Kuvassa on Angleseyn 5. markiisi, Henry Cyril Paget (1875-1905). Hänen isoisoisänsä, ensimmäinen markiisi, oli ansainnut asemansa kunnostautumalla Waterloossa. Tykinammus repi häneltä jalan irti. Viides markiisi piti suvun tarinaa lajissaan jokseenkin tyypillisenä. Tietenkään ketään ei koskaan palkita siitä mitä hän saa aikaiseksi, vaan siitä että sattuu olemaan oikeaan aikaan oikeassa paikassa hukkaamassa raajojaan. Kuinka englantilaista.

Viides markiisi Paget päätti jo varhain, että keikarointi on porvarillista kurjistelua jollaiseen hänen säätyisensä ihmisen ei tarvitse alentua. Niinpä hän keskittyi kaikella tarmollaan suomaan itselleen pikku ylellisyyksiä. Ekstravagantissa ekstroverttiydessään psykologinen tapauksemme pisti menemään miljoonia puntia jalokivin koristelluihin pukuihin, vaaleanpunaisiin villakoiriin, pröystäileviin teatterispektaakkeleihin joissa hän itse esitti pääosaa, ja hajuvedellä aromatisoituihin loistoautoihin. Niiden bensiinitankkiin nimittäin lorautettiin hajuvettä, jotta pakokaasutkin tuoksuivat l’eau d’Espagnelta. Tässä oli tyyppi, joka olisi ollut suuresti pääministerimme mieleen, heppu joka kulutti iloisesti ja pisti rahan kiertämään.

Kunniansa kukkuloilla Tanssiva Markiisi remontoi vuosisatoja vanhan Paget’n suvun perhekappelin teatteriksi Dresdenin oopperatalon mallin mukaan ja järjesti siellä vuodesta 1901 alkaen näytäntöjä, joissa teatterikappaleen kaikilla esiintyjillä oli aidot puvut aitoine jalokivineen. Roolejakin riitti kappaletta kohden 50-60 erilaista, joihin kiinnitettiin lontoolaisia ammattinäyttelijöitä, joille maksettiin heidän asemansa mukainen palkka. Erityisesti Paget oli mielistynyt Aladdinin tarinaan. Väliajalla hän tanssahteli riikinkukkomaisissa asuissa kuuluisaa ”perhostanssiaan” pukeutuneena valtaviin siipiin, joita oli koristeltu röykkiöillä kimaltelevia kiviä. Välillä markiisi kiemurteli itämaisen dekadentisti kuin käärmeenlumoojan loihtimana hämmästyneen yleisön edessä kun hän kiersi seurueensa ja säestävän orkesterin kanssa ympäri Eurooppaa. Ohjelmistoon kuului pantomiimeja, Shakespearea ja Oscar Wildea. Tanssiva Markiisi istui kiertueella omassa autossaan, jossa häntä seurasi miljoonien arvoinen jalokiviarkku. (Ymmärrättehän, että minulla on näitä enemmänkin, mutta matkoilla joudun turvautumaan vain pieneen matkavarastoon.) Auton sisustus oli tehty muistuttamaan Pullman-junavaunua, neljä nahkaista nojatuolia joka kulmassa, mahonkiset puuleikkaukset seinissä ja lattialla, ja Ludvig XV:n tyylinen koristelu katossa. Yleisölleen markiisi suvaitsi lahjoittaa itsestään teettämiä postikortteja.

Pahat kielet kertoivat jo varhain, että markiisin äitimuori oli hairahtunut vuoteeseen ranskalaisen näyttelijän Benoit-Constant Coquelinin kanssa. Markiisin ollessa kuusivuotias hänen äitinsä kuoli ja hän muutti Pariisiin asumaan näyttelijän sisaren luo. Ranskalaisen taiteiljasuvun tarjoama kasvatus ja elämäntapa olikin aivan toista kuin mitä englantilainen sotilassuku olisi saattanut tarjota. Kun markiisi palasi parin vuoden päästä takaisin Englantiin asumaan synkkään Angleseyn kartanoonsa vanhan lastenhoitajan ja lemmikkieläimiensä seuraan, voimme kuvitella että kontrasti Pariisiin verrattuna oli hivenen jyrkkä. Hänen sukulaisilleen ei tuottanut ongelmia panna  markiisin edesottamuksia vieraiden ulkomaisten vaikutteiden tiliin.

