Ennen vanhaan kuka tahansa ei päässytkään natsiksi. Vaatimustaso oli kova ja yleisö odotti asiasta oikeita näyttöjä, sellaisia kuin presidentti Ståhlbergin muiluttamista itärajalle, punikkien pöksyjen repimistä torilla, ja osallistumista taisteluihin Francon riveissä.
Löperönä nykyaikana natsiksi pääsee tekemättä mitään kunnianhimoista. Riittää että syö makkaraa, katsoo jääkiekkoa, tanssii mies-naisparissa, on huolissaan sananvapauden toteutumisesta, tai äänestää euroviisukarsinnoissa Stigiä, joka tepastelee lavalla flanellipaidassa ja lippalakissa. Se onneton joka tekee näin, on automaattisesti persu, natsi, rasisti ja homofoobikko. Ainakin jos kysytään facebook-kuuluisuuksilta, jotka ovat ymmärtäneet oikein sosiaalisen median mahdollisuudet modernin vaikuttajayksilön toimenkuvassa: se on tehnyt mahdolliseksi harjoittaa silmitöntä vouhotusta 23 tuntia vuorokaudessa. Viimeinen jäljelle jäänyt tunti käytetään siihen, että uhotaan muuttaa Ruotsiin. Mitään ei tapahdu.
Tämän johdannon jälkeen seuraa eilen lupaamaani asiatonta tekstiä.
Oki (Oskari) Räisänen (1886-1950) saapui Helsingin Sanomiin Suomenmaasta nimimerkki Eeron pakinoiden kuvittajana vuonna 1932. Klassisen realistisen karikatyyrityylin taitaja aloitti samalla uransa Helsingin Sanomien päivän poliittisten pilapiirrosten tekijänä. Parin ensimmäisen toimintavuoden saldo koottiin vuonna 1934 kokoelmaksi Poliittista huumoria, josta seuraavat näytteet on skannattu. Näitä piirroksia ei näytä olevan netissä tarjolla missään, joten kyseessä on www-maailman ensi-ilta.
Kirjamessuilta hankkimani kappale lähestyy hajoamispistettä. Kirjastojen ja antikvariaattien tiedoista sain selville, että Räisäsen kokoelma ei ole kestänyt käytössä muuallakaan. Julkaisussa on pehmeät ja murenevat pahvikannet, ja vain sidoksen langat pitävät kirjan kasassa. Siitä huolimatta, heti kun näin sen Antikvaari Ilkka Hämäläisen pöydällä, niin tiesin että tämä pitää saada. En voinut itselleni mitään.
Suomi eli vuonna 1932 värikkäitä aikoja. Kieltolaki oli juuri lakkautettu. Mäntsälän kapina oli kukistettu houkuttelemalla kapinapäällikkö Wallenius poliisiautoon kahden viskipullon avulla. Lapualaiset järjestäytyivät poliittiseksi puolueeksi, IKL:ksi. Saksassa oli alkamassa uusi komento. Tällaiset ajat ovat taivaan lahja poliittiselle pilapiirtäjälle, mutta Oki Räisänen pidättäytyi jyrkimmästä pisteliäisyydestä. Hän oli savolaishumoristi, jolle jutun kertominen oli jutun kärkeä tärkeämpää. Hän mieluummin hymyili kuin pilkkasi. Keskustalainen maalaisliittolainen pilapiirtäjä ilmeisesti sopi hyvin Helsingin Sanomille, liberaalin Edistyspuolueen pää-äänenkannattajalle, joka halusi esiintyä kaikenpuolisen elämöinnin keskellä sovittelevana julkaisuna.
IKL:n mustapaidat, joilla ei tarkoiteta suinkaan jalkapalloseura Kiffenin peliasua, olivat kaikkine touhoiluineen Räisäselle alkuvuosien antoisin aihe. Vuosien 1932-1934 piirroksista peräti puolet käsittelevät lapualaisia ja IKL:ää. Koko liikkeen historia voitaisiin kertoa Räisäsen piirrosten kautta. Puolueella ei ollut enimmillään kuin 14 kansanedustajaa, mutta humoristin silmin nähtynä sen painoarvo oli aivan toista luokkaa. Se houkutteli riveihinsä värikkäitä, huomattavan epäpoliittisia karaktäärejä, joiden edesottamukset olivat viihdyttäviä. Johtomies Vihtori Kosolakin oli Oki Räisäsen piirroksissa enemmän koominen Napoleon kuin suuri valtakunnanjohtaja.
