossupallossa Harjunlaakson! Maraton-ottelu jääkiekkopelillä! Sarjakuvia: Mr. Mieletöllinen, Pitkäkaulakurki, Mainostajat, Räpätäti ja Vilho, Tohelokummitukset. Julkaisu, jonka Kallen äiti kopioi salaa koulunsa kopiokoneella ja salakuljetti materiaalin perille ompelukorissa, ja jonka me myimme kestotilaajillemme 50 p/ numero. Joka kevät vuoden päätteeksi potti pantiin tasan.

Pikku-uutisten keksiminen tuotti päänvaivaa, joten kannustimme itseämme siihen säännöllä, jonka mukaan jäätelöä ei saanut syödä, ennen kuin pikku-uutisten kiintiö on täynnä. Tästä seurasi sellaisia pikku-uutisia kuin ”Tämä on kirjoitettu, jotta Nimettömän toimittajat voisivat syödä jäätelöä.” Harrastimme uutispulassa myös aina yhtä kiehtovaa likasankojournalismia. Menimme penkomaan eri kerrosten jätesäkkejä, ja näin syntyi vuosisadan skuuppeja: ”Jouko Seppälä syö Kellogs-raksuja”. ”Arto Seppälä on huollattanut autoaan ahkerasti Essolla.” Yksi ilmeisen intiimi uutinen joutui ulkopuolisen sensuroinnin kohteeksi. Ei enää ensimmäistäkään muistikuvaa siitä, mitä siinä saattoi lukea.

Kahden palstan luominen yhdelle A4:lle itäsaksalaisella kirjoituskoneella vaati jonkin verran sorminäppäryyttä. Sanojen pituudet piti arvioida päässä, jotta osasi vaihtaa riviä ennen kuin kelkka karahti kiinni toppariin. Kun myöhemmin opettelin tekstinkäsittelyä, suurin ihmetyksen aiheeni olikin, kuinka oppia pois tavastani päättää jokainen rivi enterillä. Lapsuuden lapsusten korvaamisessa käytettiin ahkerasti korrektuurilakkaa ja liimapaperia, joka selittämätöntä kyllä, ei aina suvainnut tarttua kiinni. Esimerkiksi yksi kapinen paperiluiska, johon oli kirjoitettu ”vander”… mutta tämä nyt taas on niitä juttuja, jotka eivät kiinnosta muita vähääkään. Hauskaa oli sekin, kuinka lukemalla kaksi palstaa yhtenä palstana rivikatkoista syntyi aivan uusia sanoja ja ennennäkemättömiä kielellisiä ilmauksia. Mm. Kanadasta tuli Mu-nada. Mielestämme se oli aivan hillitöntä.

Kekko-setä kertoo: Varhaisteinien vapaa-ajan aktiviteetteja 1970-luvun lopulla. Omia nimiä piti leikkiä nimenomaan pimeän tultua, koska se oli jännittävää. Keskuspaikkana pidettiin aina samaa koivua. Voittoisa strategia oli kätkeytyä bussipysäkin rinteen taakse, ja jos kävi niin onnekkaasti, että paikallisbussi nro 3 saapui paikalle, sen suojassa juostiin neljäkymmentä metriä ja koukattiin vikkelästi iskemään käsi puuhun ennen kuin etsijä ehti havaita mitään.

Kalle hämmästytti kaikkia rakentamalla pajatson. Tämä käsityötaidon ja perfektionismin huippusuoritus koostui lastulevyn päälle tulitikuista liimatuille 20-pennisille mitoitetuista kolikkourista ja säädettävästä voittokourusta, jonka päällä komeili oikea lasi. Voittoannostelija oli mekanismin ainoa heikkous, sillä sitä ei ollut. Voitot maksettiin puhtaana käteen.

Pilviähipovampaa aktiviteettia edusti tulitikunheitto, jota harjoitettiin kahdeksannen kerroksen käytävässä. Maailmanennätykseksi jäi Jarin viskaisema 13-metrinen, haastajanaan Kallen haamuheitto, jossa tikku lensi vähintään 14 metriä, mutta hukkui koskaan enää löytymättä. (Miten ihmeessä? Miksi? Mihin ulottuvuuksien väliseen madonreikään se osui?)

Mutta tämä ei ollut edes hurjinta. Reumalla vaikuttivat extreme-duudsonit jo kauan ennen kuin extreme-duudsonit olivat syntyneetkään. Wiima-merkkisen paikallisbussin perässä oli takaikkunan alla lyhyet tikapuut katolle kiipeämistä varten. Totta kai niitä piti hyödyntää. Tommi ja Eija ottivat tikkaista kiinni ja liukuivat bussin perässä Reuman mäkeä alas. Suorituksen mahdollistivat puukengät. Kalle keikkui kahdeksannen kerroksen ikkunan ulkopuolella, Pasi oli pudota tikapuilta. Vanhassa sikalassa harjoitettiin kovaa peliä: Max ja Kalle hyppäsivät vuorotellen korkeammalta ja korkeammalta pahnoihin, kunnes ylimmältä tasolta katonrajasta he tippuvat yhdessä. Ajanmukaisiin muotivirtauksiin kuului luonnollisesti ”alppihiihto”, jota harjoitettiin seuraavalla menetelmällä. Kimmo ja Max pistivät murtomaahiihtosukset jalkoihinsa ja nousivat noin 90 asteen kulmassa kohoavalle Terveyslammen viereiselle jyrkänteelle. Sieltä ei päässyt alas muuten kuin turvalleen, ja näin juuri tapahtui. Etenkin kun Max sai oivalluksen esittää siinä rinteessä mäkihyppyä.

