tiistai, 3. lokakuu 2006
20xx: Missä vietit iäisyytesi?
Nyt seuraa jotakin Hyvin Vaikeaa. Päivän palstan aihe on historiallinen jos mikä, mutta se ei ole vielä toteutunut, ja nähtäväksi jää, toteutuuko se lainkaan. Lähinnä haluan ilmaista että selvisin hengissä viimeisimmästä vesitelmöintitilaisuudesta. Itse asiassa tämä blögimerkintä on suoraa jatkoa sille, mitä puhuin viikonloppuna Oulussa japanilaisen science fictionin tavasta käsitellä filosofista ja jopa uskonnollista materiaalia.
Pelkään että heti aluksi tarvitsemme määritelmän.
Singulariteetti: Vernor Vingen mukaan se hetki tai lyhyt ajanjakso tulevaisuudessa, jolloin evoluutioprosessimme kiihtyy valtavasti. Ei ole yksiselitteistä määritelmää sille, mitä tämä tarkoittaa, mutta tavallisesti uskotellaan, että singulariteetin saavutettuamme yhteiskunnalliset, sosiaaliset ja taloudelliset muutokset ovat niin nopeita, että emme pysty edes kuvittelemaan niitä tämänhetkisestä perspektiivistämme. Toinen tapa ilmaista asia: siirrymme posthumaaniin vaiheeseen. Kehityksen mahdollistajat: nanoteknologia, keinoäly, neurotiede. Lopputulos: aavistamaton.
Singulariteettiin törmää asiallisten (?) tiedemiesten (?) projekti- ja propagandasivuilla, joissa suorasukaisimmillaan se määritellään hetkeksi, jolloin keinoäly ylittää ihmismielen kapasiteetin ja kaikki maailmankaikkeuden salat avautuvat ihmiselle. Näissä lukemissani teksteissä (niihin pääsee käsiksi aika nopeasti hakusanalla singularity) hämmästyttää niiden raamatullinen kuvasto. Singulariteetti on joko taivaaseenastumisen päivä tai sitten totaalinen harmageddon, ihmiskunnan konkurssi. Historian loppua on ollut tapana huudella vähän väliä, mutta singulariteetti on kaikista esitellyistä ehdokkaista lähimpänä todella sellaista.
Raymond Kurzweil (1948-): "Teknologian historian analyysi osoittaa, että teknologia kasvaa ekspotentiaalisesti, eikä lineaarisesti, kuten yleensä olemme taipuvaisia ajattelemaan. 21. vuosisadan kuluessa emme koe sataa vuotta edistystä, vaan tämän päivän vauhdilla kehitys tulee vastaamaan 20 000 vuotta. Sirujen nopeus ja hinta-laatusuhde myös kasvaa ekspotentiaalisesti. Jopa ekspotentiaalinen kasvu kasvaa ekspotentiaalisesti. Muutaman vuosikymmenen kuluessa keinoäly ohittaa ihmisälyn ja johtaa singularitettiin, niin nopeaan tekniseen muutokseen että se repii rikki ihmiskunnan historian. Tulevaisuuden sovellukset sisältävät biologisen ja epäbiologisen älyn sulautumat, kuolemattomat ohjelmointiin perustuvat ihmiset, ja äärimmäisen korkeat älylliset tasot jotka laajentuvat maailmankaikkeuteen valon nopeudella."
Kyseessä ei ole mikään uusi ajatus. Se on suurinpiirtein ihmiskunnan vanhin ajatus: kuinka tulla kuolemattomaksi. Martti Luther jo 1500-luvulla määritteli päämäärän kirjoittamalla "sen tähden Jumala on tullut ihmiseksi, jotta ihminen voisi tulla Jumalaksi". Lutherin metodi oli usko Jeesukseen Kristukseen ja siitä seuraava vapahdus. Singulariteetti-uskonnon metodi on informaatioteknologian nopea kehitys. Kun Kurzweiliä lukee, niin Masamune Shirow'n Ghost In The Shellissä lausuttu toteamus "jos jotakin teknologiaa on saatavilla, ihminen käyttää sitä" alkaa kuulostaa suorastaan banaalilta.
Kurzweil suosittelee kiihkeästi nanoteknologian hyväksikäyttöä kuolemattomuuden saavuttamiseksi. Nanoroboteilla suoritettaisiin ruumiissa kunnossapito- ja huoltotöitä. Koska tätä teknologiaa ei ole vielä saatavilla, Kurzweil sitä odotellessaan nauttii päivittäin 250 eri ainesosaa, 8-10 lasia alkalivettä ja 10 kuppia vihreää teetä.
Silti sopii epäillä.
Perusoletus näyttää olevan, että ihmisen luoman koneen on pystyttävä parantelemaan ja kehittämään ohjelmaansa ilman ihmisen apua etevämmäksi kuin mitä se alussa oli. Kuinka realistista on odottaa, että ihminen on kykenevä ohjelmoimaan sellaisen, ihminen kun on? Mahdollisimman tarkka ihmisen imitaatio saattaa olla mahdollinen, mutta millä keinoilla siitä saadaan jotakin enemmän kuin kopio? Singulariteetissa oletetaan tämän kysymyksen ratkeavan kuin suorastaan sivutuotteena.
Kurzweililla on runsaasti kriitikoita, jotka kiinnittävät huomiota hänen ekspotentiaalisesti kasvaviin ekspotentiaaleihinsa, ja huomauttavat että huippu on aina lähellä. Se oli lähellä eilen, se on lähellä tänään, ja yhtä lähellä se on huomennakin. Itse asiassa Kurzweilin käyriä jatkamalla singulariteetin olisi pitänyt olla tässä jo kuukausi sitten. Mitäs tämä on? Eikö rajallisessa ympäristössä olekaan olemassa rajatonta kasvua?
Minuus ei myöskään ole välttämättä kovin näppärästi kannettavaa mallia, ja vaikka minuudella olisikin tukenaan huippuäly, herää kysymys riittääkö äly kaikkien mielestä ratkaisemaan ruumiin kuolemaan ja menetykseen sisältyvät kysymykset. Ehkä aivoihin simuloitu mansikan maku voisi olla riittävä elämää rikastuttavaksi kokemukseksi, mutta entäpä kun sähkölaitos päättääkin tarjota piuhaa pitkin soylent greeniä.
Suurin ongelma on ehkä sittenkin, että tätä kaikkea on aivan liian helppoa epäillä. Se on niin helppoa kuitata naurettavuutena, että se jo sinänsä on riittävän hyvä syy vilkaista taakseen toisenkin kerran, ettei vain tulisi yllätetyksi housut kintuissa.
Joka tapauksessa singulariteetin kirkollakin on viime kädessä edessään sama ongelma kuin muillakin kuolemattomuutta mutta ei jälleensyntymistä lupaavilla uskonnoilla. Kysymys ei todellakaan kuulu, missä vietät iäisyytesi. Todellinen kysymys kuuluu, mitä hittoa sillä iäisyydellä tekee, eikä siihen vastaa Jehovan todistajat sen paremmin kuin Kurzweilkaan.
Kommentit