1241188817_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Haluatteko kuulla salaliittojutun?

Arvasin, että se kiinnostaa teitä.

Venäjän keisari, Suomen ensimmäinen suuriruhtinas Aleksanteri I (1777-1825) nousi valtaistuimelle aikansa oloihin nähden liberaalina ja uudistusmielisenä hallitsijana. Aleksanteri oli omaksunut paljon tuoreita näkemyksiä kotiopettajaltaan, sveitsiläiseltä La Harpelta, jonka oli nimittänyt tehtäväänsä Katariina Suuri. Näin  Aleksanteri tutustui valistusajan ideoihin ja ryhtyi suunnittelemaan joitakin reformeja, jotka jäivät venäläiseen tapaan kesken. Kun Napoleon alkoi harrastaa suurvaltapolitiikkaa, niin Moskovan hävityksen kosti Venäjän valtavat etäisyydet ja kenraali Talvi. Olojen rauhoituttua Aleksanteri pääsi viimeinkin paneutumaan asioiden hoitoon vain todetakseen, että Venäjänmaalla asiat sujuvat tehokkaammin komentamalla ja lahjomalla.

Valtakauden lopulla Aleksanteriin asetetuista odotuksista ei ollut täyttynyt yksikään. Maaorjuus oli yhä voimassa. Ristiriita nuoruuden ihanteiden ja käytännön politiikan välillä oli huutava. Keisarin lähipiiri sai usein kuulla, kuinka mielellään Aleksanteri olisi halunnut luopua hallitsemisen taakasta, joka oli käynyt sietämättömäksi. Venäläiset historioitsijat muistavat poikkeuksetta mainita, että Aleksanterilla oli aihetta synnintuntoon ja katumukseen. Hän oli noussut valtaistuimelle 1801 vallankaappauksessa, jossa hänen isänsä Paavali murhattiin. Kaikki Aleksanterin lapset kuolivat nuorina. Yhä useammin Aleksanteri pakeni etsimään rauhaa uskonnollisista mietiskelyistä.

1890 ilmestyneen virallisen elämäkerran kirjoittaja suuriruhtinas Nikolai Mihailovitsh kuvaa Aleksanterin horjumattomana, valtaan mielistyneenä ja vakaana miehenä, jonka puheet halusta luopua kruunusta olivat hämäystä ja poliittista taktiikkaa. Eikö älykäs ja ovela henkilö, joka joutuu toimimaan raskaina aikoina raskaissa olosuhteissa, pystyisi harhauttamaan paitsi aikalaisiaan, myös tulevia historiankirjoittajia, kysyy suuriruhtinas.

Onhan se mahdollista, yhtä mahdollista kuin sekin, että Aleksanteri III:n raudanlujan hallinnon lopulla juuri ennen heikonlaisen Nikolai II:n nousua valtaistuimelle syntyy äkillistä tarvetta esittää Romanovien hallitsijat vahvoina ja päämäärätietoisina henkilöinä, joiden mahdollinen epävarmuus on pelkkää poliittista taktiikkaa. Esikuvaa ei tarvinnut kaukaa hakea, sillä suuriruhtinas Nikolai Mihailovitsh säilytti Jacques Louis Davidin maalaamaa Napoleonin muotokuvaa kellarissaan. (Vallankumouksen jälkeen se salakuljetettiin Suomen kautta länteen, mutta se on toinen tarina.)

Kun keisari oli 4.11. Mariupolissa palaamassa Krimiltä, kävi ilmi että hän on sairaana. Teoksessa Aleksanteri I (Venäjän tiedeakatemia, 1998) A.N.Saharov huomioi, että keisari oli ollut kuumeessa jo aiemmin, mutta vasta Mariupolissa asiasta tiedotettiin. Kun seurue saapui Taganrogin palatsiin Asovanmeren rannalle, keisari vietiin välittömästi vuoteeseen. ”Palatsi” oli hieman huikenteleva nimitys yksikerroksiselle rakennukselle, joka tuo mieleen suomalaiset empiretalot. Taganrog oli peräkylä, joka sattui olemaan ensimmäinen Pietari Suuren perustama laivastotukikohta. Ilman laivaston läsnäoloa keisarilla ei olisi ollut sinne mitään asiaa.

Taganrogiin päästyä asiat muuttuvat merkillisiksi. Kolme henkilöä aloittaa yhtä aikaa päiväkirjan pitämisen saman yksikerroksisen rakennuksen 12:ssa huoneessa. He ovat Aleksanterin luotettu kenraaliadjutantti Pjotr Mihailovitsh Volkonski, keisarinna Elisabeth Aleksejevna, syntyään Badenin prinsessa, ja keisarin hovilääkäri Villie. Keisarinna lopettaa päiväkirjan pitämisen jo 11. marraskuuta. Volkonski ja Villie jatkavat keisarin kuolinpäivään asti, 19. marraskuuta. Nykyhistorioitsija Saharov ei voi kuin mietiskellä, että kolmen henkilön aloittama yhtäaikainen päiväkirjan pito keisarin sairauden kehittymisestä on erittäin onnekas sattuma tai sitten asiassa on jotakin järjestettyä. Huolenpito keisarin voinnista olisi ymmärrettävää, mutta huomattava on, että neljäntenä tai jopa viidentenä marraskuuta ei ollut mitään käsitystä siitä, kuinka vakavaksi keisarin sairaus kääntyisi. Noiden päivien aikana keisarilla suvaitsi olla flunssa, ei sen ihmeempää.

