1272365888_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Ehkä poliittinen satiiri ei ole koskaan kunnolla menestynyt Suomessa siitä yksinkertaisesta syystä että meillä ei ole politiikkaa. Politiikkahan tarkoittaa sitä, että ihmiset ovat asioista innolla eri mieltä.

En voi sanoa, että Iltalypsy tai Itse valtiaat olisivat olleet hauskoja kuin puhjennut umpisuoli. Se olisi väärin. Ne olivat yhtä hauskoja kuin napanöyhtä. Ne eivät koskaan erehtyneet milloinkaan sanomaan mitään, missä olisi kärkeä tai tarkoitusta. Ei niistä kyllä haittaakaan ollut, ja se on pahinta mitä poliittisesta satiirista voi sanoa.

Valitus, että värikkäitä poliittisia tyyppejä ei nykyiseen harmauteen ja tasapäisyyteen sisälly, on täydellistä puppua. Mikä oli 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen merkittävin poliittinen satiiri? Se oli neljän ruudun sarjakuvastrippi ”Päivää, olen pääministeri. Anna pesää.” Se on kiertänyt ihmisten emaileissa ja kuvalaudoilla kymmeniä tuhansia kertoja, eikä edes sen tekijästä näytä olevan kenelläkään mitään tietoa.

Jostakin meille on iskostunut pyhäkoulumainen ajatus, että huumori ei saa olla ilkeää, että poliitikot olisivat ihmisiä, ja kauhistuksen kanahäkki, heillä saattaa olla lapsiakin. Iltalypsy oli syy, minkä takia käytännössä lopetin koko suomalaisen tv-satiirin seuraamisen. Niin nahkansa ja sielunsa myynyttä hampaatonta konsensuspropagandaa ei ole nähty sitten Krokodil-lehden. Erkki Tuomioja kävelee istuntosalin poikki suu auki. Ääniraidalta kuuluu ”Kraa, kraa, kraa”. Mikä oivallus, mikä pirullisuus ja sivaltamisen taito. Kyllä nyt vallanpitäjät kerrankin saivat kuulla kunniansa.

Vihaisten suomalaisten etsiminen on helppoa. Joka toinen vastaantulija lukeutuu heihin. Mutta humoristilta vaaditaan, että hän raivokohtauksensa jälkeen kävelisi korttelin ympäri pari kertaa ja sen jälkeen istuisi alas suorittamaan murhan suorastaan kirurgisella tarkkuudella. Paras esimerkki kirurgisesta tarkkuudesta oli Bisquitin pakina, jossa esiteltiin Mauno Koiviston tuleva uudenvuodenpuhe. ”Meillä on hyvät edellytykset ottaa hattu pois päästä hississä” jne. Sen jälkeen taisi käydä niin, että Koivisto ilmoitti jättävänsä uudenvuodenpuheen pitämättä. Menetyksemme oli mittaamaton.

Kirurginen tarkkuus on vaikeaa. Ei vain sen vuoksi, että se vaatii tapahtumien seuraamista. ”Te ajattelette ehkä, että kun olette pilapiirtäjä, niin hienoa. Voitte jäädä kotiin sohvalle makaamaan ja lukea päivän lehdet katsoaksenne olisiko niissä aiheita. Mutta tiedättekö mitä? Kun olette pilapiirtäjä, te todella joudutte lukemaan päivän lehdet, puheenvuorot, pääkirjoitukset, kaiken tuon, ja se käy työstä”, huomautti Kari Suomalainen. Tämän päivän mediaympäristössä pilapiirtäjä voi yhä tehdä kaiken tuon, mutta esiin on ilmaantunut uusi pulma. Ei voi enää olla varma, että lukija tietäisi mistä on kyse.

Jos ei pysty käsittelemään tarkkoja ajankohtaisuuksia, käsitellään sitten perustyyppejä. Puolueet voisivat olla ruumiillistuneita perustyyppejä, mutta onko yksikään suomalainen pilapiirtäjä Kari Suomalaisen jälkeen edes yrittänyt päivittää hänen 50 vuotta vanhoja hahmojaan, lihavaa pastoria kypärä päässä, nälkäkurjen laihaa haalariasuista duunaria, paksua viiksekästä maanviljelijää? Paperityöläisten puheenjohtajan Jouko Ahosen kauniisti sanottuna massiivinen hahmo on tyrmäävä esimerkki siitä mihin on tultu, ja riittää yksin selittämään miksi muuan SAK:n satiirinen porsastelumainos meni niin täydellisesti jokaisella mahdollisella tavalla kauheasti vinoon. Millainen olisi tämän päivän ruumiillistunut kokoomuslainen, demari, keskustalainen, vihreä? Ja mikä tärkeintä, olisiko niillä edes eroa? Eivätkö ne olisi kaikki tismalleen samanlaisia pukumiehiä ja jakkunaisia, jokaisella yhtä matalat kengänkorot ja yhtä paljon lasivillaa aivojen paikalla? 

