Ensimmäinen teos, jonka Kustannusyhtiö Otava julkaisi, oli nimeltään ”Wiinan kauhistus” ja siitä se sitten alkoi.

Hyvä tapa ja yleinen tietämys kertovat meille, että kirjailijat ovat alkoholisteja. Olen aina ihmetellyt, miksi tästä on niin paljon esimerkkejä, sillä inspiraation tai helpotuksen hakeminen pullosta on epäonnistunein mahdollinen ratkaisu. Kännissä nimittäin ei voi kirjoittaa, kuten Henrik Tikkanen todisti muistilapullaan Märtalle: ”Minä rasksas, minä rkastatsna snua. Tämä on kirjoitettu kännissä”. Ehkä kirjailijuus onkin tässä kokonaan sivuseikka ja Brendan Behan osui asian ytimeen todetessaan ”Olen juoppo, jolla on kirjoitusongelma”. Toisaalta eräässä amerikkalaisessa tutkimuksessa on todettu, että 30% kirjailijoista on alkoholisteja, mikä on paljon verrattuna muita ammatteja harjoittavien vertailuryhmään, jossa luku oli 7%.

Voimme vain siivilöidä klassisimmat tapaukset ja tutkia olisiko joukossa kiinnostavia sattumia.

Toisen Maailmansodan aikana Ernest Hemingway hankkiutui sotakirjeenvaihtajaksi ja valitsi tarkkailupaikakseen Pariisin Ritzin baarin. Hän hoiti työnsä ja asiansa baaritiskillä bloody maryjen välissä. Alkoholin säännöstely ei vaivannut lainkaan, sillä Hemingway onnistui järjestämään itselleen aivan oman henkilökohtaisen kiintiön. ”Kaikki hyvät kirjailijat ovat juoppoja”, lohdutti Hemingway F.Scott Fitzgeraldia, joka mielestään kirjoitti humalassa paremmin kuin selvänä. Fitzgerald ei kuitenkaan osannut käyttäytyä juovuksissa, vaan hänellä oli tapana viskellä ravintolan tuhkakuppeja seinille ennen sammumistaan. Omaelämäkertansa ensimmäisessä luonnoksessa Fitzgerald kirjoitti ”Kännissä kaksikymppisenä, mennyttä kolmekymppisenä, nelikymppisenä kuollut.” Hän lähes onnistui tavoitteessaan. Fitzgerald menehtyi sydänkohtaukseen 44 vuoden iässä.

Tuossa iässä Raymond Chandler oli edennyt kirjanpitäjästä öljy-yhtiön varajohtajaksi, mutta häntä ei näkynyt töissä ja silloin kun näkyi, hän oli juovuksissa, joten hänelle annettiin potkut. Kun uutta tointa ei löytynyt, Chandler opetteli kirjoittamaan kioskikirjallisuutta. Siitä urkeni uusi ura, jonka Chandler vietti enemmän tai vähemmän tuiskeessa. Hän laittoi sankarinsa Philip Marlowen lausumaan ”Alkoholi on kuin rakkaus. Ensisuudelma on taikuutta, toinen on läheisyyttä, kolmas on rutiinia, ja sitten otat tytöltä vaatteet pois.” Chandler kolhi itseään jatkuvasti, sammui mitä merkillisimpiin paikkoihin, uhkaili itsemurhalla ja aiheutti harmia ystävilleen. Kun hänen 18 vuotta vanhempi vaimonsa Cissy kuoli, lohduton Chandler heitti vähänkin pidättyvyyden tiehensä ja keskittyi tappamaan itseään etyylialkoholilla. Valmista tuli viiden vuoden kuluttua.

