1268888652_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Voisimme oikeastaan yhtä hyvin jatkaa Mark Twainin kanssa. Seuraavassa maailman loistavin haastattelu. Kuten todettua, Mark Twainin katastrofaalinen finanssiseikkailu latomakoneen kanssa pakotti hänet äkillisesti poistumaan maasta velkojiaan paetakseen. New Yorkin satamassa lehtimiehet yhyttivät kirjailijan ja halusivat tietää hänen suunnitemistaan tarkemmin.

Entisenä sanomalehtimiehenä Twain vastasi tunnollisesti ja kohteliaasti kaikkiin toimittajien kysymyksiin. Voimme kuvitella sielumme silmin, kuinka hän nojailee laiturinkaiteeseen tuuhea pörröinen tukka tuulessa hulmuten, knallipäisten ja naurettavan korkeisiin kauluksiin sonnustautuneiden toimittajien ympäröimänä, tarjoten lehtimiehille näytteitä aistikkaasta ja totuudenmukaisesta sanataiteellisesta tyylistään, joka kihisi yllättäviä, tuoreita näkökulmia ja hämmästyttäviä oivalluksia. Poliitikoiden suositellaan ottavan mallia.

Toisin sanoen Mark Twain teki haastattelijoistaan pilkkaa. Arvoisat lukijat, tässä reportaasi Mark Twainin sanallisesta annista 6. maaliskuuta 1894 kello 23.30 yöllä, kun hänet keksittiin laiturilta sikaaria polttelemasta. Julkaistu aprillipäivänä 1894 sekä St.Louis Republicissa että Buffalo Expressissä. Kuinka merkillinen sattuma.

 

Mark Twain ja reportteri

 

”Twain hihitteli itsekseen hiljaa ajatukselle että hän livahtaa kaikessa hiljaisuudessa Eurooppaan joutumatta lehtimiesten ristikuulusteltavaksi, kun pehmeä ja valittava ääni huokaisi hänen oikeaan korvaansa sanat: ”Anteeksi, mutta oletteko herra Clemens?”

Hän käänsi hitaasti päätään – hän ei ikinä ole nopea, ei edes sanoissaan – ja huomasi sivullaan lehtimihen. Hän siirsi sikaarinsa suupielestä toiseen ja vastasi: ”Onko tuo ötökkä vai mitä olkapäällänne on?”

Se oli ötökkä, ja reportteri huitaisi sen tiehensä. Sitten reportteri jatkoi: ”Herra Clemens, minut lähetettiin haastattelemaan teitä ja kysymään Euroopan matkastanne.”

”Jokin tuollainen ötökkä oli vähän aikaa sitten olallani”, venytteli kirjailija. ”Ensin luulin sitä hämähäkiksi, sitten kuvittelin sitä muurahaiseksi, mutta en päässyt selville mikä se oli.”

”Aiotteko viipyä kauan ulkomailla?”

”Jos täällä olisi enemmän valoa, tunnistaisin sen hetimiten. Jos ystävällisesti pysyisitte siinä paikallanne sen hetken ajan kun käyn kysymässä laivan stuertilta, olisiko hänellä lyhtyä, niin saisimme selville oliko se muurahainen vai hämähäkki.”

”Mutta herra Clemens, jos sallitte, alkaa olla myöhä ja---”

”Jos se oli muurahainen”, Mark Twain jatkoi pohdiskelevaan sävyyn, ”se on toista maata kuin mikään muurahainen minkä olen koskaan nähnyt. Kerran Nevadassa näin muurahaisen, joka tuli esiin kolostaan joka ilta kuivalla säällä ja pyöritteli pientä nokaretta jaloillaan kaikkiaan---”

”Anteeksi, herra Clemens, mutta kauanko sanoitte viipyvänne ulkomailla?”

”---viisi viikkoa. Minkä vuoksi se pyöritteli sitä pilleriä, en koskaan pystynyt selittämään. Se oli paukapäisin muurahainen jonka olen eläessäni nähnyt. Kerran Voileipäsaarilla---”

”Aiotteko kirjoittaa uuden matkakirjan?”

