1269131534_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Olen antanut itselleni kertoa, että Sofi Oksanen ei arvosta juttuja, jotka on tehty Googlella. Sen kunniaksi puhtaasti Googlen tarjoamasta materiaalista kasattu juttu, jonka pääosassa on henkilö, josta ei kerro poistopediakaan.

Haalin talteen epälukuisen määrän USA:n Kongressin Kirjaston skannaamia 1900-luvun ensimmäisen vuosikymmenen sarjakuvaliitteitä. Siitä jatkoin selaamalla sanomalehtien mikrofilmejä news.google.comissa, mutta tämä ei oikein tuottanut tulosta, sillä Amerikan kirjastot olivat jo varhain päättäneet mikä osa sanomalehdistä on arvokasta ja jälkipolvien mielestä kiinnostavaa. Sarjakuvaliitteet eivät kuuluneet mikrofilmille taltioidun materiaalin joukkoon.

Jollain merkillisellä emersonilaisella synkronialla Jukka Kemppisen blogissa usein käsitellään niitä asioita, jotka juuri sillä hetkellä ovat itsellänikin mielessä, vaikka ne asiat eivät ole uutisissa eivätkä muutenkaan erityisen ajankohtaisia. Niin tämäkin Kemppisen blogin kommentti: ” Sarjakuvista tuli mieleen 80-luku, jolloin kävin peruskoulun ala-asteen. Silloin eräänä päivänä meillä koulussa kävi laatukirjallisuuden puolesta propagandoiva asiantuntija, joka tiesi sarjakuvia lukevien ihmisten aivotoiminnan olevan 3-vuotiaan tasolla. Minulle ei ole tähän päivään mennessä selvinnyt mihin tämä tieto perustui, ja kenen etua tällaisen julistuksen levittäminen palveli. -Arrto”

Ellen olisi katsonut Googlesta, olisin tarjonnut sitaattia, joka on allekirjoituksenani Kvaakin foorumilla: ”Yhdysvalloissa vuosittain julkaistaan 720 miljoonaa kappaletta »C o m i c s» sarjakuvia … joista ei vain puutu kaikki kasvatuksellinen arvo, vaan jotka ovat suorastaan vahingollisia.” - Lastemme puolesta, Kansainvälisen lastensuojelukonferenssin Suomen päätoimikunta 1952. (Kts. Ralf Kauranen: Seriedebatt i 1950-talets Finland: en studie i barndom, media och reglering) Mutta nyt tiedän paremmin. Perusteita etsivä joutuu peruuttamaan 1900-luvun ensimmäiselle vuosikymmenelle asti, muutamaa hetkeä sen jälkeen kun ensimmäiset sarjakuvaliitteet ilmaantuivat amerikkalaisiin sanomalehtiin.

New York Times raportoi 10.6.1909 ”eettisen kulturistin” Percival Chubbin luennosta kolmellesadalle lastentarhanopettajalle. Chubb aloitti pahoittelemalla, kuinka amerikkalaisesta kodista ovat kadonneet lorut ja suullinen perinne, jonka on korvannut vähemmän vanhanaikainen ja samalla vähemmän lumoava painettu kirjallisuus. Tästä hän pääsi luontevasti kysymykseen mitä ei pidä lukea.

”Sunnuntain sarjakuvaliitteen lukemisesta voin lausua vain yhden sanan, ja se on ”älä”. Sunnuntain sarjakuvaliite tulee ehdottomasti kitkeä amerikkalaisesta kodista. Sarjakuvaliite on puhtaasti typerää ja äärimmäisen kelvotonta kirjallisuutta, joka poikkeuksetta loukkaa aina samalla tavalla kaikkia värin, muoton ja kerronnan sääntöjä. Niin harmittomalta kuin se näyttääkin, sarjakuvaliite on vaarallisimpia ja rappeuttavimpia vaikutteita nykypäivän lapsen elämässä.”

