Toscanan arkkiherttuan kirjastonhoitajan Antonio Magliabechin (1633-1714) taipumukset havaittiin jo varhain. Perhe oli lähettänyt nuoren lukutaidottoman Antonion töihin yrtti- ja hedelmäkauppiaan palvelukseen. Silloin kun apupojan tehtävät antoivat myöten, hän paneutui tutkiskelemaan vanhojen kirjojen lehtiä, joita hedelmäkauppias käytti pakkauspaperina. Paikalle sattunut kirjakauppias kiinnitti huomionsa poikaan ja kysyi, mitä lukutaidoton poika kuvittelee saavansa tekstistä irti Hedelmäkauppias vastasi että poika ei tiedä, mitä varten painetut lehdet ovat, mutta hän pitää niistä kovasti. Kirjakauppias tarjosi pojalle töitä omassa liikkeessään, jossa Magliabechi vähitellen oppi lukemaan. Kun painetun sanan salaisuus oli avautunut, hänet nähtiin siitä alkaen aina lukemassa.

Magliabechi ei rajoittunut tiettyyn alaan, vaan kehitti lukemisesta itselleen intohimon. Hänen lukunopeutensa hämmästytti hänen aikalaisiaan. Hän tutustui teokseen systemaattisesti, minkä ansiosta hän pystyi palauttamaan sen sisällön tarkasti mieleensä. Ensin hän tutki lukujen otsikot ja sisällysluettelon, jos sellainen oli. Sitten hän luki nopeasti otteita joka luvusta saadakseen käsityksen teoksen sisällöstä ja tyylistä. Kun kirja oli näin tullut tutuksi, hän saattoi aloittaa varsinaisen lukemisen.

Magliabechin lukeneisuus teki hänestä arvokkaan konsultin. Kirjaa aloitteleville hän pystyi kertomaan ulkomuistista, ketkä olivat käsitelleet aihetta aiemmin ja miltä kannalta ja pystyi jopa osoittamaan viitteen sijainnin sivunumeron tarkkuudella. Kerrotaan että kirjailija, joka oli kadottanut käsikirjoituksensa, tuli epätoivoissaan Magliabechin luo, joka oli saanut lukea käsikirjoituksen aiemmin. Sattuisiko Magliabechi muistamaan, mitä hän oli kirjoittanut? Hän rauhoitteli kirjailijaa, otti kynän, ja kirjoitti kadonneen käsikirjoituksen alusta loppuun uudestaan. Ei ihme, että Magliabechia alettiin kutsua maailmankaikkeuden sisällysluetteloksi.

40-vuotiaana Magliabechi oli edennyt Toscanan arkkiherttuan kirjastonhoitajaksi. Eräänä päivänä arkkiherttua kutsui hänet luokseen ja tiedusteli voisiko Magliabechi toimittaa arkkiherttualle erään harvinaisen teoksen. "Se on mahdotonta", pahoitteli Magliabechi. "Kyseistä kirjaa on vain yksi kappale maailmassa, ja se sijaitsee suurvisiirin kirjastossa Konstantinopolissa. Se on seitsemäs kirja toisella hyllyllä oikealta, sisäänkäynnistä katsottuna."

1800-luvun elämäkerturi kirjoittaa, että Magliabechin ulkomuoto ja asu ei ollut omiaan herättämään naisten kiintymystä. Kun häneltä tultiin kysymään neuvoa, hän vastasi täsmällisesti ja kohteliaasti. Muutoin hänen olemuksessaan oli jotakin villiä ja kyynistä. Hän tuli toimeen vähällä, nautti ateriakseen yleensä kolme kovaksi keitettyä munaa ja vettä. Kerran hän unohti vuoden ajan nostaa palkkaa. Oven ikkunasta hän päätteli, halusiko hän päästää vierailijan sisään vai ei. Hänen kirjakammionsa olivat lukinseittien peitossa, ja jos vierailija tuli käymään, hän kehotti olemaan vahingoittamatta hämähäkkejä. Vanha takki sai kelvata asuksi päivällä ja vuodevaatteiksi yöllä.  Riisuutuminen yöksi oli turhanaikaista, koska "elämä on niin lyhyt ja kirjoja on niin paljon".

Magliabechi kuoli 81-vuotiaana. Hänen omansa ja arkkiherttualle koottu kirjasto koottiin yhteen  kuningas Vittorio Emmanuel II:n tultua koko Italian kuninkaaksi 1861. Näistä kahdesta syntyi  Biblioteca Nazionale.