1266335579_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Väitetään, että teatteriesitysten lumo perustuu siihen, että yleisö voi ”jakaa yhteisen kokemuksen” ja nauttia elämyksestä, jonka tuottavat lavalla esiintyvät oikeaa lihaa ja verta olevat taiteilijat, jotka muodostavat yleisön kanssa vuorovaikutteisen kommunikatiivisen piirin, joka ruokkii toinen toistaan. Aktiivinen yleisö kohottaa esityksen ulottuvuuksiin, joita harjoituksissa ei ole pystynyt kuvittelemaan.

Syksyllä 1809 Lontoossa saatettiin havaita suurisuuntaista yleisön osallistumista taide-esitykseen. Osallistuminen ja kommunikaatio oli niin runsasta, että paikalle täytyi hankkia poliisit ja tapausten kulkua jouduttiin selvittelemään aina oikeusistuimia myöten. Tällaista näyttelijät eivät tosiaan osanneet kuvitella harjoitusten aikana.

20.9.1808 Covent Gardenin teatteri paloi perustuksiaan myöten. Teatterin johtajat herrat Harris ja Kemble näkivät surkuteltavassa tuhossa hyviäkin puolia. Nyt tarjoutui tilaisuus rakentaa entistä ehompi ja komeampi teatterirakennus. Rauniot raivattiin kolmessa kuukaudessa ja rakennustyöt olivat valmiina alkamaan. Teatterinrakennuttajat olisivat vain tarvinneet viereisen oluttuvan tontin uudisrakennusta varten. Kyseisen surkean juottolan omistaja ymmärsi tilaisuutensa koittaneen, eikä halunnut myydä rakasta kuppilaansa halvalla. Mitä kiihkeämmin rakennuttajat ottivat asian puheeksi, sitä korkeammaksi räkälän hinta nousi.

Kun lopulta kauppasummasta päästiin yhteisymmärrykseen ja se todettiin hirveäksi, sekä otettiin huomioon teatterin sisustus joka oli kalleinta mahdollista tyyliä, ynnä laulajat ja näyttelijät jotka oli hankittu palvelukseen pitkäaikaisilla sopimuksilla suuresta summasta, joutui rakennuskomitea tunnustamaan että hankkeen budjetti ei taida pitää vettä. Covent Garden ilmoitti yleisölle, että lippujen hintoja tarkistetaan ylöspäin. Kuuden shillingin hintaiset aitiopaikat maksaisivat uudessa teatterissa seitsemän shillinkiä ja permantopaikkojen hinnat nousisivat kolmesta shillingistä ja kuudesta pennystä neljään shillinkiin.

Kahvilakeskustelijat pitivät hinnankorotusta julkeana hyökkäyksenä teatterissakäyvän kansalaisen oikeuksia vastaan. Sanomalehdet uutisoivat pöyristyttävästä luksushinnoittelusta vähintään yhtä kiihkeästi kuin Napoleonin edesottamuksista. Avajaisiltana 20.9.1809 aitiopaikan ostaneet yleisön edustajat närkästyivät myös. Uudet aitiot olivat niin niukasti muotoillut, että ne rinnastettiin välittömästi kyyhkyslakkoihin. Permannolla ei sujunut sen paremmin. Kun teatterinjohtaja hra Kimble astui esiin pitämään avajaispuhettaan, se hukkui äkäisen permannon buuauksiin, huutoihin ja jalkojentömistelyyn. Avajaisohjelmassa oli kaksi näytelmää, Macbeth ja Kveekari. ”Alas kyyhkyslakat!” ja ”Vanhat hinnat!” säesti Macbethin ensimmäistä näytöstä. Ja toista näytöstä. Ja kolmatta näytöstä. Ja neljättä. Ja viidettä. Ja kun Kveekarin aika koitti väliajan jälkeen, näyttelijät ja teatterin johto sai havaita, että yleisö ei ollut ollenkaan väsynyt. Se oli vasta alkanut lämmetä vuorovaikutteiselle kommunikaatiolle. Paikalla olleet virkamiehet yrittivät rauhoittaa yleisöä kiipeämällä näyttämölle lukemaan otteita mellakka-asetuksesta, mikä vain pahensi tilannetta.