”Sarjakuvaliitteen lapsi on aina ”etevä tenava”. Täydellisesti vastenmielisintä amerikkalaisessa elämänmuodossa on ”etevä tenava”. Hän on pahinta mihin ulkomaalaiset kiinnittävät huomiota. Hänestä pitää päästä eroon. Hän aloittaa uransa lastenseimessä ja jatkaa kiusantekoaan esikoulussa. Sedistä ja tädeistä, isistä ja äideistä, tehdään pilkkaa yhtäläisellä tavalla jokaisessa sarjakuvaliitteessä, jotta ”etevä tenava” saadaan näyttämään Amerikan nuorison silmissä houkuttelevalta esikuvalta.”

”Sunnuntain sarjakuvaliite on myös aikamme suurin kunnioituksen tuhoaja ja vulgaariuden levittäjä, ja vulgaarius on aikamme kirous. Sunnuntain sarjakuvaliite, saanen sanoa, yhdessä vulgaarin ja terävän mainostuksen kanssa, on päätekijä aikamme lapsen huonontumisessa ja muuttumisessa vulgaariksi. Sen tuloksena on arkinen tajunta, joka ei pysty erottamaan korkeaa matalasta eikä tunnista ylevää ja jaloa, vaikka sellaiseen törmäisikin.”

”Laajasti ottaen sanomalehdet ovat vastuussa tässä massamielestä, ja silti ne levittävät sitä koska sille on kysyntää. Meihin on tarttunut onneton sanomalehtitauti. Sunnuntaiaamuisin kun perheenisä hautautuu kiinteistösivuihin, äiti uppoutuu muotisivuihin, sisar on karannut tiehensä romanttisten kertomusten kanssa, nuori lapsi alkaa itkeä ja hiljentääksemme hänet heitämme hänelle kirjavanräikeän sarjakuvaliitteen. ”

”Lapsen kirjallisen maun kehitys täytyy alkaa vanhemmista. Voidaan sanoa vastaan että jos sarjakuvaliite poistettaisiin, jää jäljelle aukko täytettäväksi. Miksi ei tarjottaisi jotakin parempaa, esimerkiksi värillisiä kuvakirjoja lapsille, kuten Saksassa. Vaikka sarjakuvaliite on enemmän kuvallinen kuin kirjallinen, täytyy muistaa että kulttuuri omaksutaan suuressa määrin silmien, ei kirjan kautta. On tuskallista ajatella, että suuret veistokset ja lasimaalaukset, jotka keskiaikana opettivat nuoria, on tänään korvattu sarjakuvaliitteellä.”

Tämän itseensä pakahtuvan ja halkeamaisillaan olevan puheenvuoron jälkeen on hyvä kysyä, mikä oli se ”etevä tenava”, josta eettinen kulturisti puhui. Jospa se olisi ollut R.F.Outcaultin Buster Brown, ensimmäinen sarjakuvahahmo josta tehtiin elokuvia (Edison, 1904).

1269131549_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

No jaa.

Tässä vaiheessa eettinen kultturisti vaikuttaa lähinnä henkilöltä, joka kunnostautuu yllättävällä suhteettomuudentajulla. Hänestä pitäisi tietää enemmän, ja kappas, hän palasi lempiaiheeseensa paria vuotta myöhemmin, jolloin hän demonstratiivisesti sensuroi sarjakuvaliitteitä. New York Times kertoo 27.1.1911, että Chubbin mielestä sanomalehtiä ei ensinkään pitäisi antaa alle 16-vuotiaiden käsiin. Poikia pitäisi varjella tupakoinnilta ja ragtime-musiikilta ja tyttöjä siveettömältä pukeutumiselta, mutta sanomalehtien sarjakuvaliitteiden ansiosta se on usein liian myöhäistä.

”Sarjakuvista vastaa lähes jokaisessa tapauksessa sanomalehden vaudeville-artisti, joka on kadottanut huumorintajunsa, eettiset arvonsa ja makunsa. Sen niinkutsuttu huumori on häiriintynyttä huumoria, samanlaista kuin vanhemmille suunnatuissa vähäjärkisissä pilakuvissa, joita kansoittavat päivin ja öin epämuodostuneet, apinamaiset olennot, joista on vastuussa sairastunut mielikuvitus.”

