Kesällä 2003 Kochin ravirata Japanissa oli lähellä konkurssia. Aivotrusti kävi läpi hulluimmatkin ideat radan suosion palauttamiseksi. Äkkiä keksittiin lähtöluetteloista, että yksi hevonen on osallistunut kohta sataan kilpailuun, eikä ole voittanut kertaakaan. Ehkä sen avulla saisi hieman julkisuutta.

Paikallinen lehti teki jutun 8-vuotiaasta tammasta nimeltä Haru Urara (Hellä Kevät). Loputtomassa tappioputkessa tarpova hevonen oli tehokas vertauskuva Kochin raviradan vaikeuksille. Samalla se tuntui symboloivan koko Japanin ongelmia. Kuplatalous oli puhjennut 1996, työttömyys oli ennätyskorkealla peräti neljässä prosentissa, ja eläketurva, jonka suuryritykset olivat vuosikymmeniä taanneet, oli uhanalainen. Raviradan yleisömäärä hypähti kerralla 1600:sta 5000:een. Ennätysraveissa paikalle hankkiutui 13 000 ihmistä, jotka halusivat nähdä, kuinka Haru Urara häviää.

Suosionsa huipulla, uransa parissakymmenessä viimeisessä ravissa, Haru Uraraa ohjastivat Japanin tunnetuimmat ja arvostetuimmat jockeyt. Haru Urara mainosti Hello Kittyä ja muita merkkituotteita. Haru Uraran kuvalla myytiin muistoesineitä ja kauppatavaraa, hevosesta tehtiin popkappale ja elokuva.

Yleisö löi innolla vetoa Haru Uraran puolesta, vaikka kaikki tiesivät – ja jopa toivoivat – että hevonen häviäisi. Haru Uraran vetolipukkeesta tuli talismani onnettomuuksia vastaan. Japanin sana ataranai voi tarkoittaa paitsi vedon häviämistä, myös iskulta välttymistä. Haru Uraran puolesta vetoa lyönyt ja hävinnyt saattoi uskotella itselleen, että vetolipukkeen avulla hän välttyy liikenneonnettomuudelta. Jonkin aikaa myytiin myös harjauksessa irronneita Haru Uraran karvoja ja jouhia, mutta eläinsuojeluaktivistit julkitoivat närkästyksensä, joten niiden myynti lopetettiin.

Kun Haru Urara saavutti huomattavan ja paljon voittaneen jockeyn Yutaka Taken avulla 106. perättäisen tappionsa sijoittumalla 11 hevosen kilpailussa kymmenenneksi, raviradalle oli järjestetty erityinen Haru Uraran lippukoju, jonka edessä jonotettiin viisi tuntia ennen ravien alkua. Fanit löivät vetoa Haru Uraran puolesta 122 miljoonaa jeniä.

"En tosiaan tiedä miksi tämä hevonen on niin suosittu" mietiskeli Haru Uraran valmentaja Dai Muneishi, "Luulen että syy on se, että vaikka tämä hevonen häviää, se kilpailee täydestä sydämestään. Se lämmittää ihmisten sydämiä." Japanin parlamentissa pääministeri Junichiro Koizumikin kiinnitti huomiota Haru Uraraan. "Se on kaunis tarina. Se rohkaisee ihmisiä, että ei pidä antaa periksi, vaikka häviäisi".

Lopulta Haru Uraran menestyksekäs tappioputki sai aikaan sen, että hevonen välttyi joutumasta liimatehtaalle, kuten asia ennen vanhaan oli tapana ilmaista. Tyylikkäät 0 voittoa ja 113 tappiota tililleen merkinnyt Haru Urara ei ole virallisesti vetäytynyt eläkkeelle, mutta hevonen ei ole kilpaillut sitten syyskuun 2004. Omistajat alkoivat pelätä, että hevosen maine olisi mennyttä, jos se vahingossa voittaisi ravit.

Jos puhutaan täydellisimmästä epäonnistumisesta vedonlyönnissä, niin Haru Urara on kevyttä tavaraa verrattuna suunnitelmaan, jonka laati 1914 brittiläinen poliitikko ja hevoskasvattaja Horatio Bottomley. Hän ilmoitti lähtöön kuusi itsensä omistamaa hevosta, eikä lähtöön muita hevosia mahtunutkaan. Lisäksi hän sopi palkkaamiensa kuuden englantilaisen ohjastajan kanssa, missä järjestyksessä jockeyt tulevat maaliin. Suuren tapahtuman näyttämöksi valittiin Belgian Blankenbergin ravirata, koska belgialaiset vedonlyöntisäännökset olivat lievempiä kuin englantilaiset. Mikä olisi voinut mennä vikaan?

Blankenberg on rannikkokaupunki. Rata noudatteli rantaviivaa ja ratsastajat katosivat välillä rataa kiertäessään hiekkadyynien taakse. Kesken kilpailun mereltä nousi sankka sumu. Tuomarit eivät nähneet hevosia. Jockeyt eivät nähneet edes toisiaan. Hevoset juoksivat maaliin sekavana rykelmänä ja Bottomley hävisi omaisuuden.