Teatteriesityksestä kiinnostuneet jättäytyivät seuraavana iltana viisaasti pois paikalta. Yleisöä oli vähän, mutta se oli sitäkin aktiivisempaa. Illan uutuus olivat ”Vanhat hinnat”-kyltit, joita heiluteltiin niin permannolta kuin aitioista. Kerjäläisoopperan esittäjät joutuivat esiintymään toisilleen. Illan tähti oli yleisö itse, jota hajoittamaan kutsuttiin poliisi. Monessa liemessä keitetyt konstaapelit hyökkäsivät kylttien kannattelijoiden kimppuun ja kuskasivat heidät käsikähmän jälkeen Bow Streetin asemalle kommunikaatiotaan harrastamaan.

Herrasmiehet, jotka joutuivat aamulla selittämään käytöstään virkavallan edessä Bow Streetin asemalla, palasivat illaksi takaisin teatteriin. Kylttejä oli entistä enemmän. ”John Bull vastaan John Kemble – kumpi voittaa?” kysyttiin yhdessä hirtehisessä plakaatissa. Korkeasti palkattu tähtisopraano Madame Catalani sai myös osansa: ”Ulkomaalaisia ei tarvita verottamaan meitä – meitä on verotettu jo kylliksi”. Richard III:n esitys sujui vielä huonommin kuin edellisten iltojen vuorovaikutteinen yhteinen kokeminen. Näyttelijät näyttivät haluavan päästä kappaleesta eroon niin pian kuin mahdollista ja painua sen jälkeen kotiin. Näin illan ohjelma oli ohitse kaksi tuntia etuajassa. Yleisö vaati herra Kembleä esiin ja hän päättikin antautua yleisön toiveille. Teatterinjohtajan tunnustukseksi lausuttiin, että hän ei hetkeksikään menettänyt malttiaan ja kuunteli kärsivällisesti valituksia. Lupaava alku sai osakseen jopa joitakin suosionosoituksia, mutta kun Kemble lausui traagisella äänellään ”Hyvät naiset ja herrat, olen edessänne kuullakseni mitä haluatte” alkoi valtaisa Vanhat hinnat –karjunta, joka ei hellittänyt ennen kuin Kemble poistui lavalta. Ilmeisesti hän katsoi vuorovaikutteisen kommunikaation mahdollisuudet tyhjiksi. Muuan herra Leigh nousi aitiostaan ylös ja kehotti jatkamaan protestia kunnes vanhoihin hintoihin palataan. Sen jälkeen hän kehotti yleisöä kiittämään näyttelijöitä osoitukseksi siitä, että protestia ei ole suunnattu heitä vastaan. Yleisö puhkesi välittömästi aplodeihin.

Neljäs ilta uusitussa Covent Gardenissa, ja aina vain paranee. Parhaiden urheilukilpailuiden tyyliin yleisö oli aseistautunut torvilla, räikillä ja pilleillä. Ihmiskeuhkojen kapasiteettia koeteltiin äärirajoille saakka. Kylteissä alkoi esiintyä riimi Kemble – tremble. Kemble ei kuitenkaan vavissut vaan vaihtoi taktiikkaa. Permannolle sijoitettiin karskeja ja kovanyrkkisiä pugilisteja, joita johti muuan aikansa pahamaineinen ammattinyrkkeilijä. He kävivät uhkailemaan vastalauseiden esittäjiä kaiken vartensa voimalla, mikä kirvoitti yleisöstä entistä kipakampaa vastustusta. Artaudilainen lihan teatteri, henkensä alttiiksi panevien areenan gladiaattoreiden hiki ja vimma ei ollut ikinä näyttäytynyt englantilaisessa teatterilaitoksessa niin alkuvoimaisena kuin Covent Gardenin mielenosoitusten neljäntenä iltana. Ohjelmistossa oli muuten ooppera Kylärakkautta ja komedia Kuka voittaa, mutta niihin ei kiinnitetty minkäänlaista huomiota. ”Kuka voittaa?” kelpasi kyllä iskulauseeksi, jota huudettiin katsomosta innolla.