Keisarin kuolintodistuksen allekirjoittivat herrat Volkonski, Villie ja adjutantti, kenraaliparoni Dibich, joka pääsi välittömästi Nikolai I:n palvelukseen ja loi ansiokkaan uran, ja keisarinnan lääkäri Stofregen. Ruumiinavauspöytäkirjan allekirjoittivat tohtorit Villie, Stofregen, Tarasov ja kenraaliadjutantti Tshernysov. Aleksanteri I.n ensimmäistä elämäkerturia Schilderiä ei lakannut ihmetyttämästä, mitä Tshernysovin, Aleksanterin luotetun ystävän nimi teki ruuminavauspöytäkirjassa.

Suuriruhtinas Nikolai Mihailovitsh, joka ei hyväksy satuja ja tarinoita keisarin katoamisesta, tyytyy toteamaan että jos tämä ryhmä; keisarinna, Volkonski, Villie, Tshernysov, Dibich, Stofregen ja Tarasov olisi halunnut lavastaa keisarin kuoleman, niin heillä oli täydelliset mahdollisuudet onnistua siinä.

Samana päivänä, jolloin keisarinna lopetti päiväkirjan kirjoittamisen, 11.11.1825, Volkonski mainitsee että keisari kutsui keisarinnan luokseen aamulla ja he pysyivät yhdessä illalliseen asti. Oli tavatonta, että hallitsijapari vietti näin pitkän ajan yhdessä. Mistä he puhuivat, sitä ei Volkonski kerro. Mutta tuona päivänä tapahtui muutakin merkillepantavaa. Aleksanteri sai Taganrogiin Sherwoodin raportin, jossa osoitettiin että kautta koko venäläisen yhteiskunnan oli levinnyt laaja tyytymättömyys ja valtionvastainen salahanke, joka tähtäsi perustuslain laatimiseen ja maaorjuuden lakkauttamiseen. Jo seuraavassa kuussa puhkesikin dekabristikapina. 3000 miestä kokoontui Pietarin Senaatintorille aikomuksenaan marssia Talvipalatsiin ja murhata tsaari. Kapinan nokkamiehiä hirtettäessä kolmelta viidestä kuolemaantuomitusta katkesi hirttoköysi ja Rylejev parahti viimeisinä sanoinaan "Voi tätä Venäjää, eivät osaa edes kunnolla hirttää". Jos kuvailisi Venäjän poliittista tilannetta 11.11.1825 tulenaraksi, niin se on kohtuullisen vaatimattomasti ilmaistu.

Saharov päättelee, että jos keisarin kuolema oli lavastettu, niin päätös asiasta tehtiin 11. marraskuuta. Tällöin olisi ollut välttämätöntä laatia identtiset todistajanlausunnot keisarin sairauden etenemisestä (joita keisarinna nähtävästi ei halunnut kirjoittaa pidemmälle).

Lisää kysymyksiä herättää tapahtumien jatko. Keisarin sielunmessussa Taganrogin katedraalissa keisarinna loisti poissaolollaan. Sen paremmin keisarinna kuin Volkonskikaan eivät seuranneet keisarin ruumissaattoa Moskovaan ja sieltä Pietariin. Keisarinnan poissaolo voidaan selittää hänen hauraalla terveydentilallaan, virkavelvollisuuksiaan noudattavan keisarin lähimmän adjutantin poissaoloa ei. Monet Aleksanterin sukulaiset kieltäytyivät tunnistamasta ruumista keisariksi. Jopa hänen äitinsä maria Fedorovna oli hämillään. Pitkä matka, epäonnistunut balsamointi, ja Taganrogissa vallinnut lämmin sää (keisarinnan mukaan 12 astetta Reaumuria, 15 Celsiusta) ovat sinänsä hyviä selityksiä ruumiin kunnolle.

Vasta toukokuussa keisarinna Elisabeth lähti Taganrogista. Muutamaa tuntia ennen kuin hänen oli määrä tavata anoppinsa, joka oli matkustanut etelään häntä vastaan, keisarinna valitti oloaan niin huonoksi, että hän poikkesi reitiltä Tulan Beloviin. Kamarineito löysi keisarinnan kuolleena sängystä yöllä 16. toukokuuta 1826 sydänkohtaukseen menehtyneenä. Uudenvuodenaattona 1826 kirjoittamassaan kirjeessä keisarinna kuvailee äidilleen suruaan, mutta välttää huolellisesti mainitsemasta kertaakaan miehensä kuolemaa. Saharov pitää tätä merkillepantavana. Minusta se osoittaa lähinnä aistikasta tyyliä, josta en tekisi johtopäätöksiä.

