Japanilaisen pop-lyriikan perinteinen iskusana on kataomoi, yksipuolinen rakkaus. Siihen törmää sadoissa yhteyksissä, jotka vaihtelevat söpöistä mielikuvituksellisiin ja sydän vereslihalla lauletuista tunnustuksista räkäisiin parodioihin. Kataomoi voi olla kesänvärinen, keväänvärinen, persikanvärinen, ikuinen, jokapäiväinen, ja myös 100-prosenttinen. Nyt on vuorossa 100-prosenttista kataomoita, ja jotta tulisi todistetuksi että kyseessä on universaali ilmiö, tapahtumapaikkana ei ole Japani, vaan Irlanti.

Kun John Rutter Carden (1811-1866) saapui ottamaan Tipperaryn tiluksensa haltuunsa, hän herätti välittömästi paikallisten keskuudessa eripuraa ja vastalauseita. Uutta linnanherraa pidettiin mielipuolena ja rikollisena, koska hän ei suostunut hyväksymään olemassaolevia tapoja, vaan kannatti sellaista ennenkuulumatonta kantaa, että vuokraviljelijöiden tulisi maksaa vuokransa. Cardenin linna selvisi vihaisten vuokraviljelijöiden järjestämästä piirityksestä vähin vaurioin. Kun näytti siltä että herra maanomistaja ei suostunut tulemaan järkiinsä eikä älynnyt pötkiä myöskään pakoon, hänen vuokralaisensa päättivät pilata hänen näköalansa kyntämällä tilan nurmikentät. Piiritys päättyi kun hra Carden ilmaantui näkyviin linnansa katolle kanuunan kanssa. Herra Cardenia kutsuttiin riikinkukoksi, ei koreilun tähden, sillä sellaiseen hän ei ollut liiemmälti taipuvainen, vaan koska häneen oli mahdotonta osua aseella. Lukuisia kertoja vuokraviljelijät yrittivät tuloksetta ampua hänet. Erään kerran Woodcock Carden pidätti omin käsin kaksi sala-ampujaa ja retuutti heidät vankilaan, jossa heidät myöhemmin hirtettiin.

Herra Cardenin myöhemmät edesottamukset, joilla niilläkin oli paljon tekemistä sydämellisen irlantilaisen naapurisovun ja lähimmäisten huomioonottamisen kanssa, tekivät hänestä kuuluisan koko Britanniassa. Taloksi asetuttuaan Carden nimittäin hyväksyi kohtalokkaan illalliskutsun ja matkasi tässä tarkoituksessa heinäkuussa 1852 Corkin kreivikuntaan Bagwellien pariskunnan vieraaksi. Vierailu oli kohtalokas, sillä Carden tutustui illallisilla Bagwellien naapureihin, kunnianarvoisan Rathronan Housen emäntiin, rouva George Goughiin ja tämän nuoriin sisaruksiin, Laura ja Eleanor Arbuthnotiin, joiden vanhemmat olivat vastikään kuolleet.

Eleanor oli 18-vuotias, herttainen ja viaton. Hän ei ollut erityisen vaikuttunut John Cardenista, mutta kohteli tätä illan ajan ystävällisesti sallien pieniä vaatimattomia huomionosoituksia. Carden ja Goughit ystävystyivät, vierailivat toistensa luona ja viettivät aikaa yhdessä, mikä ei ollut herra Cardenille suinkaan vastenmielistä, sillä tuona iltana Bagwellien luona Carden oli rakastunut korviaan myöten Eleanoriin. Carden kääntyi perheen vanhimman rva Goughin puoleen ja pyysi häneltä Eleanorin kättä. Se ei tullut kysymykseen. Eleanor ei ollut kiinnostunut Cardenista, eikä hän ollut aikeissa mennä naimisiin pitkään aikaan. Rva Gough neuvoi herra Cardenia unohtamaan asian.

Epätoivoinen Carden alkoi kuvitella mielessään että Eleanor ei suinkaan voinut olla niin tunteeton häntä kohtaan kuin mitä oli väitetty. Jos hän vain pääsisi keskustelemaan tytön kanssa kahden kesken, asiat varmaankin selviäisivät. Voisiko olla peräti niin, että perhe piti Eleanoria vankinaan. Se selittäisi kaiken. Tyttörukka on varmasti pakotettu kieltämään todelliset tunteensa. Asialle täytyi tehdä jotakin. Eleanor on pelastettava julman perheensä kynsistä! Carden lähetti Eleanorille kirjeitä, joissa hän pyysi tyttöä karkaamaan kanssaan. Eleanor näytti kirjeet sisarilleen ja Cardenista tuli julkisen pilkan kohde. Carden vastasi vuolailla anteeksipyynnöillä, joihin Eleanor vastasi viileästi lyhyellä viestillä, jossa hän sanoi olevansa kykenemätön antamaan koskaan anteeksi Cardenin loukkauksia.

