5601.jpg

Lehtimies Veikko Ennala (1922 tai 1928-1991) aloitti kirjallisen uransa Nyyrikki-lehdessä, joka julkaisi Ennalan esikoisnovellin Kuolemaantuomittu Ennalan ollessa 9-vuotias. Humalaista näytellyt Ennala menetti poikuutensa 11-vuotiaana 70-vuotiaalle mummelille sillä ehdolla että Ennala hakisi ensin vettä kaivosta. Ennala oli jatkosodassa maailman nuorin sotakirjeenvaihtaja. Siviiliin päästyään Ennala toimi eri lehdissä kunnes hänet poimittiin 1955 Apuun. Avussa Ennala sai roolin Matti Jämsän sivustapelkääjänä. Jämsä oli 1950-luvun sankarireportteri, joka hyppäsi Puijon hyppyrimäestä, paini karhun kanssa, kokeili turvavöitä ajamalla romuautolla sorakuopan reunalta alas, ja sijoittui kolmanneksi missikisoissa Rovaniemellä. 1955 Ennala yritti kahdesti itsemurhaa, joista toisesta hän tokeni itse, ja toisesta hänet pelasti Matti Jämsä. Ennala erehtyi sänkyyn tyttöystävänsä tyttären kanssa ja sai tuomion alaikäiseen sekaantumisesta, jota seurasi puolittaiset potkut Avusta. Puolittaiset, koska Apu vaati Ennalaa jatkamaan toimittamista salanimellä ja puolella palkalla. 1966 Urpo Lahtinen kutsui Ennalan tähtitoimittajaksi Hymy-lehteen.

Kaikki ylläoleva oli lämmittelyä. Vasta Ennalan ura Hymyssä tekee hänestä kiinnostavan.

Jos gonzo on sitä, että kirjoittaja asettaa itsensä täysillä likoon ja tekee itsestään juttujensa päähenkilön (perustava väite kuuluu, että objektiivisuutta ei ole olemassa) niin siinä tapauksessa Veikko Ennala oli gonzojournalisti ennen kuin gonzoa oli edes keksitty, ja vieläpä syvällisemmässä merkityksessä kuin gonzon keksijäksi väitetty Hunter S. Thompson.

Nykynuorisolle on ehkä paikallaan kertoa, millainen lehti oli 1960-1970-lukujen Hymy. Hymy, jonka levikki oli parhaimmillaan mykistävä 500 000, oli ainoa suomalainen aikakauslehti, joka tavoitti niin maaseudun poikamiesisännät kuin kaupunkien duunarit. Kaikkein katkerinta ja syrjäytyneintä lukijakuntaa varten Lahtisen Lehtimehet Oy julkaisi lehteä Nyrkkiposti. Kaupunkilaista modernia lukijakuntaa taas tavoitteli Playboy-tyyppinen lukulehti Vip, johon kirjoittivat sellaiset nimimiehet kuin Matti Kurjensaari ja myöhempi suosittu erikoisasiantuntija Juhani Mäkelä. Hymyn toimittajia oli Ennalan lisäksi mm. Juha Numminen, ja Hymyyn kirjoitti jatkokertomuksia muuan Jörn Donner. Jos näitä julkaisuja siihen aikaan oli tapana kutsua "roskalehdiksi", voi vain kysyä, mitä niiden rinnalla ovat nykyiset Seitsemät Päivät, joiden yhdessä numerossa on yhtä paljon tekstiä ja asiajournalismia kuin kymmenessä sivussa Hymyä sen huippukauden aikana.  

1960-luvulla Ennala oli yksinään toimittanut kannesta kanteen oululaiselle Kolmio-kirjalle Elämä -nimistä julkaisua, joka perustui yksinomaan lukijoiden kirjeisiin ja Ennalan niiden pohjalta kirjoittamiin vastauksiin ja pohdiskeluihin. Ennala ei kaihtanut käsittelemästä kahta ikuisesti kiistanalaisinta puheenaihetta, seksiä ja uskontoa, ja Ennalan suorapuheisuus oli lopulta liikaa. Kun Ennala siirtyi Hymyyn, hän toi mukanaan postipalstansa, joka alkoi suoraan Hymyn sivulta kolme. Aikana, jolloin lukijoiden kirjeitä oli tapana käsitellä pehmeästi "Leelian lepotuoli"-tyylisillä palstoilla, Ennalan palsta oli nimetty räväkästi "Veikko-sedän piinapenkki".