Vuonna 1837 Tomskiin tulla tupsahti pitkä vaeltava kerjäläismunkki, joka esittäytyi Fedor Kuzmitsiksi. Tuolloin Kuzmits oli kuusissakymmenissä. Hän oli hämmästyttävän hyvin koulutettu ollakseen vaeltava munkki. Hän osasi ranskaa, puhui ja kirjoitti selkeää venäjää, ja hänellä oli odottamattoman hyvät tiedot Pietarin yläluokan piireistä 1800-luvun alusta. Hän tiesi paljon vuoden 1812 isänmaallisen sodan vaiheista, venäläisten joukkojen marssi Pariisiin mukaan luettuna. Historioitsijat Kudrjashov ja Knoring päättelevät, että vanha munkki on varmasti aiemmin elämässään nähnyt maailmaa enemmänkin. Kukaties hän oli ollut krenatööri, Napoleonia vastaan käydyn sodan sankari, joka taisteli Uvarovin rykmentissä. Suuriruhtinas Nikolai Mihailovitsh, hän joka käytti kaiken tarmonsa lyödäkseen juorut keisarin valekuolemasta, ehdottaa että isä Kuzmits olisi saattanut olla Paavali I:n ja Sofia Ushakovan, Novgorodin ja Pietarin kuvernöörin tyttären, avioton poika.

Kaikkea muuta mahdollista, paitsi Aleksanteri I itse, kuten koko Venäjä Leo Tolstoita myöten ja vastoin historioitsijoiden toiveita tuntui haluavan uskoa. On todistajia, joiden mukaan heidän kallonpiirteensä ja käsialansa olivat samankaltaiset. Erityisen rakkaita Kuzmitsille olivat lapset, erään maatyöläisen tytär ja orpo 12-vuotias Aleksanteri, jonka opettajaksi Kuzmits ryhtyi omasta halustaan. Hän asusti rähjäisissä mökeissä, eli yksinkertaista elämää, ja hänen omaisuutensa rajoittui Raamattuun ja pyhäinkuviin.

Merkillistä oli, kuinka laajaa arvonantoa tämä vaeltava köyhä munkki nautti. Silminnäkijät kertovat, kuinka Kuzmitsin luona vieraili Romanovilta näyttävä husaari, joka jäähyväisiksi suuteli munkkia kädelle. Kuzmits puolestaan visiteerasi Pietarissa kahdesti, ensin Aleksanteri II:n ja sitten Aleksanteri III:n aikana, ja vei heille joitakin papereita, joita tarina ei halua määritellä tarkemmin. Kun Kuzmits asettautui aloilleen uuteen majapaikkaan, hän ripusti paikallisen pyhäkön seinälle ensin jumaläidin ikonin, ja sen alle monogrammin, johon oli maalattu ”A”, kruunu, ja lentävä kyyhkynen. Laajaa kirjeenvaihtoakin Kuzmits harjoitti. Hän oli yhteydessä paroni Osten-Sakenin kanssa mm. vapaamuurariuteen liittyvistä kysymyksistä. Osten-Saken ei osallistunut Aleksanteri I:n kuolinmessuun ennen kuin Fedor Kuzmitsin kuoltua. Pietarin hovin kanssa Kuzmits piti yhteyttä kirjeillä, jotka oli kirjoitettu koodilla.

Vaeltava munkki Fedor Kuzmits menehtyi 87 vuoden iässä 20.1.1864. Romanovien sukuhaudoista huolehtineen arkunkantaja Jegor Lavrentjevin mukaan eräänä yönä vuonna 1864 Petropavlovskin katedraaliin saapui hänen keisarillinen korkeutensa Aleksanteri II ja avautti Aleksanteri I:n haudan. Se oli tyhjä. Tilalle laskettiin arkku, jossa Lavrentjevin mukaan oli vanhuksen maalliset jäännökset. Kaikille urakkaan osallistuneille annettiin ruhtinaallinen palkkio, minkä jälkeen heidät lähetettiin eri puolille laajaa Venäjänmaata. Bolshevikkihallitus avautti vuorostaan haudan 1920-luvulla ja ilmoitti, että se oli tyhjä. Jälleen vai silloin vasta?

Kolmiviikkoisella Suomen kiertomatkalla 1819 Raahessa, Suomen rikkaimman miehen tervakauppias Roosin talossa, Aleksanteri I karsasti kauppiaan järjestämää prameutta köyhässä maassa siinä määrin, että poistui jäämättä illalliselle. Sen sijaan Valamossa erakkomunkin luona Aleksanterille maistui köyhän munkin tarjoamat naurishaudikkaat. Muuta tarjottavaa erakolla ei olisi ollutkaan.

Aleksanteri saapui Valamoon yöllä, jolloin häntä ei enää odotettu. Ketään ei ollut ottamassa vastaan. Aleksanteri asettui kirkon penkeille ja sokea munkki istui hänen viereensä. Munkki kosketteli Aleksanterin vaatteita ja kysyi ”kuka vieressäni istuu?” ”Muuan vaeltaja vain”, oli Aleksanteri vastannut.