Dylan Thomas urheili alkoholin sietokyvyllään ja ylpeili sillä että häntä ei oltu pystytty juomaan pöydän alle. Hän leveili maksakirroosillaan, jota hän kantoi kuin kunniamerkkiä, mutta ruumiinavaus todisti että se oli tyhjää kehua. Kun Thomas oli kännissä, hän oli joko häikäisevän nokkela tai kuolettavan tylsä. Eräänä kuuluisana iltana baarissa hän keskeytti äkkiä vuodatuksensa ja mutisi ”Jokin pitkästyttää minua. Luulen että se olen minä.” Viimeisellä kiertueellaan Yhdysvalloissa hän kunnostautui oksentamalla taukoamatta Maitometsän lausuntaharjoituksissa. Hän menehtyi samalla kiertueella hapuillessaan ulos newyorkilaisesta baarista. Hänen viimeiset sanansa kuuluivat ”Seitsemäntoista skottilaista yhteen menoon. Luulen että se on ennätys.”

Mutta maailman juopoin kirjailija ei ole kukaan näistä, vaan irlantilainen Brendan Behan, IRA:n jäsen, poliittinen vanki, ja maansa huomattavin näytelmäkirjailija vaikka mukaan laskettaisiin maanpakolainen Samuel Beckettkin, eikä tästä kannata keskustella, eihän? Siis ei.

Brendan Behan sai kosketuksen alkoholiin jo nuorella iällä. Hänen isoäitinsä juotti pikku Brendanille viskiä, koska se ”tepsii suolimatoja vastaan”. Kerrotaan että kahdeksanvuotiaana Brendan hoippui isoäitinsä käsikynkässä kadulla ja ohikulkija surkutteli ”Voi sentään, surkeaa nähdä kuinka noin kaunis lapsi on epämuodostunut”. ”Ettäs kehtaatte!” isoäiti kivahti. ”Ei hän ole vammainen, hän on vain kännissä!” Kuten todettua, Behan lausui olevansa juoppo, jolla oli kirjoitusongelma, mutta hän huomautti myös, että on vain kaksi tilannetta, jolloin hän juo; silloin kun hänellä on jano ja silloin kun ei ole. Näytelmiensä lisäksi Behan saavutti yleisön huomiota sekavilla esiintymisillään, joiden huippuja olivat tv-haastattelut, joissa Behan esiintyi aina juovuksissa. Tässäkään ei ollut mitään kummallista, sillä ”ainoata huonoa julkisuutta on muistokirjoitus”. Kerran Guinnessin panimo palkkasi Behanin laatimaan mainoslauseen tuotteidensa myynnin edistämiseksi ja lahjoitti Behanille kuusi tynnyriä tuotteitaan inspiraation edesauttamiseksi. Kuukausi vierähti ja Guinnessilla alettiin hermostua. Kun yhtiö tivasi Behanilta, mitä nokkelaa kirjailija oli keksinyt, Behan lähetti vastauksen ”Guinness saa sinut känniin”. Behan romahti sijoiltaan dublinilaisessa baarissa 41 vuoden ikäisenä. Kohteliaana miehenä Behan ehätti lausumaan viimeisinä hetkinään häntä hoivanneelle nunnalle “Jumala teitä hyvyydestänne siunatkoon, tulkoon kaikista pojistanne piispoja”.

Ettei syntyisi liian synkkää kuvaa, on muistettava että alkoholista on mahdollista päästä eroon. 1913 Jack London julkaisi teoksen John Barleycorn. Hänen vaimonsa mielestä kirjan nimi olisi pitänyt olla Alkoholistin muistelmat. Kirjassa London kertoo, että hän maistoi olutta ensimmäisen kerran 5-vuotiaana ollessaan viemässä isäpuolensa lekkeriä laitumelle. Teini-ikäisenä hän oppi juomaan raavaammat miehet pöydän alle. Kun London aloitti kirjallisen tuotannon, hän pitkän aikaa kieltäytyi koskemasta pulloon ennen kuin hän oli saanut valmiiksi päivittäiset tuhat sanaa. Tämä edisti työtä liiankin hyvin. ”Vanha juttu. Mitä enemmän join, sitä enemmän piti juoda jotta se vaikutti.” Sitten hän lopetti. Jack London teki itsemurhan 40-vuotiaana elettyään kolme vuotta raittiina.