Ja tuli aamu, ja tuli ehtoo, ja viides ilta. Colemanin komedia John Bull… mutta mitä väliä. Kukaan ei seurannut sitä. Ammattinyrkkeilijöiden ja yleisön yhteenotot jatkuivat herkeämättöminä. Vastarintaliike oli saanut nyt tunnuksen, Ison O-kirjaimen sisään piirretyn P-kirjaimen, jotka tarkoittivat luonnollisesti 1-osaisen vaatimuslistan kohtaa yksi: Old Prices. Useita OP-kylttejä nähtiin katsomossa. Herra Kembleä huudettiin illan päätteeksi jälleen esiin ja hän toisti kohteliaaseen sävyyn, että vanhojen hintojen palauttaminen johtaisi kestämättömiin tappioihin. Sanojensa vakuudeksi hän esitti tilintarkastajien lausunnon, jossa valitettava asiaintila todettiin ja vahvistettiin mitä arvovaltaisimpien allekirjoittajien toimesta. Heihin kuuluivat asianajajat Sir Vicary Gibbs ja Sir Thomas Plumer, huomattavat kauppiaat Sir Francis Baring ja Mr. Argenstein, sekä kaiken kruunuksi Mr Whitmore Englannin Pankista. Yleisö ei olisi voinut vähempää välittää mitä maineikkaimpien ja puolueettomien todistajien mielipiteestä. Se tosiseikka että teatteri oli palkannut ammattitappelijoita, kertoi kaiken, eikä tällaiseen roistomaisuuteen ollut syytä alistua.

Silloin nousi ylös irlantilainen herrasmies nimeltään O’Reilly, joka kaunotaiteiden ystävänä ilmoitti saaneensa kerrassaan tarpeekseen mauttomista ja loukkaavista hyökkäyksistä Madame Catalania ja hänen näyttämötaidettaan kohtaan. Madame oli maailman hienoin laulaja ja hänen yksityiselämänsä oli nuhteetonta. Toinen loukkaus olivat olleet korotetut hinnat ja viimeinen pisara oli pugilistit. Hra O’Reilly ilmoitti kantanaan, että ennen kuin maksetut raakalaiset tekevät hänestä selvää, hän toivoisi voivansa opettaa näille ryökäleille konstin jos toisenkin. Irlantilaisesta tuli hetkessä yleisön suuri suosikki.

Kuudentena iltana saatiin havaita että näyttelijät olivat asettumassa yleisön puolelle. He olivatkin selvinneet varsin vähällä. Enimmäkseen he käyskentelivät lavalla ja seurasivat tapahtumien kehitystä katsomossa. O’Reillyn edellisiltainen puolustuspuhe Madame Catalanin hyväksi ei ollut saavuttanut yleistä kannatusta, sillä kylteissä toivotettiin ulkomaista artistia matkoihinsa. ”Ei kompromisseja! Vanhat hinnat! Kotimaisia kykyjä!” Esirippu sulkeutui jo iltayhdeksältä, minkä jälkeen paikalle saapui hra Kemble, joka ilmoitti Madame Catalanin purkaneen sopimuksensa, jotta hänen takiaan ei aiheutuisi enemmän levottomuuksia. Uutinen otettiin vastaan raikuvin suosionosoituksin. Sen jälkeen hra Kemble ryhtyi puolustamaan itseään. Mielestään hän oli toiminut järkevästi ja reilusti. Jotta epäilyksille ei jäisi sijaa, puolueeton komitea tulee tutkimaan Covent Gardenin tilit. Teatteri tullaan sulkemaan kunnes tutkimus on valmis.

Koko yleisö nousi jaloilleen ja huusi hurraata. Kuin tätä käännettä olisi osattu odottaa, levisi katsomossa lakana, johon oli kirjoitettu ”Tässä lepää UUSIEN HINTOJEN maalliset jäännökset, ruma äpärä joka heitti henkensä 23. syyskuuta 1809 – Lepää rauhassa.” Hra Kemble poistui ja hatut lensivät ilmaan. Farssin ensimmäinen näytös oli päättynyt.

Puolueettoman komitean löydökset ja raportti julkaistiin Lontoon sanomalehdissä. Niiden mukaan teatteria ei saanut kannattavaksi vanhoilla hinnoilla. Keskimääräinen tuotto pääomalle kuutena edellisenä vuonna oli ollut 6 3/8 %. Uusilla hinnoilla tuotto olisi 3,5 %. Komitea ei keksinyt muuta ratkaisua kuin suosittaa uusia hintoja.