”En. Ei ole mitään hyötyä kirjoittaa kirjaa, ellei tee sitä tosissaan, eikä mikään kirja menesty eikä ole lukemisen arvoinen, jos kirjoittaja ei ole pannut siihen sydäntään ja sieluaan. Matkakirjojen kohdalla en voi enää tehdä niin. Se riistää minulta tärkeän tulonlähteen, todella paljon tuloja. Luulen että tyydyn siihen että minä vain valehtelen järjestelmällisesti tästä lähtien. Hyvä vale on aina kirjoittamisen arvoinen. Miehen, joka valehtelee kunnolla, ei tarvitse koskaan tehdä mitään muuta.”

”Minne aiotte matkustaa?”

”Luulenpa että suuntaan joihinkin Euroopan kohteisiin joita en ole ennen nähnyt kuin kerran tai pari.”

”Onko tämä liike- vai huvimatka?”

”Ehdottomasti. Käyn aina Euroopassa juuri siinä tarkoituksessa. Nähkääs, Eurooppa on juuri siihen omiaan, paljon enemmän kuin tämä maa.”

”Liike vai huvi?”

”En ole paljoa ajatellut asiaa, vaikka totta puhuen se kieltämättä avaa kiintoisia ajatuskulkuja. Ajatus on, loppujen lopuksi, vain matemaattisen järjen ilmaisu moninaisuuden kokonaisuudesta, ja jos poistamme pelistä järkeilyn, päädymme joka kerta samaan paikkaan mistä lähdimme, mistä muistuukin mieleeni se ötökkä. Mitähän siitä tuli?”

”Aiotteko kirjoittaa mitään matkallanne?”

”Riippuu olosuhteista. Nähkääs, en koskaan kirjoita kun luen, enkä lue mitään kun kirjoitan. Olen huomannut että jos rupean lukemaan jotakin ja alan sitten kirjoittaa, lainaan tahtomattani kyseisen kirjailijan tyyliä. Lukekaapa Shakespearea varttitunti ja yrittäkää sen jälkeen kirjoittaa ja huomaatte tulleenne nöyryytetyksi. Yrittäkää kuvailla arkisia jokapäiväisiä sattumuksia tällä korkealla ja mahtavalla tyylillä ja saatte aikaiseksi tyhjiä rivejä. Tämä on yksi niistä syistä minkä vuoksi neuvoisin Herbert Spenceriä pidättäytymään lukemasta liiaksi Laura Jean Libbeyn teoksia. Jos alitajuinen samaistuminen vaikuttaa hänen tyyliinsä niin hänen---”

”Anteeksi, mutta kertoisitteko hyvä herra Clemens, missä päin Eurooppaa aiotte vierailla?”

”Totta kai”, sanoi hän. ”Olen aina ilahtunut voidessani palvella sanomalehtimiehiä. He ovat siteeranneet puheitani väärin mitä hurmaavimmalla ja suurenmoisimmalla tavalla ja menestykseni kansankunnan moraalisena opettajana on heille paljosta velkaa. Jos Amerikassa ei olisi sanomalehtimiehiä, paljon siitä arvokkaasta informaatiosta jota olen huolella tutkinut---”

”Minne sanoittekaan menevänne?” kysyi lehtimies korkealla falsettiäänellä kiinnittääkseen hra Clemensin huomion.

Kirjailija mietti hetken. Sitten hän otti takintaskustaan esiin pienen kirjan, avasi sen, ja lausui:

”Olen ajatellut kierrellä pitkästä aikaa Pyhää Maata. Tässä on lumoava paikka, jonne olen vuosikausia halunnut matkustaa. Sen varovaisesti vihjaileva nimi itsessään on aina tuottanut minulle tyydytystä. Kuten hyvin arvaattekin, viittaan Kibrothhaattaavahiin. Todennäköisesti lepäilen siellä muutaman päivän, jos menen sinne ollenkaan, ja sitten luikin Hazarothiin. Sen jälkeen saatan painua Ritmahiin, ja jos keli on hyvä niin saatan käväistä Rimmon-parezissa. Sieltä Libuahiin, edelleen Kehelathathiin, aina edelleen Shapher-vuorelle, josta Haradahiin, josta Makhelothiin---”

”Mutta---”

”Josta Tatahiin, sieltä Tarahiin, edelleen Mitchcahiin, sieltä Hashmonahiin, sieltä Moserothiin, sieltä Benejaakaniin---”

”Herra Clemens, jos te---”

”Josta Hor-hagidgadiin, sieltä Jothathathiin, sieltä Ebrozthiin, sieltä Ezlongaberiin (se on helppo), ja aina edelleen Zinin aarniometsiin, sitten hyppään muutaman vähemmän tärkeän paikan yli ja paukkaan suoraan Ije-abarimiin. Ije-abarimista teen pieniä retkiä Almondiblathaimiin, Obothiin, ja muihin läheisiin paikkoihin. En ole kuitenkaan vielä aivan päättänyt tästä reitistä, joten saatankin aloittaa Zalmonahista ja mennä sieltä Punoniin ja sieltä – anteeksi, mutta onko kellään tulitikkua?”

