1895715.jpg

Harva ehkä tietää, että ennen kuin Herman Lindqvist ryhtyi esittämään televisiossa historiaa pitkin poikin, hän oli toiminut 20 vuotta ulkomaankirjeenvaihtajana. Tämä saattaakin selittää, miksi hän esittää asiansa niin värikkäästi ja nostaa esiin kuninkaat jotka tukehtuvat pullaansa ja ratsumestarit jotka lyövät salamurhaajaa halolla päähän. Hän on journalisti. Hän ei kirjoita niinkään historiaa kuin iltapäivälehteä vuodelta 1777. Siinä on ansionsa ja heikkoutensa. Lindqvistin heikkous on lähinnä siinä, että hänen tekstinsä on liian hyvää ja yksityiskohtaista kelvatakseen iltapäivälehtiin.

Sitä paitsi hän eli lapsuutensa Helsingissä, missä hänen isänsä palveli Ruotsin suurlähetystön lehdistöattaseana. Ensimmäisiä lehtimiehiä, jotka Herman Lindqvist eläessään tapasi, hän ei ikinä nähnyt. He olivat ääniä salissa, jossa tuoksui viski ja kärysi sikaari. Kun pikku Herman tuli koulusta kotia ja haistoi eteisessä viskin ja sikaarit, hän tiesi että Suomessa oli poliittinen kriisi. Niihin aikoihin sellaisia oli usein. Kriisien selvittelyn tuoksinassa sattui sellaistakin että Suomen sosiaaliministeri antoi ylen ja alleen ja vaipui hetkelliseen koomaan. Hänet käärittiin mattoon ja rullattiin nurkkaan pois tieltä. Aamuyöllä Hermanin isä havahtui outoihin ääniin ja muisti unohtaneensa sosiaaliministerin. Hänet rullattiin esiin ja hän oli hyvin helpottunut että poliittinen kriisi hänen osaltaan oli näin onnellisesti ratkennut.

Ruotsalaisen lehdistön kuuluisia ja maineikkaita kirjeenvaihtajia yhdisti yksi merkittävä piirre. He kirjoittivat kaikki väärin. Jo hyvin nuorena Lindqvist huomasi ihmettelevänsä, miksi yksikään ruotsalainen lehtimies ja lehtinainen ei kirjoita Suomesta oikein. Myöhemmin hän huomasi helpotuksekseen, että kyse ei ollut Suomesta. He kirjoittivat väärin joka ikisestä asiasta.

Selvittyään koulusta (Helsingissä Hermannia kohdeltiin keljusti, koska hän puhui riikinruotsia. Niinpä hän opetteli puhumaan suomenruotsia. Sitten perhe palasi Tukholmaan ja häntä kohdeltiin keljusti, koska hän puhui suomenruotsia.) Herman Lindqvist ryhtyi valmistelemaan unelmiensa uraa ulkomaankirjeenvaihturina. Aftonbladetissa ryhdyttiin miettimään minne hänet pitäisi lähettää jotta hänestä olisi vähiten vahinkoa. Hänet päätettiin sijoittaa Prahaan, koska Aftonbladetilla ei ollut yhtäkään kirjeenvaihtajaa Itä-Euroopassa. Kaikki artikkelit lähetettiin Tukholmaan hotellin telexillä Vinohradska-kadun varrelta. Prahan kevät kääntyi kesäksi ja Lindqvist oli saanut tarpeekseen öisten kuusijalkaisten elämänmuotojen huitelemisesta rullatulla Rude Pravolla. Hän päätti lähteä viikon lomalle Wieniin. Wienissä auto levisi ja hän palasi ennen aikojaan junalla takaisin.

Osoittautui että se oli viimeinen juna. Paluuiltana hotellissa hän tilasi puhelun Tukholmaan ja otti nokoset. Kahdeltatoista hän havahtui hereille ja soitti respaan.
- Missä viipyy puheluni Tukholmaan?
- Ettekö tiedä, herra Lindqvist? Neuvostoliitto, Puolan kansantasavalta, Saksan Demokraattinen Tasavalta ja Bulgarian Kansantasavalta ovat hyökänneet maahamme.
Lindqvistillä löi tyhjää.
- Sind Sie besoffen? kysyi Lindqvist.
- Leider nicht, vastasi respa.
Puoli tuntia myöhemmin Lindqvist oli kuvaamassa tankkeja hotellin parvekkeelta ja tunsi itsensä kummallisella tavalla tärkeäksi ja haavoittuvaksi samanaikaisesti. Hän nautti tilanteesta ja häpesi sitä.