Teatteriyleisö otti raportin vastaan tyynesti. Se jatkoi siitä mihin viimeksi jäi. Kerjäläisoopperan esitys 4.10.1809 peittyi melskeeseen, joka oli järjestelmällisesti johdettua. Näyttelijät pikakiisivät kappaleen loppuun ja esirippu laskeutui ennen iltayhdeksää. Hra Kemble saapui jälleen vetoamaan yleisön järkeen, mikä sai Madame Catalanin ihailijan O’Reillyn tuomaan julki, että komitean laskelma on epäuskottava. Teatterin voitot olivat olleet suuret. Madame Catalanin suurta palkkaa ei tarvittu enää ottaa lukuun. Aitoiden ensimmäinen ja toinen rivi oli hänen nähdäkseen varattu huomattaville kurtisaaneille, mikä viittasi siihen että teatterin johto mieluummin hankki tuloja epäpuhtaista lähteistä kuin kunnianarvoisilta kansalaisilta, joita päinvastoin hätyytellään nyrkkisankareiden toimesta. Yleisö oli villinä ja suuntasi katseensa aitioihin nähdäkseen parahiksi kuinka rivi daameja vetäytyi niistä kuin narusta vetämällä, viuhka kasvojensa suojana. Katsomosta heilutettiin plakaattia, johon oli kuvattu läheisen, hm, huonomaineisen mutta, öh, suosittuja neitoja majoittavan talon tunnusavain. Pugilistit repivät nämä kyltit pois ja tapahtumia selvitettiin aamuun asti poliisiaseman epäviihtyisissä tiloissa.

Kolmen seuraavan viikon kuluessa teatraalinen korkeataide oli alkanut lyödä leimaansa ajan populaarikulttuuriin ja arkiesineistöön. Aistikkaasti pukeutuvan naisväen hilkkoihin kirjailtiin O.P. Herrasmiesten O.P.-hatut olivat vielä yleisempiä. Intomielisimmät taiteen ystävät kirjailivat O.P.:n  liivintaskuihinsa ja pujottivat niihin O.P.-nenäliinan. Purukalustoa kuului kaivella O.P.-hammastikulla. O.P.-mitaleita lyötettiin. Näytäntöjen lopussa yleisön tavaksi tuli laulaa God Save the King, jonka perään jatkettiin Rule Britannialla hieman muunnetuin sanoin, tähän tapaan:

Oi Johnny Bull uskohan,
kaada maahahan
uudet hinnat kokonaan!
Kemblen politiikka kirotaan
hänen temppunsa tuhotaan
Toiveet sinuun asetetaan
ja voitto saavutetaan!

Tämän iloista mieltä levittäneen numeron jälkeen yleisön osallistuminen jatkui O.P.-tanssilla, jossa kymmenisen veikkoa kävi piiriin ja iski lattiaan jommallakummalla jalalla rytmikkäästi, joskin monotonisesti, samalla kirjaimia O ja P huudellen. Illanvietto jatkui kunnes valot sammutettiin, jolloin vastarintamiehet vetäytyivät tyypillisesti 10-20 hengen ryhmissä, joissa oli parempi puolustautua poliisimiesten äkkihyökkäyksiä vastaan.

Lehdistö huomautti, että on varsin merkillistä että mielenosoittajat saapuvat paikalle ilta toisensa perästä ja näin täyttävät teatterinjohtaja Kemblen kassakirstut. Muutamat oivalsivat, että tämä oli totta ja päättivät jättäytyä pois, mutta se ei kestänyt kauan. Epäjärjestyksen aikaansaaminen näytti olevan kiehtovampaa kuin boikotointi. Westminsterin käräjäoikeudessa lokakuun lopussa 1809 syytettiin 41:ä henkilöä järjestyksen häiritsemisestä teatterissa, mutta valamiehistö näki oikeaksi langettaa tuomion vain kahdelletoista. Oikeuskäsittely toi mielenosoituksiin jälleen uutta intoa. Kaiken lisäksi epämuodollisen mielenosoitusverkoston keulakuvaksi löydettiin johtaja.

Juristi hra Clifford ilmaantui Covent Gardenin permannolle 31.10. O.P.-kirjaimet hatussaan. Koska hän oli jossakin määrin tunnettu henkilö, poliisi nappasi hänet oikopäätä ja kuskasi Bow Streetin asemalle, jossa häntä syytettiin mellakoinnista ja järjestyksen häiritsemisestä. Sitä juuri lakimies olikin toivonut. Hän ilmoitti läsnäoleville kiistävänsä syytteen ja haluavansa oikeudenkäynnin. Hänet oli pidätetty vailla perusteita ja tuotu väkipakolla pois viettämästä rauhallista teatteri-iltaa avartavienn ja elämyksentäyteisten taidenautintojen parista. Hänet päästettiin matkoihinsa, minkä jälkeen hänen kotiovelleen keräytyi 500-600 henkilön väkijoukko onnittelemaan häntä. ”Clifford and O.P.” tuli uudeksi iskulauseeksi.

