1330270942_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Ruotsin prinsessalle on tiettävästi ammuttu Jyväskylässä kunnialaukauksia. Laukausten kohde pääsi pakoon.

Hälyä on herättänyt myös Laura Lepistön esiintyminen Parhaassa Koreassa. Riitelyä seuratessani tajusin äkkiä, että suomalaisten tulisi lähettää Pohjois-Koreaan lisää urheilijoita, vähintään kymmenen urheilijaa harjoitusleirille joka viikko. Tästä olisi kaksi etua. Urheilijat raportoisivat kotimaahan palatessaan Pohjois-Korean oloista ja saisimme näin ensikäden informaatiota. Toiseksi suomalaisurheilijat joutuisivat harjoittelemaan, koska paikalla ei ole muutakaan tekemistä. 

Seuraavaksi kaikkea kanssa.

Amerikkalainen runoilija Lee Groban kuoli joulukuun 9. päivänä 2011 taisteltuaan pitkään sydänoireidensa kanssa. Tapaus huomioitiin vain muutamissa alakulttuurijulkaisuissa ja blogeissa. Groban olikin lähinnä paikallinen nähtävyys, chicagolaisen taidemaailman kummajainen, joka pääsi Guinnessin ennätysten kirjaan maailman pisimmällä elokuvalla, joka perustui hänen runoelmaansa A Cure For Insomnia.

Groban piti eeppistä runoelmaansa elämäntyönään, mikä tarkoitti sitä, että se ei koskaan valmistunut. Kun A Cure For Insomniasta tehtiin vuonna 1987 maailman pisin ja pitkäveteisin elokuva The Cure For Insomnia, teos oli vielä vaatimattomasti 4080-sivuinen. Kuollessaan Grobanin magnum opuksella kerrottiin olevan mittaa 5000 sivua. Käsikirjoituksen Groban oli kirjoittanut käsin, osittain kirjoituskoneen avulla. Kuten Groban kotisivullaan katsoi aiheelliseksi huomauttaa: ”Pennut: manuaalinen kirjoituskone on näppäimistö, jonka voimanlähde on kirjoittajan omien taitojen eikä korporaation varassa.”

John Henry Timminsin spektaakkelielokuva The Cure For Insomnia kestää 5220 minuuttia, eli kolme päivää ja 15 tuntia. Sen verran kului aikaa siihen, että Lee Groban lausui kameran edessä runoelmansa koko 4080-sivuisen version. Monotonisuuden ryyditykseksi, ja koska elokuvassa huomionarvoisinta on montaasi, lausunnan lomaan on ripoteltu otteita pornovideoista ja Cosmic Lightningin sekä JT4:n esittämää heavy-rokkia. Teos kantaesitettiin Chicagon Taideinstituutin tiloissa 31.1.-3.2.1987, eikä sitä ole julkaistu tallenteena. Grobanin ilmaisusta kiinnostuneet voivat tarkistaa lyhyen 8-minuuttisen näytteen hänen lausunnastaan. 

The Cure For Insomnian ennätys on tietysti jo rikottu. Tanskalainen taiteilijaryhmä Superflex saapui Helsinkiin maaliskuussa 2011 esittämään maailman pisimmän elokuvan, Modern Times Forever (Stora Enso Building, Helsinki), jonka esitys kestää 240 tuntia, eli kymmenen päivää. Alvar Aallon suunniteleman Enson pääkonttorin edustalle pystytetyllä kankaalla saattoi seurata, kuinka Aallon nelikulmio rapautuu ja murenee vuosituhansien saatossa. On oikeastaan sääli, että tämä teos päihitti Gérard Courantin paljon monipuolisemman 167-tuntisen Cinématonin, jonka valmistuminen kesti 33 vuotta, ja jossa 2503 henkilöä esiintyy kameralle mykkänä 3 minuuttia 25 sekuntia kukin, tehden mitä päähänsä pälkähtää. Samuel Fuller esimerkiksi poltteli sikaaria ja Terry Gilliam söi sadan frangin setelin. Douglas Gordon on ottanut kilpailuun osaa hidastamalla Hitchcockin Psykon 24-tuntiseksi ja suunnitellut hidastavansa John Fordin Etsijät kestämään sen ajanjakson, jota tarina kuvaa, siis viisi vuotta, mutta tuloksia ei ole vielä saatu. Unettomuus jatkuu. Muuallakin kuin Seattlessa.

Lee Grobanin mammuttiteoksesta on saatavilla vain yksi ainoa ote hänen kotisivullaan, eikä rohkene olettaa, että se antaisi täydellisen kuvan eepoksen sisällöstä. Jotakin voidaan kuitenkin päätellä. Groban tarkastelee maailmaa ja siinä vaikuttavien ihmisten käsityksiä, vertaa niitä omiinsa, ja avaa näin ikkunan omaan tajuntaansa sievistelemättä itseään. Asetelma on ikiaikainen; nonkonformistinen yksilö vastaan normatiivinen yhteiskunta. Ainoa tapa saada sanansa sanotuksi on joko Munchin huuto tai loputon vuodatus, jossa Grobanin tapauksessa on niin tietoisen humoristisia piirteitä, että tätä lukisi mielellään lisää, jos sitä vain olisi saatavilla. ”En pystyisi opettelemaan tätä ulkoa äidinkielen tunnille.” ”En minäkään.”

Ulkoasultaan jotakuinkin Osama bin Ladenin kaksoisolennoksi tekeytyneen venäjän kielen ja kirjastotieteiden maisterin, maantieteen ja kulttuurientutkimuksen kävelevän tietosanakirjan Lee Grobanin oma kanta taiteeseensa oli paljon selvempi kuin hänen taiteellisen toimintansa tulokset. Tarkoitus oli, että yleisö huomaisi alitajunnan kuvituksista ja yllättävistä rinnastuksista uusia tapoja katsoa asioita.”Työni on esittää ilmaistua, mikä on alitajuisesti torjuttua, tai alitajuisesti tukahdutettua. Huomatkaa että tämä selitys/julistus sointuu.” Ja: ”Toinen mahdollinen selitys on, että haluan vain todistaa maailmalle että en ole pelkkä porvarisboheemi tai apaattinen superdiletantti par excellence, joka vain puklaa suustaan tyhjänpäiväistä kukkaishöpinää ja nipotusta.”

Tämän blögin lukijat saattavat keksiä Grobanin tuotannosta paljonkin yhtymäkohtia toiseen kuuluisaan outsider- tai ITE-taiteiljaan Henry Dargeriin. Omintakeiseen tee-se-itse-taiteeseen ei kannata suhtautua yliolkaisesti. Yhteiskunta, jossa asiaankuulumattomat ihmiset tekevät itse oman taiteensa, kuulostaa paljon terveemmältä kuin sellainen yhteiskunta, jossa ala on ulkoistettu asiantuntijoille.