”On outoa että kirkot ja pyhäkoulut eivät ole tarmokkaammin vaimentaneet tätä jokasunnuntaista vulgaariuden esiinmarssia. Onko tällaisella hengenravinnolla itseään rikastuttanut lapsi missään mielentilassa osallistuakseen pyhäkouluun tai kirkonmenoihin?”

”Tällainen jatkuu aina siihen asti kunnes jokainen koululautakunta on moraalisen terveyden lautakunta, joka mustasukkaisesti varjelee lapsia kaikenlaiselta moraalisen sairauden muodoilta – julisteilta, showesityksiltä, sensaatiolehdiltä ja lauluilta.”

Chubb ei hyvään alkuun päästyään antanut toimintansa sammua niille sijoilleen.  Harvard Crimson tietää kertoa 2.3.1925 että eettinen kulturisti Percival Chubb oli tuominnut tällä kertaa elokuvat, radion ja jatsimusiikin. Herra Chubb kertoi nähneensä yhden kerran elämässään yhden katsomisen arvoisen elokuvan, ja siinä esiintyi pääosassa sukeltaja Annette Kellerman. ”Hänen esityksensä loisto ja kauneus ei löydä vertaistaan muualta kuin klassisen Kreikan kuvanveistotaiteesta ja silti tämäkin esitys pilattiin realismilla. ”Aina kun hän iskeytyi veteen, joku kankaan takana iski symbaalia läiskäyksen merkiksi.”

Kiinnostava tapaus tämä eettinen kulturistimme, joka Googlen keräämien todisteiden perusteella syntyi Englannissa 1860, kannatti brittiläistä sosialismia, oli mukana eettisen kulttuuriajattelun seuroissa, harrasti innolla teatteria, ja kuoli vähän vaille satavuotiaana 1960. Muun toimintansa ohessa hän kokosi ja valikoi hyvää kirjallisuutta nuorille, mm. Montaignea ja Mark Twainia. Tämä viimeinen seikka on hämmästyttävintä kaikesta. Muistelen nimittäin että Mark Twainilla sattui olemaan jonkin verran sanottavaa jalostavista tarinoista.

On harmittavaa, että Chubbin aktiviteetit katoavat nettihorisontin taakse vuoden 1925 jälkeen. Olisi ollut hauskaa kuulla, mikä kaikki sitä seuranneina vuosikymmeninä ei suvainnut hänelle kelvata. Maailmassahan keksittiin sen jälkeen sellaisia hupsutuksia kuin värifilmi, rock-musiikki, Big Brother, tv-chat ja Carmageddon.

Mielenkiintoinen löytö joka tapauksessa tämä herra Chubb, ja mikä on ilahduttavinta, niin hänen toimintansa on sentään jollakin tavalla järjellisesti käsitettävissä. Häntä seuranneista touhottajista ei ole voinut aina sanoa samaa. Chubbilla näyttää olleen selvä periaate, joka on mahdollista määritellä: Populaari on huonoa jo sillä, että se on populaaria. Asia loppuunkäsitelty. Hän on sukua Yleisradionkin käyttämille makuraadeille, jotka vielä 1950-luvulla päättivät mitkä levyt ostetaan Yleisradion kokoelmiin – ja joiden ratkaisujen puutteellisuuksia jouduttiin sittemmin paikkailemaan vuosikymmenien ajan.

Percival Chubb lienee edustava esimerkki ajatusmaailmasta, jollainen oli henkilöillä jotka syntyivät 150 vuotta sitten. Mikä osa hänen toiminnastaan sitten oli eettistä, ja mikä edes kulturellia, sen saa vuonna 2010 arvioida kukin itse tykönään kouluneuvostoilta ja eettisiltä kulturisteilta kysymättä.