Hra Clifford pääsi oikeuteen. Teatterinjohto nimesi hänet vastuulliseksi kaikesta epäjärjestyksestä. 5. joulukuuta 1809 oikeustalon edusta oli aamuvarhaisesta alkaen tukossa ja koko Lontoo tuntui odottavan ratkaisua henkeään pidätellen. Puolustus julisti syyttömyyttään. Vaikka hra Clifford olisi yhtynyt metelöintiin, mitä hän ei ollut tehnyt, se ei olisi rangaistavaa mellakointia. Syyttäjä totesi tähän, että yleisö on mennyt liian pitkälle ottaessaan oikeuksia omiin käsiinsä. Vaikka mellakoijien tarkoitus olisikin laillinen ja oikeutettu, sitä ei tule ajaa väärillä keinoilla. Mellakointi ei edellytä henkilökohtaisen koskemattomuuden loukkausta. Syyttäjän mielestä syytetty oli rohkaissut mellakointia esiintymällä O.P.-hatussa. Valamiehistö tutkiskeli asiaa puoli tuntia ja antoi ratkaisunsa; syytön, korvauksia maksettava viisi puntaa.

Hänen kunnianarvoisuutensa tuomari oli yllättynyt. Hän tiedusteli valamiehistön puheenjohtajalta, oliko valamiehistö harkinnut olennaisia seikkoja, kuten oliko mellakointia tapahtunut ja jos, niin oliko syytetty osallistunut siihen. Valamiehistön puheenjohtaja vastasi, että valamiehistö on yksimielinen siitä, että syytetty oli vangittu laittomasti. Parempaa vastausta hän ei pystynyt tarjoamaan. Hänen kunnianarvoisuutensa mörähti, että liikkeellä on pahansuopaa henkeä. Maa on hukassa ja hallitus kukistetaan, jos sellaista henkeä rohkaistaan. On mahdotonta kuvitella, että sellaisesta seuraisi hyvää. Tuomarin eriävä mielipide merkittiin tiedoksi ja vanhojen hintojen kannattajat kävivät voitonhuumassa entistä ankarampiin mielenosoituksiin.

14. joulukuuta Kruunun ja Ankkurin majatalossa järjestettiin juhlaillalliset hra Cliffordin oikeusvoiton kunniaksi. Kesken illallisten tuotiin sana, että ovella on kukapa muu kuin teatterinjohtaja hra Kemble. Läsnäolijat ryhtyivät neuvotteluihin, joiden tuloksena allekirjoitettiin sopimus, joka päätti raivoisan ja vertahyytävän 66 iltaa kestäneen O.P.-sodan. Lopputulos oli kompromissi. Aitioiden hinta pysyi seitsemässä shillingissä, mutta permannolle palautettiin vanhat hinnat. Kun sana kiiri teatteriin, sopimuksen syntyyn ei heti uskottu. Hra Kemblen täytyi kävellä Covent Gardeniin ilmoittamaan asiasta. Samalla hän lupasi että hänen erittäin epäsuosittu apulaisensa Brandon saa lähteä. Tämäkin ilmoitus peittyi yleiseen hälyyn, Kemble poistui paikalta ja osallistuva yleisö tanssi O.P.-tanssinsa viimeisen kerran.

Seuraavana iltana yleisö sai nähdä herra Kemblen näyttämöllä Penruddockin roolissa Onnenpyörässä. Kun hän astui esiin ensimmäistä kertaa, hän sai osakseen ”leppymättömät suosionosoitukset”. Sen jälkeen teatteriin laskeutui hiljaisuus ensimmäistä kertaa kuuteenkymmeneenseitsemään iltaan. Jos jollakulla oli vielä mukana kylttejä ja plakaatteja, ne käärittiin kaikessa hiljaisuudessa ja työnnettiin istuinten alle. Kemble veti henkeä, lausui vuorosanansa ”No niin! Tämä on jälleen Lontoo!” ja yleisö hurrasi.  Viimeinen kyltti, mikä illan päätteeksi kohosi katsomosta, ilmoitti ”Olemme tyytyväisiä.”

”Mikä oli lopputulos kolme kuukautta kestäneistä levottomuuksista? Kuin kaikki tapahtumat olisivat olleet parodiaa tuhoavammista mutta tuskin sen järkevämmistä historian tuntemista sodista. Se sikisi epäoikeudenmukaisuudesta, kehittyi katkeruudessa, vuoret järisivät synnytystuskissaan, ja lopulta syntyi hiiri” kirjoitti Charles MacKay 1841.

Mutta onko se taidetta?