Hra Clemens piti tauon ja sytytti sammuneen sikaarinsa uudelleen ja muuan lehtimies totesi, että hänellä ei ole aikaa kuunnella toista reittiä ennen kuin laiva lähtee. ”Kauanko aiotte viipyä ulkomailla?”

”Alun perin päätin että viisi viikkoa, mutta muistini on niin kehno, että on vaikea muistaa kauanko aioin viipyä. Siitä tulikin mieleeni suurenmoinen tarina perheemme vanhasta mustasta kissasta. Sillä oli terävin muisti minkä koskaan olen kissalta tavannut. Kerran se hyppäsi keittiöön ja istahti kuumalle uuninkahvalle, ja tiedättekö mitä. Sen koommin niin kauan kuin se kissa oli meillä, se ei koskaan enää istahtanut uuninkahvalle. Ei edes kylmälle uuninkahvalle. Erääseen aikaan pidin sitä tarkkavaistoisuutena, mutta nyt tiedän että kysymys oli muistista. Se kissa oli kuin härkävasikka, joka kuului neiti Applen vanhalle sedälle, Ezra Pilkinsille. Siinä oli loistokaveri. Kalju syntymästä alkaen. Hänellä ei ollut karvan karvaa päässään, kuten vanha Marm Wilson tapasi sanoa. Marm Wilson eli perheessä vuosikausia, kuten tiedätte, enkä usko että hän olisi koskaan lähtenyt ellei nuori Jabel Endicott olisi joutunut onnettomuuteen. Se oli omalaatuisin onnettomuus mistä olen koskaan kuullut. Nähkääs, Jabel oli tustunut neiti Applebyhyn ja tapasi vierailla hänen luonaan oikein ahkerasti ja puhuttiin että he menisivät naimisiin. No, hänen setänsä härkävasikka oli menettänyt toisen silmänsä hyvin nuorena ja Jabel osti lasisilmän ja laittoi sen paikalleen silmäkuoppaan.

Se ei täysin sopinut yhteen toisen silmän kanssa, koska se okulisti jolta Jabel lasisilmän sai, myi vain lasisilmiä ihmisille. Väitti kyllä, että hänellä ei ollut koskaan häränsilmävarastoa ollutkaan. Joka tapauksessa, Elihu Vedder – se oli härän nimi – käytti sitä vaaleansinistä lasisilmää, ja sillä oli tuimempi katse naaman vasemmalla puolella kuin millään koskaan näkemälläni koiralla – vasen puoli oli se puoli, jossa oli lasisilmä. Sillä oli tapana asettua sivuttain niin että muukalaiset sattuisivat huomaamaan lasisilmän ja kyllä ne aina huomasivatkin. Eräänä päivänä---”

”Anteeksi, herra Clemens, mutta todellakin tästä Euroopan matkasta. Jos te---”

”Olin juuri tulossa siihen. Kuten sanoin, eräänä päivänä kun Elihu Vedder tunsi itsensä niin polleaksi lasisilmästään, ja tuuppi sitä jokaisen nenälle, niin sanoakseni, niin vieras bulldogi ilmestyi paikalle. Se käveli Elihun vierellä mitä ystävällisimmällä tavalla, eikä siinä olisi ollut mitään ongelmaa, ellei Elihu olisi yrittänyt näyttää koiralle lasisilmäänsä. Se väläytti sen äkkiä koiran näkyviin ja nosti turpaansa ylväällä, halveksivalla tavalla. Koira sai heti raivokohtauksen ja hyppäsi Elihun kimppuun ja yritti purra kurkkuun. Juuri silloin Jabel oli menossa kylään neiti Applebyn luo ja kun hän näki vieraan koiran yrittämässä tukehduttaa setänsä härkävasikkaa, hän porhalsi erottamaan ne toisistaan. Siinä touhussa hän tökkäsi sormensa Elihu Vadderin lasisilmään ja leikkasi siitä suurimman osan irti. Tietysti hän veti heti sormensa pois, mutta---”

”Herra Clemens, sääli keskeyttää teitä, mutta jos kertoisitte hiukkasen suunnitelmistanne, olisin syvästi kiitollinen.”