Goughin ja Cardenin välit alkoivat hiljalleen parantua. He liikkuivat liian paljon samoissa piireissä voidakseen välttää toisiaan, ja vuoden kuluttua Eleanor myöntyi jopa vaihtamaan Cardenin kanssa muutaman sanan. Carden oli ehkä vaiennettu, mutta kaikkea muuta kuin nujerrettu. Syksyllä 1853 Carden oli matkoilla Skotlannissa ja kuinka ollakaan, Skye-saaren luona hän löysi itsensä samasta veneestä rouva Goughin ja Arbuthnotin tyttöjen kanssa. Kun hän kuuli, että he ovat menossa tanssiaisiin Invernessiin, Carden ampaisi matkaan Skye-saarelta, ajoi Skotlannin poikki ja tulla tupsahti Invernessiin kuokkavieraana juhliin, joissa hän ärsytti Eleanoria tuijottamalla tätä koko illan ja seuraamalla häntä ympäri salia. Seuraavana päivänä hän ajoi kaksikymmentä mailia maantietä ollakseen sopivassa paikassa vilkuttamassa Eleanorille, kun tämä ajoi vaunuissaan ohi.

Jouluna 1853 Pariisissa Eleanor Arbuthnot sisarineen kirjoittautui hotelliin ja astui ruokasaliin. Ruokasalin vastakkaisessa päässä heitä tuijottivat tutut kasvot, jotka kuuluivat jo surullisen kuuluisaksi käyneelle John Cardenille. Kun Eleanor kävi ostoksilla, hänen takanaan seurasi John Carden. Kun Eleanor vieraili teatterissa, viereisellä penkkirivillä häntä katseli John Carden. Kun Eleanor vilkaisi ulos ikkunasta mennessään nukkumaan, katulampun alla tepasteli levottomana edestakaisin John Carden. Ja kun he palasivat Irlantiin, John Carden seurasi heitä kuin uskollinen koira.

Alkuvuodesta 1854 Eleanor loukkasi nilkkansa pudottuaan hevosen selästä. John Carden soimasi itseään siitä, että ei ollut paikalla tilaisuuden koittaessa. Hän olisi mieluusti vieraillut Rathronan Housessa tiedustelemassa neidin vointia, mutta häntä ei päästetty sisään. Carden onki tiedonmuruja Eleanorin veljeltä William Arbuthnotilta, mutta tämä suuntasi pian Intiaan, jolloin Carden kääntyi Eleanorin sedän herra Goughin puoleen ja aneli lukuisia kertoja kutsua taloon. Kun tämä ei tuottanut tulosta, Carden kirjoitti intohimoisen kirjeen, jossa hän lupasi antaa kaiken omaisuutensa Gougheille Eleanorin kättä vastaan. Jostain kumman syystä tämä teki asian entistäkin huonommaksi, mikäli sellainen oli edes mahdollista, joten epätoivoisena viimeisenä keinona Carden päätti toteuttaa neidonryöstön.

Suunnitelma oli huolellisesti laadittu. Carden järjesti säännöllisin välimatkoin tuoreet hevoset Corkista rannikolle, jossa odotti hänen huvijahtinsa, sisustettuna aistikkaasti naisellisen maun vaatimuksia vastaavaksi ja varustettuna täydellisellä vaatekaapilla kalliita ja muodikkaita nuorten naisten vaatteita. Kokonaisuuden täydensi pukeutumispöytä, joka oli täynnänsä hajuvesiä ja koruja. Jahdin palveluskuntaan Carden kelpuutti vain sellaiset palvelijat, jotka olivat olleet tekemisissä Goughien ja Arbuthnotien kanssa aiemmin urallaan, jotta Eleanor-neiti tuntisi olonsa kotoisaksi ja rentoutuneeksi. Carden oli kuullut, että kaapatut naiset saattavat heittäytyä kaappauksen tuoksinassa tarpeettoman hysteerisiksi, joten hän hankki lääkäriltään kaksi pulloa kloroformia siltä varalta, että rakastettu Eleanor ryhtyisi käyttäytymään aggressiivisesti vastoin parempaa tietoaan.

