1304934803_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Euroviisuviikon kunniaksi sikermä kaikkien aikojen uskomattomimpia veisuja.

Oikeastaan kyseessä on Stefan Raab –viikko. Saksan television supertähden ja kauhukakaran järjestämä, manageroima, tuottama, ja kaiken huipuksi myös juontama viisuviikko Düsseldorfissa alkaa tiistaina ensimmäisellä semifinaalilla, josta Israel pyysi siirtoa torstaiseen semifinaaliin, koska tiistaina on Israelissa jokin kansallinen surupäivä. Niitä on Israelissa joka toinen päivä, joten mieltä hämmentää miksi sitten torstai olisi parempi.

Odd Börre (Norja): Stress (Royal Albert Hall, Lontoo 6.4.1968)

Näissä kisoissa, joissa Cliff Richard taaskaan ei voittanut, piti Odd Börren esittää letkeä humppa Jeg har aldri vært så glad i noen som deg, mutta kyseinen kappale diskvalifioitiin, koska se muistutti liikaa Cliff Richardin Summer Holidayta. Väitettä en ole pystynyt tarkistamaan, koska kappaletta ei netistä löydä.

Vakuutusasiamies Börre oli kuitenkin siinä määrin vakuuttava esiintyjä, että hänelle annettiin tulkittavaksi Norjan karsinnan kakkoseksi sijoittunut numero nimeltä Stress. Tuohon aikaan pohjoismaissa uskottiin ammattilaisraateihin ja musiikilliseen finessiin. Niinpä Norjasta lähetettiin musikaalisävelmä, jolla tavoiteltiin Tom Jonesin tyyliä. 

Asiassa vain oli yksi ongelma. Stressin tankkaus ja kakominen ei ole Burt Bacharachista kuullutkaan. Modernin elämän hektisen hetkisen kuvaus jää täysin taka-alalle. Sanoituksen laatija ei ollut koskaan saanut tietoonsa konsteja, joilla Yrjö kuudes opetteli hallitsemaan puhevikaansa, joten teksti on kuin änkyttäjän kynästä. Arvaamaton kuulija jää kysymään, onko tämä vetelys sittenkin pilkantekoa vai norjalaisvitsi. Börrelle pisteet siitä, että hän vetää numeronsa läpi innostuneesti huumorlla. Mitä muutakaan solisti tuossa tilanteessa voisi.

Må må må må må må
Skynde meg å gå gå gå gå gå gå
Slik at jeg kan nå nå nå nå nå
Siste bussen hjem

Ha ha ha ha ha ha
Ha det riktig bra bra bra bra bra bra
Ikke glem å ta ta ta ta ta
sovemedisin

Sepä hauska kuulla.

Jahn Teigen (Norja): Mil efter mil (Palais des Congres, Pariisi 22.4.1978)

Sitaatti. ”Laulettuaan mukaansatempaavan ikävän kappaleen nimeltä ”Maili mailin jälkeen”, sai norjalainen pop-laulaja hra Jan Teigan nolla pistettä Eurovision laulukilpailuissa 1978. Kilpailin jälkeen olivat lehtikuvaajat piirittäneet sankarimme ja kohdelleet häntä tähtenä. ”Tämä oli minun suurin menestykseni” hän sanoi, ”Minä olen tehnyt jotain mitä kukaan ei ole aikaisemmin tehnyt. Minä olen ensimmäinen norjalainen, joka on saanut nolla pistettä. Konsertin jälkeen minusta otettiin kuvia 60 kuvaajan tarpeisiin ja minulle tehtiin paljon tarjouksia tv-esiintymisistä, matkoista ja haastatteluista. Minuun ei ole koskaan osoitettu yhtä paljon kiinnostusta.” Stephen Pile:  Suurten munausten kirja, suom. Jorma Ojaharju.

Todellisuudessa nolla pistettä ovat saaneet lukemattomat kappaleet ennen hra Teigenia ja pomminvarmasti vielä useammat esitykset hänen jälkeensä. Jahn Teigen oli kuitenkin ensimmäinen, joka pitkästä aikaa onnistui tässä taiteenlajissa. Uuden pistejärjestelmän aikana tällaista ei ollut vielä tapahtunut ja Teigen osasi käyttää tilaisuuden hyödykseen. Kappaleestahan ei ole kerrassaan yhtään mitään sanomista, koska siinä ei ole kerrassaan yhtään mitään. Komean epäonnistumisen täydentävät karmea haara-asento, mikkoalatalomainen henkseleiden paukuttelu ja helvetillisesti kirskuvat ranskalaisjouset.

Yritteliäs hra Teigen yritti hankkia itselleen julkisuutta ja yleisöä uusimalla temppunsa, mutta parhaat hetkensä kokee aina puolivahingossa ja vain kerran. Vuoden 1983 laskelmoidun epätoivoinen Do-Re-Mi, joka alkaa oktaavin soittamisella järjestyksessä C:stä H:hon, ja jossa lauletaan ”sävelasteikko on yksinänsä jo laulu”, toi hra Teigenille hänen parhaan sijoituksensa näissä kekkereissä. Hän sijoittui yhdeksänneksi, eikä kukaan kiinnittänyt häneen enää minkäänlaista huomiota.