Huhtikuussa 1969 Lindqvist potkittiin ulos Tsekkoslovakiasta. Siinä ei ollut mitään henkilökohtaista. Kaikki ulkomaiset lehtimiehet saivat lähtöpassit. Jäähyväiset ulkoministeriössä olivat arvokkaat ja asialliset. Virkailija luki Lindqvistille tavanmukaiset syytteet ja totesi lopuksi ”Toisaalta te tiedätte hyvin, herra Lindqvist, että me emme enää päätä täällä.” Tapaaminen päättyi kädenpuristuksiin keskinäisen kunnioituksen merkeissä.

Lindqvist sijottui Pariisiin. Oltuaan kaksi viikkoa Pariisissa de Gaulle sai päähänsä yhtäkkiä erota. Lindqvist muutti Beirutiin. Samana päivänä kun hän saapui paikalle lensivät ensimmäiset ohjukset torin yli ja siitä kehkeytyi Libanonin murheellisen pitkä sisällissota. Linqvist jatkoi Ammaniin syyskuussa 1970 ja se osoittautui viimeiseksi koneeksi joka pääsi Jordanian maaperälle, sillä samalla alkoi sisällissota, jonka tuloksena PLO häädettiin maasta. Lindqvist jatkoi Aasiaan. Välilaskun aikana Kalkutan lentokentällä hän sai kuulla että Itä-Pakistanissa oli syttynyt sota. Kalkutasta oli neljän tunnin automatka Daccaan. Matkalla katastrofista toiseen Lindqvist piti majapaikkanaan Bangkokia, jossa oli hyviä hotelleja joissa kerätä voimia seuraavan päivän lentoa varten, ja kun hän aamulla avasi radion, niin sieltä kuului ”Vallankumousmääräys numero viisi: Kaikkia kansalaisia käsketään pysymään rauhallisina. Vallankumousmääräys numero kuusi…” Sotilasvallankaappaus Thaimaassa. Vieläpä kaksi kertaa. Kambodzaan Lindqvist saapui vaihteeksi viimeisellä koneella ennen kuin punaiset khmerit tulivat ja ajoivat hänet tiehensä. Istanbulissa Lindqvistin aikomus oli tehdä tavallinen raportti. Samana yönä sattui maanjäristys. ”Yhden ainoan kerran olen ollut todistamassa formula-1-kilpailua. Se tapahtui Etelä-Afrikassa. Kolme ihmistä kuoli, kaksi heistä kuljettajia, ja se tapahtui suoraan silmieni edessä.”

Herman Lindqvist päätyy miettimään, että hän on kansainvälinen turvallisuusriski. Minne hän ikinä meneekin, aina tapahtuu ikävyyksiä. Mutta tämä juuri erottaa kirjeenvaihtajan hänen esimiehestään. Kirjeenvaihtaja on aina paikalla kun tapahtuu. Esimies on se, joka lähtee takaisin kotiin päivää ennen kun jotakin tapahtuu.

Yhden kerran Lindqvist oli todella tyytyväinen työhönsä. Tämä tapahtui 1971 Itä-Pakistanin itsenäistyessä Bangladeshiksi Intian tuella. Dacca oli piiritetty, mutta Itä-Pakistanin sensuuri oli ehdoton. Lindqvist teki sangen yksinkertaisen keksinnön, jota olivat käyttäneet kirjeenvaihtajat ties kuinka monta sataa vuotta, mutta se toimi täydellisesti. Hän lähetti sensuurin läpi seuraavan sisältöisen sähkeen: ”Pakistan Army well in command. International Red Cross dons list of swedes who are in East Pakistan and well. Mr & Mrs Lentokentät Pommitettu with four children,  Mr Ruokalääkkeet Loppubasaareista, Miss Tilanne Toivoton, Mr & Mrs Intialaiset esikaupungeissa” jne. Expresen sähkötti takaisin kiitokset ja pyysi lisää nimilistoja. Kaikkiaan Lindqvist raportoi 800 ruotsalaisen hyvinvoinnista. Beirutissa Lindqvist oli saanut Aftonbladetilta 1200 kruunua artikkeleista koko sodan aikana, 75 kruunua palstalta, koska heillä ei ollut ”ylimääräisiä määrärahoja sodan varalta”. Itä-Pakistanissa Lindqvist ansaitsi kolmessa viikossa 50 000 kruunua. Expressenillä oli.
 