Tilaisuus koitti sunnuntaina 2. heinäkuuta 1854. Sisarukset ja heidän asianhoitajansa neiti Lyndon olivat palaamassa vaunuilla kirkosta Rathronan Houseen ja havaitsivat herra Cardenin seuraavan heitä ratsain. Äkkiä vaunujen eteen hyppäsi kolme Cardenin palkkaamaa miestä, jotka katkoivat hevosten suitset ja uhkasivat vaunujen ohjastajaa herra Dwyeria veitsillä. Carden hyppäsi alas satulasta ja riensi vaunujen luo aikomuksenaan pakottaa Eleanor Arbuthnot ulos. Jos naiset olisivat liikkuneet avovaunuilla, suunnitelma olisi kukaties onnistunut, mutta Dwyerin ehdotuksesta he olivat vaihtaneet viime hetkellä umpivaunuihin sateen varalta. Niinpä nyt kun Carden tempaisi vaunujen oven auki, sieltä ei ampaissut rakastettuaan palavasti kaivannut Eleanor, vaan ulos ojentautui neiti Lyndonin nyrkit, jotka irlantilaisen pugilismin parhaiden perinteiden mukaisesti napsivat lukuisia osumia herra Cardeniin, kunnes tämän naama kiilteli verestä.

Päihinsä saaneena Carden huomasi että oli parasta hankkiutua ensiksi eroon neiti Lyndonin terävistä suorista ja pistävistä koukuista jotta pääsisi kiinni Eleanoriin, joten iskuja uhmaten Carden syöksähti neiti Lyndonin kimppuun ja heitti hänet ulos vaunuista. Kun Cardenin miehet näkivät, että vaunuista lensi ulos nainen pää edellä, he olettivat että tässä oli nyt se paljon puhuttu Eleanor Arbuthnot. Miehet ryhtyivät kuskaamaan neiti Lyndonia kiireesti pois. Myöhemmin Carden totesi, että jos hän olisi joutunut karkaamaan neiti Lyndonin kanssa, se olisi ollut hänelle juuri sopiva rangaistus.

Sillä aikaa kun Carden joutui selittämään miehilleen, kenet naishenkilön vaunuista hän halusikaan kaapata, kaksi Rathronan Housen miestä oli kuullut kuljettaja Dwyerin huudot ja ehättänyt paikalle. Rouva Gough, joka pelkäsi että kaikki tapetaan, onnistui pakenemaan vaunuista tielle ja juoksi täyttä karkua apua huutaen. "Tiedän että minut hirtetään vielä tästä hyvästä" voihki Carden, joka kahden naisen poistuttua saattoi viimein tarttua Eleanorin niin kalliiksi tulleeseen käteen. Silloin Laura Arbuthnot mäjäytti kiitettävän tyylipuhtaan suoran suoraan Cardenin nenään. Tappelun tiimellyksessä Carden suoritti taktisen vetäytymisen ja kehotti miehiään suorittamaan kaappauksen loppuun. Sitä ei koskaan tapahtunut. Lisää väkeä alkoi saapua paikalle ja kaappaajat joutuivat lähtemään pakosalle. Tipperaryn historian kaikkien aikojen huikeimmassa takaa-ajossa Carden joukkoineen pidätettiin kahdenkymmenen mailin jälkeen poliisiaseman pihalla, jossa sapelinsa paljastaneet viranomaiset ympäröivät heidät.

Ihmeellistä kyllä, täydellisen nöyryytyksen kokeneen Woodcock Cardenin maine paikallisen asujaimiston keskuudessa nousi arvoon arvaamattomaan. Hänestä tuli kansan sankari, jolle naiset hurrasivat hänen marssiessaan vankilaan ja jonka luona monet herrasmiehet halusivat vierailla kertomassa kuinka he ovat noteeranneet hänen urheilusuorituksensa. Hänen oikeudenkäyntinsä oli vuosisadan seurapiiriuutinen, jota varten jouduttiin järjestämään saliin lukuisia lisäistuimia ja silti monet jalosukuiset yleisön edustajat katkeroittivat mielensä koska he eivät mahtuneet sisään. John Cardenin puolustus käytti hyväkseen kaappauksen täydellistä epäonnistumista ja osoitti, että koska Eleanor Arbuthnot ei ollut missään vaiheessa poistunut vaunuista, mitään kaappausta ei ollut koskaan tapahtunut. Kolmesta syytteestä kaksi hylättiin ja Carden tuomittiin kahdeksi vuodeksi pakkotyöhön kaappauksen yrityksestä, mitä päätöstä juhlittiin yleisesti oikeuden voittona, vaikka muutama kriittinen lehtimies rohkenikin lausua arvionaan että herra Carden tarvitsisi enemmän pakkopaitaa kuin vaimoa.  