Ennalan palstan kiistelty luonne oli sikäli outoa, että Ennala ei sanonut yhdestäkään asiasta mitään ennenkuulumatonta. Hän oli parhaimmillaan, kun hän provosoi riitaa typerysten kanssa. Ennalan tähtihetkiä oli, kun hän sai esimerkiksi Martti Huuhaa Innasen kimpaantumaan, ja julkaisi luonnollisesti sanasta sanaan Innasen kiukkuisen kirjeen, jossa kansantaiteilija luonnehti Ennalaa kuusi kertaa "turvenuijaksi". Ennala vastasi rauhallisesti "Älkää hyvä mies pilkatko hikiäläisiä tai ylipäänsä maaseudun asukkaita, sillä se saattaa kostautua pahasti. Mitäpä jos Teitä ja yhtyettänne ei enää eräänä päivänä tilatakaan maaseudun lavoille soittamaan?" ja "Tänne tuhka tiheään lähettämiänne häväistyskirjeitä ei tosiaan ole kaikkia julkaistu, johtuen siitä että olemme pitäneet niiden sisältöä liian häpeällisenä itsellenne."  Ennala yritti virittää keskustelua kaikesta taivaan alla olevasta, mutta joutui tuon tuostakin toteamaan, että hän joutuu kirjoittamaan palstallaan edelleenkin sukupuoliasioista ja uskonnosta, koska hänelle lähetetyissä kirjeissä ei paljoa muuta käsitelty.

Psykologista silmää Ennalalla ehdottomasti oli. Kun meidän aikanamme suurinpiirtein jokaiselle piilolasinsa metsään hukanneelle ollaan tarjoamassa kriisiapua, niin kahdesti itsemurhaa yrittäneen sotaveteraani Ennalan vastaus itsemurhaa hautovalle miehelle on suoruudessaan virkistävä ja ratkaisevasti tehokkaampi kuin nykypsykologien luritukset. Näin Ennala: "Jos Sinä olet kundi joka ei puhele eikä kirjoittele tyhjiä, niin Sinä tapat itsesi vaikka Sinua kuinka kiellettäisi. Annankin tässä vain käytännön neuvoja miten nirristä parhaiten pääsee. Älä ainakaan unitableteilla ala pelleillä, ei niillä henki lähde, tulee vain sairaalamatka ja lääkäreille lisätyötä. Bladan taas on vanhanaikaista ja aiheuttaa helvetin kivuliaan kuoleman eikä sitä kai tätä nykyä ole saatavissakaan. Jos Sinulla on pyssy, niin ammu aivosi mäelle. Tai mene sitten ja aseta pääsi kiskoille, kyllä juna tekee selvää. Ikkunastakin voit hypätä jos vain asut korkeammalla kuin 4. kerroksessa. Mutta ennen kuin loikkaat, niin tuumaa nyt asioita vielä kerran ja muista ainakin se, että kuoleman rajan takaa ei enää palatakaan takaisin tälle rannalle tirkistelemään millaisen säväyksen se lähtö mahtoikaan tehdä jälkeenjääviin. Voin sanoa Sinulle, että ei se tee minkäänlaista säväystä." Voi vain kuvitella, mitä Ennala olisi keksinyt, jos hän olisi ehtinyt nähdä blogit ja ottanut niihin osaa.

Nämä ja vastaavat häikäisevän epäomaperäiset mielipiteet olivat tietysti asiantuntijoille myrkkyä, jo tuolloin. Ennalan Hymy otti asiakseen kysyä, miksi itsemurha on tabu, ja miksi siihen päätyneiden kuuluisten kansalaisten ratkaisua ei saa uutisoida. Professori Kalle Achté kirjoitti vastineen, joka ilmestyi Hymy-lehdessä 7/1970. Seuraavassa Hymyn numerossa julkaistiin värikuvasarja Oulussa koskeen hypänneestä naisesta ja hänen pelastamisestaan. Achtén ajatukset oli poimittu kuvateksteiksi.

5602.jpg

Yhteiskunnallisesti merkittävintä Ennalan tuotantoa oli pitkä juttusarja suomalaisten vankiloiden oloista. Pytty eli pakkolaitos oli kuritusmenetelmä, jota sovellettiin  taparikollisiin, jotka oli tuomittu kolme kertaa. Vankilaoikeus saattoi määrätä henkilön pyttyyn määräämättömäksi ajaksi, mikäli rikollinen katsottiin yhteiskunnalle vaaralliseksi henkilöksi. Ennala löysi lehtimiehen vainullaan näitä yhteiskunnan vihollisia, mm. 30 vuotta pakkolaitoksessa istuneen rikollisen, jonka ratkaiseva kolmas rikos oli ollut tulitikkurasian varkaus. Ennalan artikkelit johtivat lopulta pakkolaitoskäytännön kumoamiseen.