Yksinäinen ja eristäytynyt pojannulikka oli sikamaisen rikas. Tilusten koko ei ollut kovin mainittava, mutta ne sijaitsivat Keski-Englannissa ja lähes jokaisella maatilkulla sijaitsi kaivos. Vuotuiset tulot kaivostoiminnasta olivat 110 000 puntaa, nykyrahassa 55 miljoonaa puntaa. Kun hänen isänsä kuoli 1898, 23-vuotias viides markiisi saattoi alkaa tehdä itseään tunnetuksi.

Hän nai serkkunsa Lillianin, ja kun häämatkalla Pariisissa hän huomasi nuoren vaimonsa ihastelevan Van Kleefin ja Arpelin kultasepänliikkeiden näyteikkunoita, markiisi syöksyi sisään ja osti vaimolleen koko näyteikkunan. Ja laittoi myös vaimonsa kantamaan näyteikkunaa yllään kilpa-ajoissa ja muissa sosieteettitilaisuuksissa. Lillian piti sitä nöyryyttävänä, mutta sieti miehensä toivomuksia siihen asti kunnes markiisi otti tavakseen herättää vaimonsa keskellä yötä, käskeä tätä riisuutumaan alastomaksi ja peittää hänet sen jälkeen jalokiviin kiireestä kantapäähän. Eritoten vaimoa kuului vaivanneen, että hänen miehensä vain katseli, eikä koskenut häneen sormellakaan. Avioliitto purettiin ”täyttymättömänä”.

Kuusi vuotta siihen meni, mutta 1904 markiisi julistettiin vararikkoon. Hänellä oli velkaa yli puoli miljoonaa puntaa. Velkojat saapuivat hänen kartanoonsa ja luetteloivat helmilippaat, kultaiset rubiineilla koristellut savukekotelot, maailman suurimman kokoelman kävelykeppejä, joiden kädensijat oli koristeltu ametisteilla ja smaragdeilla, ja muuta vastaavaa pikkuroinaa, jonka ehkä saattaisi vaihtaa rahaksi, niin myös hevoset, autot ja jahdit. Niin myös markiisin kenkäkaappi, krokotiilinnahkaiset saappaat, luistelukengät, mokkakengät, silkkikengät, ”täydellinen kokoelma kaikkea mitä ikinä voidaan sitoa, kiinnittää tai pujottaa miehen jalkaan” kuten sanomalehdessä ilmoitettiin. Niin ikään 260 paria valkoisia vuohennahkahansikkaita, 280 paria sukkia, 100 päällystakkia, 100 räätälöityä illallispukua, kaikenvärisiä ja tyylisiä pukuja (useimmat iskemättömiä), 200 kultaista huivineulaa ja 100 räätälöityä pukua. Kaikkea sen verran kuin mitä hieno mies välttämättömään elämiseensä tarvitsee. Vuosisadan pakkohuutokauppa kesti 40 päivää. Jopa markiisin koirat huutokaupattiin. ”Hyvät herrat, nyt shillingillä mainio koira, josta on maksettu puntia.”

Kun velkojien kanssa oli sovittu asioista, markiisille jäi yhä 3000 punnan vuotuiset tulot itsensä elättämiseksi ja hän muutti Ranskaan elääkseen siellä loppuelämänsä. Näin myös kävi. Lehtimiehet löysivät hänet hotellista, jossa markiisin kuvattiin elävän julkisuudesta vetäytyneenä hajuvesien, hiusvesien ja halpojen jalokivien keskellä. Markiisi ilmaisi hienostuneen vastalauseensa sitä tapaa kohtaan, jolla häntä oli kohdeltu lehdistön taholta. ”Ehkä minulla on harrasteenani kerätä neuloja ja sormuksia, mutta en ikinä ole käyttänyt kuin yhtä neulaa ja korkeintaan neljää sormusta samaan aikaan. Ja jos käytänkin hajuvesiä, en suinkaan ole ainoa elävä olento joka tekee niin, enhän?”

Viisi kuukautta myöhemmin markiisi menehtyi keuhkokuumeeseen Hotel Royalessa Monte Carlossa. Hän oli 29-vuotias. Hänen viimeisinä hetkinään Lillian piti hänelle seuraa. ”Hän oli lajissaan viimeinen” toteavat tämän päivän lehtimiehet. ”Ainoa ala, jossa enää esiintyy vastaavaa, on showbisnes, ja silti Elton John olisi häneen verrattuna ryysyläispoika.”