Näyttää olevan täsmälleen kaksi asiaa, jotka suomalaisessa politiikassa tänä päivänä herättävät aitoja intohimoja ja joista ollaan oikeasti eri mieltä. Ensimmäinen niistä on maahanmuuttopolitiikka, ja toinen niistä on maahanmuuttopolitiikka. Niistä ei ole apua satiirille, koska kummastakaan ei pidä vitsailla. Sellainenhan herättäisi ristiriitoja. Niin sitten tehdään Ihmisten puolueeseen vartin satiirishow, jonka pointti on se, että netissä on hölmöjä trolleja, ja vain hölmöillä on mielipiteitä. Tämä on todella aivan uudenlaista poliittista satiiria, sellaista joka tuhoaa kaikki omat edellytyksensä. Se on hyvä ihminen ja kunnon kansalainen, jolla ei ole mitään sanottavaa mistään. Mistähän keksitään ensi jakson aihe. Kävelisipä edes Erkki Tuomioja salin poikki.

Kun mielipiteiden sisältöä ja tarkoitusta ei saa käsitellä - koska se tarkoittaisi sitä, että jollakulla olisi ihan jotain sanottavaakin ja siitähän saattaisi syntyisi ristiriitoja - niin käytännössä ainoa keino repiä huumoria on tehdä julkisuuden henkilöistä arkkityyppejä vaikka väkisin. Seppo Ahdilla oli Parempi Myöhään –sarjassa sketsi, jossa Pentti Siimes esitti Mauno Koivistoa Tuntemattomassa Sotilaassa. Martti Ahtisaari oli olevinaan Muumipappa, ja kun se tuntui onnistuvan, niin Tarja Halosesta väännettiin Muumimamma. (Mitä pahaa Muumit ovat poliitikoille tehneet että heitä näin rangaistaan?) Yhteinen piirre löytyy. Jokainen näistä yrityksistä on uskottava kuin väärä raha. Näiden kammottavuuksien ainoa olemassaolon oikeutus on se, että ne edustavat sallittua, loukkaamatonta, hyväntahtoista, sydämellistä ja inhimillistä huumoria. Toisin sanoen joutavaa kuraa.

Eikä kansallisia arkkityyppejäkään pidetä enää välttämättä huvittavina. Niitä on alettu tulkita rasismiksi. Sitten suomalainen ja norjalainen tarttuivat ruotsalaiseen, heittivät hänet ulos lentokoneesta ja lausuivat ”eläköön pohjoismainen yhteistyö”. Näin kadunkulmassa, kuinka kaksi taksia törmäsi yhteen. Kaksikymmentäneljä skottia kuoli. Meistä suomalaisista puhutaan niin tavattoman vähän yhtään missään, että itse olen aina pitänyt suomalaisvitsejä kunnianosoituksina. Norjassa on kerrottu muutama.

Jos jonkinlaista tulevaisuusvisiota kaivataan, hyvin korkealle sijalle olisi asetettava naurun palauttaminen Suomeen. Jokainen ele ja siirto, joka toimii poliittista korrektiutta ja puhdasoppisuutta vastaan, olisi katsottava edistykseksi.

Tosiasia nimittäin on, että huumori ylimalkaan ei ole soveliasta. Mark Twain osui olennaiseen: ”Augustus Twain näyttää herättäneen jonkin verran hälyä vuonna 1160. Hän oli ratkiriemukas mies. Hän tapasi teroitella vanhaa sapeliaan, asettua väijyksiin pimeässä, ja pistellä sillä ohikulkijoita nähdäkseen kuinka he loikkivat. Hän oli synnynnäinen humoristi.” (Kujeileva omaelämäkerta, 1871)

Jos jollekulle ei voi eikä saa enää nauraa, onko hän enää ihminen? Ehkä hän on jumala. Saako jumalalle nauraa? Osaako jumala nauraa itselleen?

Sylkiäisistä on jäänyt mieleen sketsi, jossa Margaret Thatcher seisoo miestenvessassa urinaalin edessä ministerikollegojensa vierellä. Thatcherin poistuttua miesministeri ihmettelee ääneen ”Mistä johtuu, että kun hän on vieressä, niin minulta ei tule”. Mainittakoon varmuuden vuoksi, mitä tämä juttu tarkoittaa: rouva Thatcher oli hallituksensa kovin jätkä. Huono maku on paras todiste huumorin demokraattisuudesta. Yritys huonon maun kriminalisoimiseksi on demokraattisen valtion tavallisen kansalaisen intressien vastainen, mutta saattaa miellyttää suuresti valtiomiehiä niissä kansakunnissa, joissa on tarpeellista todistella maan isän tai äidin, tai jopa kaikkitietävien asiantuntijoiden jumalallista alkuperää.

Varmaa on se, että ihminen on naurettava. Jokaisessa ihmisjoukossa on idioottinsa. Jos et tunnista niitä omasta laumastasi, saatat olla sellainen itse.

Maamme ainoa alan linkki: Lehti