Joku voisi erehtyä luulemaan, että asia oli tällä loppuunkäsitelty. Kittiä kanssa.

Vapauduttuaan vankilasta 1856 Carden matkasi oikopäätä Intiaan taivuttelemaan William Arbuthnotin puolelleen, mutta tämä ei osoittautunut halukkaaksi auttamaan asiassa. Seuraavaksi Carden vetosi Irlannin kenraalikuvernööriin ja Goughin perheen päähän, varakreivi Goughiin. Molemmat vastaanottivat Cardenin ystävällisesti ja tarjosivat hyviä neuvoja, mutta Rathronan Housessa ei haluttu Cardenista kuullakaan. Carden keksi mielessään, että Goughien erottama sisäkkö oli joutunut erotetuksi koska hän oli yrittänyt salakuljettaa Cardenin rakkauskirjeen Eleanorille. Jotenkin juttu meni oikeuteen, jossa Eleanor Arbuthnot pääsi todistamaan valan nojalla, että hän inhoaa hra Cardenia, pelkää häntä, eikä halua ikinä enää nähdä häntä. Carden piti todistusta murheellisena esimerkkinä siitä, kuinka Eleanor joutui elämään painostuksen alaisena.

Seuraavina vuosina minne Eleanor menikin, John Carden seurasi, ei enää uskollisena koirana vaan synkkänä haamuna. Carden rakennutti linnansa erääseen torniin turkkilaisen kylvyn, uskossa että se miellyttäisi hänen vastahakoista morsiantaan. Vähitellen erikoisesti ja ylellisesti sisustetusta linnasta tuli kuin luonnostaan hotelli, jossa Carden isännöi ja viihdytti vieraitaan kuolemaansa asti vuonna 1866.

Cardenin kannattajat pitivät Eleanor Arbuthnotia suuren luokan konnana, nirppanokkaisena engelsmannina, joka oli raunioittanut lämminsydämisen ja iloisen irlantilaisen herrasmiehen. Kaduilla hänelle buuattiin. Eleanorin tunteneet kertoivat, että hän oli lempeä ja ilahduttava luonne, juuri sellainen millaiseksi hänen onneton kosijansa oli hänet kuvitellutkin. Hän lähti lopulta Irlannista ja asettui Edinburghiin sisarensa Lauran lasten kotiopettajattareksi. Niin John Carden kuin Eleanor Arbuthnot kuolivat molemmat naimattomina.

Derwentwaterin viides jaarli Charles Radclyffe (1693-1746) oli gamomaanikko. Hänen pakkomielteenään oli kosiminen. Kelpo jaarli oli ehtinyt kosia tuloksetta Newburghin kreivitärtä viisitoista kertaa, kunnes kreivitär alkoi olla toistuvista kosinnoista niin sydämistynyt, että lukitsi itsensä kotiinsa ja antoi palvelusväelle käskyn heittää jaarli ulos tontilta heti tavattessa. Jaarli löysi kuitenkin sisäänkäynnin kreivittären sydämeen kiipeämällä kartanon katolle, josta hän kömpi savupiippuun ja tupsahti ilmoille kreivittären takasta. Jaarli ei antanut epäedullisen vaikutelman estää itseään, vaan pikimustana noesta hän suoritti oitis kuudennentoista kosinnan. Kreivitär antoi periksi.

1990-luvulla Washingtonin osavaltion Vancouverissa herra John K. Flora vastasi syytteisiin siitä, että hän on vuosien ajan kosiskellut naista, jonka kanssa hän kävi treffeillä 25 vuotta sitten. Flora halusi ristikuulustella naista saadakseen tämän tunnustamaan rakkautensa. Nainen osoitti lähinnä hämmästystään miehen hidasjärkisyyden johdosta. Mitä pidemmälle ristikuulustelu eteni, sitä vihamielisemmäksi ja pelokkaammaksi nainen huomioitsijoiden mukaan kävi. Lopulta Flora, joka tulkitsi torjunnan rohkaisun eleeksi, otti taskustaan esiin 5000 dollarin kihlasormuksen ja työnsi sen naisen käsiin vedoten "Mene naimisiin kanssani! Olet kaikkeni! Pyydän!" Nainen oli shokissa. Tuomari käski Floran kahlittavaksi tuoliin. Myöhemmin Flora lupasi tuomarille, että hänen kosintansa oli vihoviimeiseksi jäävä yritys.