”Suunnitelmat”, sanoi hra Clemens. ”Suunnitelmat ovat aina houkuttaneet minua. Suunnitelmia ympäröi mielessäni sellainen salaperäisyyden ilmapiiri, joka on hyvin tenhoava. Olen aina ollut valmis tekemään suunnitelmia. Se on pikku harrastukseni. Muistan kuinka minulle tarjottiin Lontoossa 25 vuotta sitten illallinen ja kuinka suunnittelin pitäväni illallisen jälkeen loistavan puheen elämästäni. Olin saanut tietää edeltä käsin mistä tervetuliaispuheen pitäjä aikoi minulle puhua, ja valmistelin huolellisesti vastaukseni. Se oli täydellisimmin suunniteltu puhe mistä koskaan on kuultu ja harjoittelin sitä matkalla vaunuissa niin moneen kertaan että olisin suoriutunut siitä leikiten. Kaikki olisi mennyt mainiosti, ellei tämä mies jonka piti puheensa pitää, olisi viime hetkellä lähettänyt sanan että hän ei millään pääse osallistumaan illallisille. Hänen sijastaan puheen piti George Augustus Sala, ja hän oli aivan loistava. Siinä oli ajatusta, historiaa, ja puhetaitoa ja hän puhui niin minusta kuin kotimaastani. Kun nousin ylös, tiesin että en millään voisi vastata tuollaiseen. Mutta päätin ottaa puheeni ytimeksi jotakin hänen lausumaansa ja johdatella juttu siitä eteenpäin. Aloitin tuolla tavalla hapuillen tämä suunnitelma mielessäni ja yritin muotoilla sanottavaa, mutta en ikinä päässyt perille. Tajusin äkkiä että olin puhunut aivan liian pitkään, enkä ollut päässyt edes laukauksenkantaman päähän ydinasiasta. Kerroin jutun siitä kaksintaistelusta, jota en taistellut Nevadassa, ja josta Fun-lehden päätoimittaja Tom Hood kehotti minua kirjoittamaan jutun, jonka hän julkaisi. Uskoisin että pystyn toistamaan sen sanasta sanaan kuten kirjoitin sen 25 vuotta sitten ja silti on paljon asioita, joita en muista ollenkaan. Yhdesä kirjoistani on se närhijuttu. Olen aina uudelleen yrittänyt palauttaa mieleeni miten se menikään ja yhtenä iltana poimin siitä iskusanoja avukseni kun menin Madison Square Gardeniin luennoimaan. Mutta minun piti antaa periksi ja kertoa sen sijaan toinen juttu. En pysty muistamaan kymmentä lausetta mistään vaikka henki menisi. Kaliforniassa tosin tunsin yhden miehen, jolla oli pikkuserkku nimeltä Zachias M.Botts. Tämä mainittu Botts oli treenannut härkäsammakon---”

”Herra Clemens, jos suinkin sallitte, haluaisin kirjoittaa vain muutaman rivin matkastanne. Alkaa olla jo hyvin my---”

”Ystävä hyvä, kirjoittakaa toki. Kirjoittakaa pois kaikki mitä olen teille kertonut ja toimittakaa se minulle ennen laivan lähtöä. Käyttäkää kaikki materiaali, jokaikinen hitunen. Yleensä en halua, että yleisö tietää liikaa asioistani, mutta tällä kertaa voin tehdä poikkeuksen. Kertokaa kaikki mitään säästämättä ja antakaa minun lukea se läpi ennen lähtöä. Menkää tupakkahuoneeseen heti ja alkakaa kirjoittaa.”

Mark Twain kääntyi purserin puoleen ja reportteri juoksi tupakkahuoneeseen kirjoittamaan kaiken hänen sanomansa. Sitten hän etsi käsiinsä hra Clemensin ja esitti hänelle ylläolevan. Kirjailija luki haastattelun huolellisesti ja sanoi:

”Tämä on oikein, tämä on oikein hyvä. Tätä minä kutsun täydelliseksi haastatteluksi. Niin päin prinkkalaa kuin jokaikinen koskaan lukemani haastattelu. Nuori mies, te ymmärrätte tätä alaa. Jatkakaa samaan malliin, niin jonakin päivänä teistä tulee yksi meistä – yksi maailman paksuimmista valehtelijoista.”