Suomalaisen gonzon huipentuma oli Ennalan tapa käsitellä omaa avioliittohelvettiään Hymyn sivuilla. Alku oli vaatimaton, muutama kappale Veikko-sedän piinapenkissä, joissa hyvin tavanomaiseen tapaan äkäiltiin vaimolle ja naisväen kotkotuksille. Tilanteen kärjistyessä Ennala julkaisi avioliittohistoriansa sen kaikessa raadollisuudessaan. "Kun kerran olen joskus rääpinyt jutuissani sivullisten avioliittoja, täytyy minulla olla rohkeutta kertoa avoimesti omastanikin. Että tämän lopultakin kirjoitan, se johtuu siitä kummallisesta pyrkimyksestä rehellisyyteen, joka tekee minut niin epäilyttäväksi". Asia rauhoittui väliaikaisesti asumuseroon. Ennalan vaimo teki itsemurhan 1977. Ennala moitti vaimoaan pelkuriksi, koska tämä ei ollut uskaltanut hypätä ylempää kuin neljännestä kerroksesta. Kun lukijat ihmettelivät, miksei vaimovainajan ruumista oltu siunattu, Ennala vastasi "saanen siunata hänet näin jälkikäteen jotta muotomenot tulisivat pilkulleen täytetyiksi: Herrajjessussiunakkoon!"

Toisaalta, harvemmin gonzojournalistia on syytetty "rehellisyydestä". Tunnemme esimerkiksi Ennalan avioliitosta vain toisen puolen tarinasta, ja miksi meidän pitäisi sitäkään purematta niellä. Ennala itse: "Älkää siis kuvitelko kirjoitusteni perusteella tuntevani minut. Tekstini on laskelmoitua olkoon se sitten ollakseen naurattavaa, surumielistä, kiukuttavaa, kaikki on tekemällä tehtyä niin että saisin sydämenne sekasortoiseen tilaan ja itsenne ymmälle." Tai, kuten Veikko-sedän piinapenkissä syytettiin: Ajat kirjoituksillasi takaa vain rahaa. Ennala myönsi auliisti: "Ihan oikein arvattu. En kirjoittaisi riviäkään ilmaiseksi, palkkaa saan ja vielä enemmän tahtoisin, mutta eivät anna. Juuri päästyäni kahteenkin kertaan toivomasta, ettei kirjeissä ihan vähään aikaan rahaa pyydettäisi, kun ei satu olemaan, niin rahapyyntöjä tulee entistä tiuhempaan tahtiin. Laskin huvikseni paljonko pitäisi viimeksi kuluneen kuukauden sisällä tulleiden kirjeiden mukaan lähimmäisiä avustaa (kyseenalainen huvi muuten) ja päädyin summaan 10700 markkaa. Kuka antaisi minulle 600 markkaa, jotta saisin maksuun vekselin, joka lankeaa 2 viikon kuluttua?"

On liioiteltua kutsua Ennalaa neroksi, mutta taiteilija hän ilman muuta oli. Hän ymmärsi, että elämä on tragikomedia, ja hänen tapauksessaan tragedia oli siinä, että hän ei lopulta jaksanut nauraa kovinkaan kuuluvasti, eikä pitkään. Matti Jämsä, joka ehkä sittenkin oli se henkilö, joka tunsi Ennalan parhaiten, kuvaili "Veikko oli rehellisistä kirjoituksistaan huolimatta henkilönä avautumaton, lukkiintunut. Hänestä oli vaikeaa saada irti sellaistakaan mikä olisi häntä itseään helpottanut jos hän olisi kertonut." Ennalan tuotanto oli valtava. Kiistanalaisenakin hän edusti parasta suomalaista lehtikirjoittamisen taidetta. Sen veroista luettavaa näkee nykyään surullisen vähän.

Vanhoilla päivillään sotaveteraani Ennala julkaisi miestenlehdissä "novelleja", jotka eivät novellin nimeä ansaitse, juonettomia jorinoita joiden lähtökohtana oli jokin jo yksinään epähauska maalaisvitsi. Erakoitunut Ennala säilytti eteisessä tunkeilijoita varten kirvestä ja vieteripamppua. Hänen itsensä suunnittelemassaan hautakivessä lukee lakonisesti "Veikko Ennala, syntyi ja kuoli". Hänet haudattiin samalle Lamminpään hautausmaalle kuin hänen vaimonsa, mutta "riittävän etäälle, ettei syntyisi sielläkin kärhämää".

Tutkimus Veikko Ennalasta
Aika Ennalan ei koskaan enää palaa