Tarina kertoo, että kun Kojo Harrogatessa nojaili sohvalla punaisessa nahkapuvussaan kaikin puolin sen oloisena kuin hän haluaisi haistattaa koko kilpailulle pitkät, hänen levy-yhtiönsä CBS lähetti hänelle sähkeen, jossa luki ”jatka samaan malliin”.

Cetin Alp (Turkki): Opera (Rudi Sedlmayer-Halle, München 23.4.1983)

No hyvä on, saksalaiset ovat huonoimmillaan lähettäneet kisoihin kaikenlaista Theateria ja Cinemaa. Miksi sitten Turkista ei voisi tulla Operaa.

Turkilla oli Euroviisuissa pitkään sama kohtalo kuin Jugoslavialla ja Suomella. Nämä kisojen ainoat Itä-Euroopan maat eivät löytäneet millään lännen kanssa yhteistä säveltä. Vasta 1990-luvulla maailmanmusiikki oli käynyt siinä määrin tutuksi, että Turkin etnosävyjä oli opittu kuuntelemaan, ja entisen Jugoslavian osaset alkoivat löytää tukea Euroopan itäiseltä puoliskolta.

Niinpä Turkin kappaleita vaivasi skitsofrenia. Niiden piti olla kyllin turkkilaisia, jotta ne olisivat saaneet kotiyleisön hyväksynnän, ja samalla niistä tekemällä tehtiin mukamas-länsimaisia, jotta ne saattaisivat edes haaveilla keräävänsä joitakin pisteitä.

Mukamas-länsimaisuuden kauhein esimerkki oli Cetin Alpin Opera. Tämän täydellisen typeryyden ehdottomin huipentuma koittaa väliosassa. Mahtipontinen ja laahaava laulu muuttuu yhtäkkiä hilpeäksi humpaksi, jossa Turkin Julio Iglesias –klooni vetelee huikeaa sanoitusta tähän tapaan:

Rai rai rai rai, tra la la la rai, opera opera opera.
Rai rai rai rai, tra la la la rai, opera opera, Carmen Aida.

Eteenpäin päästyä ehditään mainita ensyklopediamaisesti Tosca, Fidelio, Figaro, ynnä muut taiteenlajin merkkiteokset säädetyn kolmen minuutin aikarajan puitteissa.

Norjalainen verkkoselain sai osakseen arvostusta Euroopan raadeilta nollan pisteen verran ja sijoittui viimeiseksi yhdessä Espanjan kanssa.

Scooch (Britannia): Flying The Flag (Hartwall-Areena, Helsinki, 12.5.2007)

Britannian viime vuosien täydellisen surkeista virityksistä voisi poimia minkä tahansa. Päätin poimia Helsingin kisoissa 2007 nähdyn uskomattomuuden, koska en tajunnut sitä silloin, ja yllätys yllätys, en tajua sitä vieläkään. Annan palkkion sille, joka pystyy selittämään, mistä tässä on kysymys.

Tajuttoman puvustuksen, vielä tajuttomamman lentokoneteeman, ja yhäti tajuttomamman koreografian kruunuksi tämän ns. esityksen ns. musiikki on vähentymättömän vääjäämättömästi saatanasta. Ns. esiintyjät eivät sentään ns. laula yhtä pieleen kuin Jemini vuonna 2003, mutta paljoa ei puutu. Tämän rinnalla Kreisiraadion Kesävalot ja Ukrainan Dancing Lasha Tumbai olivat nerokkaita keksintöjä.

Olen päätymässä siihen johtopäätökseen, että kyseessä on salavihkaisen piiloironinen brittiläisen ns. huumorin ilmentymä, joka ei eurooppalaisille täysin avautunut. Slovenian drag queen –lentoemännät olivat sentään möreine äänineen ja parransänkeineen julkihauskoja.

Mutta miksi Britanniaa kannattaisi erityisesti haukkua. Onhan Irlannilla tänä vuonna tarjolla Jedward, joka ei osaa tanssia, ei osaa laulaa, ja jonka tukkalaitteet on varastettu Leningrad Cowboysien taustalalaulajatytöiltä. Britannian X-Factorissa Simon Cowell loihe lausumaan Jedwardista useasti siteeratut sanansa ”not very good and incredibly annoying”. Kauheinta on, että kykykilpailujen maailmankuulu nihkeänkriittinen hapansilakka Cowell oli täysin oikeassa. 

Viimeinen sana kuulukoon formula-ykkösten maailmanmestarille Sebastian Vettelille. Tämä oheinen kommentti sopii joka tarkoitukseen, myös tämän suppean kavalkadin päätteeksi.