Epätyypillisten poliitikkojen läsnäolo onkin nähdäkseni ainoa yhtymäkohta IKL:n ja tämän päivän perussuomalaisten välillä. Perussuomalaisten ohjelmahan on sosiaalidemokraattisempi kuin sosiaalidemokraateilla, mikä saattaa olla hyväkin, koska sosiaalidemokraatit ovat päinvastaisesta propagandastaan huolimatta korostetusti hyväosaisten etujärjestö. Siinä, millainen kohtalo laitostettua ja vaipoissa makaavaa, itse itselleen ylimitoitetut etuoikeudet myöntänyttä demarisukupolvea lopulta odottaa, ei olekaan sitten mitään vitsailemista, ei edes Uutisvuodossa.
Kaikille edes IKL ei ollut riittävän radikaali. Kilpailussa siitä, kuka oli kaikkein natsein natsi, parhaat lukemat saavutti Arvi Kalsta, joka oli kunnostautunut vuonna 1930 muiluttamalla Tampereen pormestarin Väinö Hakkilan ja istuttamalla tätä kusiaispesässä. Kalsta oli lapuanhenkisten Taisto Sinisalo, jolle Berliinin sana oli laki, ja joka piti Kosolaa tehottomana ja lepsuna rapajuoppona, mikä ei välttämättä ollut kovin kaukana totuudesta. Sodan aikana jääkärikapteeni Kalsta pidettiin vasten tahtoaan toimistotöissä, ettei hän olisi höyryilyllään saanut aikaan korvaamatonta vahinkoa.
1930-luvun Suomen poliittisista oloista on muistettava, että kommunistien toiminta oli lailla kielletty. Tätä demokratian huippusaavutusta ryhdyttiin korjaamaan vasta sodan kynnyksellä, jolloin Suomen kaikkien aikojen suurin demokraatti Urho Kekkonen osoitti tasapainon tajuaan ja sisäministerin virassa pyrki kieltämään myös IKL:n. Valitettavasti hän ei ehtinyt saada kielletyksi loppuja puolueita, joten vuonna 1974 hän valitutti itsensä poikkeuslailla ja vuoden 1978 presidentinvaaleissa äänestäjät asetettiin valitsemaan Kokoomuksen Kekkosen, SDP:n Kekkosen, Keskustan Kekkosen, SKDL:n Kekkosen, RKP:n Kekkosen, STP:n Kekkosen ja Ahvenanmaan Kekkosen välillä. Paljosta on paha valita, mietti Kari Suomalainen.
Räisäsen piirroksiin on kuitenkin ikuistettu tiettyä suomalaista perioveluutta. Koska kommunistit eivät saaneet järjestää poliittisia mielenilmauksia, jotka ovat valtiollisen toiminnan hienovaraisin ja täysijärkisin osallistumisen muoto, he kaikessa ystävyydessä menivät mukaan IKL:n marsseihin. Tärkeintä oli näyttäytyä julkisella paikalla, koska blogeja ja Facebookia ei ollut käytettävissä. Lippujen väri oli sivuseikka, pääasia että sellaisia oli. Tämä ei tule yllätyksenä kenellekään meistä, joille on aina ollut selvää, että Hitler ja Stalin olivat yhtäläisiä persereikiä.
Modernit, kummalliset ajatukset ja ennenkuulemattomat problematisoinnit eivät olleet vieraita 1930-luvullakaan. Yksi näistä jo varhain esille otetuista uusaikaisista ja vieraista kysymyksistä oli naispappeus. Kun ajatus lopulta hyväksyttiin evankelis-luterilaisissa kirkoissa vuonna 1986, sillä oli omat seurauksensa. Herätysliikkeet jättäytyivät lain ulkopuolelle ja Timo Soini heittäytyi katolilaiseksi. Verta vuotava Kristuksen seuraajahan on kerettiläinen mystikko, joiden lukumäärä täytyy pitää minimissään, ettei kirkon virkaporrasta ja kahdentuhannen vuoden ajan hiottua pelastuksen puolueohjelmaa ohitettaisi. Jumala on tavattavissa kirkkoherranvirastossa noudatettavina aukioloaikoina joka arkipäivä kello 9-13 välillä. Tätä kaikki asianosaiset noudattakoot.
Oki Räisänen toimi Helsingin Sanomien pilapiirtäjänä kuolemaansa vuoteen 1950 asti. Häntä seurasi Kari Suomalainen, joka kunnostautui Kekkosen tasavallan suurimpana hovinarrina. Kari edusti aivan toisenlaista tekniikkaa ja ajatusmaailmaa, mutta eipä Helsingin Sanomatkaan enää ollut Edistyspuolueen lehti.
Oki Räisänen: Poliittista huumoria. Helsingin Uusi Kirjapaino Oy, 1934.
Kommentit