Terveyslampi oli alun perin nimeltään Sikolampi, mutta joku oli saanut päähänsä, että moinen nimi ei sovellu sanatorion ympäristöön. Sairaalarakennuksen auringonpuoleinen nurmikko oli muuten aina täynnä mitä merkillisempiä pillereitä ja tabletteja. Potilaat heittivät ne ikkunasta ulos.

Reuman sairaalarakennuksen huoltokäytävä oli jännittävä paikka. Sitä käytettiin lähinnä rullakoiden kuskaamiseen pesulaan ja takaisin. Sen vuoksi siellä ei ollut lainkaan portaita, vaan viisi kerrosta korkea spiraalimainen ramppi. Nyt jos otetaan muutama nuori extreme-duudsoni, pari käytävältä löytynyttä joutilasta rullatuolia, ja järjestetään kilpa-ajot tässä jyrkässä ja kapeassa rampissa, jossa ohjattavuus on muutenkin nolla, niin meillä on edessämme vain yksi kysymys: kuinka kauaksi rullatuolista ajaja lentää, kun hän pääsee ulko-oven kynnykselle, jossa pyörät takertuvat kiinni kynnysritilään. Variaatio aiheesta: rullatuolikilpailut ulkosalla päin puuta.

En ole vielä kertonut pahinta. (Ja turha kuvitella että koskaan edes kertoisin kaikkea.)

Millä nimellä tätäkin kutsuisi. Puhuisiko miehuus- tai rohkeuskokeesta, seremoniallisesta rituaalista, riitistä, vai mistä. Me kutsuimme sitä nimellä himottelu. Kaikkien näiden vuosien jälkeen ei voi kuin ihmetellä, miten sairasta touhua sekin oli. Mikä hyvänsä turha, tarpeeton, vaarallinen ja älyvapaa vahingollinen keksintö oli parasta mahdollista himottelua. Vain yksi esimerkki: Avataan hissien huoltokuilu, ja nähdään iso vetopyörä vaijereineen. Työnnetään sormi vaijerin ja vetopyörän väliin hetkeksi. Tai kahdeksi hetkeksi. Jos joku tilaisi hissin missä hyvänsä kerroksessa juuri samalla hetkellä, sormelle kävisi hauskasti.

Hisseistä oli muutakin iloa. Saatettiin esimerkiksi tilata H-talon molemmat hissit alas pohjakerrokseen. Irrotettiin kerrosnäytön lasi, siirrettiin kerrosnäytön viisari käsin P:stä neloseen, kiinnitettiin lasi takaisin, ja paineltiin kulman taakse odottamaan. Paikalle saapuu yleisön edustaja havaitsemaan että hissi on nelosessa, ja painaa nappia. Mitään ei tapahdu. Ihmetys on suuri.

H-talon vasemmanpuoleisen hissin kattoritilän taakse Jari piilotti vuoden 1940 nikkelimarkan, joka lienee siellä yhä, ellei hissien sisustusta ole uusittu. Pelkään kovasti, että on. Se nurmikko, johon piilotettiin sikaarirasiaan talletettu viiden markan seteli, on peitetty asvaltilla.

Kellarin yleisöpuhelimen kolikkoreikään saattoi ujuttaa paukkulankaa, jolla pystyttiin vetämään liipaisin ylös, jotta pääsi soittamaan julkisesta numerosta anonyymisti sairaita kiusapuheluja: "Tampella palaa! Tulkaa äkkiä, Tampella palaa!". Sitten äkkiä ikkunaan katsomaan. Paloauto menee kartonkitehtaalle päin. Toinen paloauto menee kartonkitehtaalle päin… En kuvittele ollenkaan, että tällaista voisi puolustella.

Meistä tuli muurareita, taksikuskeja, suutareita. Kirsi on kotiäitinä Irlannissa, Eija tekee konttoritöitä, Kalle on atk-tuki, Janne tuo maahan roinaa, Pasi ajaa bussia, Arto myy bensaa ja korjaa autoja, Pia on simultaanitulkki, Tommi oli tanssija joka katosi jonnekin, Max oli kaksi vuotta Nokialla Singaporessa, ja sitten olen minä, toimittaja ja kirjantekijä, joka ei edelleenkään ole pystynyt keksimään mitä hänestä tulisi isona, eikä varmaan ikinä keksikään.

Ehkä jotkin myöhemmätkin kunnottomuuteni ovat samalla saaneet selityksensä tämän tarinan ansiosta.