Ennen nykyisiä viestintävälineitä ulkomaankirjeenvaihtajan työn tekniset hankaluudet olivat käsittämättömiä. Ulkomaanpuhelut piti tilata, ja jos sattui majailemaan missä tahansa Sveitsin eteläpuolella, niitä satavarmasti kuunneltiin. Kalkutassa Lindqvist ystävystyi hotellin puhelinvaihteen päällikön kanssa, jota pystyi voitelemaan kassillisella hongkongilaista elektroniikkaa. Kiitokseksi Lindqvist sai huoneeseensa puhelinsoittoja, joissa reipas päällikkö kuulutti ”Kuunnelkaa, herra Lindqvist! Lontoon Times raportoi!” ja perään Lindqvist sai kuulla kuinka Timesin kirjeenvaihtaja saneli seuraavan päivän jutun. Siinäkään ei ollut mitään henkilökohtaista Timesia vastaan. Lindqvist sai kuulla myös BBC:n ja muiden isojen poikien raportit.

Prahassa Lindqvist sai päähänsä sisustaa hotellihuoneensa uudelleen. Ruma radio, joka ei ikinä edes toiminut, kytkettiin irti seinästä. Se sai antaa tilaa viihtyisälle lukupöydälle ja kirjahyllylle. Puoli tuntia myöhemmin oveen koputettiin. Sisään astui kaksi miestä mustanpuhuvaa. Pikku-Pete ja Iso-Pat hotellin univormuissa astuivat sisään, katsoivat Lindqvistin uudelleensisustusta, mutisivat jotakin tsekiksi ja laittoivat radion takaisin paikalleen varmistaen että pistoke oli seinässä. Lindqvist tajusi. Radio toimi täydellisesti, mutta päinvastaiseen suuntaan. Oli toiminut kaikki ne viisi kuukautta, jotka hän oli asunut tuossa prahalaisessa hotellihuoneessa.

Kalkutasta oli lähes mahdotonta saada puhelua Tukholmaan. Vaikka kaukopuhelun tilasi tuntikausia etukäteen, ehkä jopa vuorokautta etukäteen, oli täysin varmaa että sitä ei yhdistetty ennen kuin niillä minuuteilla jolloin lehti meni kiinni. Puhelimen äärestä eri uskaltanut poistua. Kenellekään muulle ei tohtinut soittaa. Vessaan ei päässyt. Hiki virtasi. Kello tikitti. Puhelin mökötti mykkänä.
Sitten soi!
– Puhelunne Sveitsiin on valmis, herra Lindqvist.
- Sveitsiin! Minä halusin puhelun Ruotsiin! Sweden! Suede! Schweden! Ei Suisseen! Ei!
Odotus jatkuu. Epätoivo yltyy. Viisitoista minuuttia enää, sitten on myöhäistä.
- Expressenin vaihde.
- Hej! Lindqvist täällä! Yhdistätkö ulkomaanosastolle niin pian kuin mahdollista!
Odottava hiljaisuus kuulokkeessa. Sitten rätisee ääni herra ties mistä linjan väliltä:
- You finished? Termine?
- Ej! No! Non! Helvetin helvetti ja taivaan talikynttilät! Älkää katkaisko! Hold the line! Please!
Ratinaa. Kohinaa. Mistään ei voi tietää, onko yhteys edelleen hengissä vai upposiko se valtameren aaltoihin. Ja niissä merissäkin on aivan riittävästi valinnan varaa. Sitten Tukholma palaa ääneen:
- Lindqvist ei ole tavattavissa. Hän on matkoilla ulkomailla.
Klik.

”Nyt viisikymmenvuotispäivän lähestyessä tuntuu joskus että olen vuorikiipeillyt koko elämäni ajan vaarallista, jyrkkää rinnettä ja olen lähellä vuoren lakea. Mutta kirkkaina pilvettöminä päivinä huomaa, että on kiivennyt väärälle huipulle. Muut huiput ympärillä näyttävät paljon kauniimmilta ja korkeammilta.
Ja almanakoissakin on nykyään jotain pielessä. Niissä on aivan liian vähän päiviä. Enää ei saa tehdyksi yhtä paljon kuin ennen. Mutta mikä on pahinta: enää ei voi lukea sanomalehteä kylpyammeessa. Lasit huurtuvat.
Mutta muuten asiat ovat kuten ennenkin. Lehdissä on edelleen pelkkiä virheitä.”

Herman Lindqvist: På landet i Paris, Norstedts, 1992.