Kyllä, olen ollut muualla, muunmuassa fanikunniavieraana tapahtumassa, kunnostamassa tänäkin kesänä kattoa (onneksi katot alkavat loppua), yms. Palaan asiaan.
”Oletetaanpa että olisitte idiootti. Oletetaanpa edelleen, että olisitte Kongressin jäsen. Mutta nyt toistan itseäni.” – Mark Twain
Minne on kadonnut vanha kunniakas hienostuneiden loukkausten perinne? Miksi tavanomainen vulgaarius, tai mikä vielä pahempaa, mitätön asiallisuus hallitsee poliittista kielenkäyttöä? Tätä ovat surkutelleet etenkin brittiläiset politiikan kommentaattorit. Englannin kunnianarvoisa alahuone on maailmankuulu siitä, että se on toiminut vuosisatojen ajan näyttämönä mitä taidokkaimmille solvauksille, mutta perinne näyttää rupsahtaneen kuin Churchillin poskilihakset. Margaret Thatcher pystyi vielä kirvoittamaan nokatusten istuvat ja toisilleen tuhahtavat alahuoneen jäsenet lausumaan joitakin huolella valikoituja mielipiteitä, mutta Tony Blairin hallituskaudelta ei merkitty muistiin yhden yhtä mieleenpainuvaa onelineria. Seuraava Blairin 2001 käyttämä puheenvuoro lienee pisteliäimmästä päästä:
”Kerronko alahuoneelle mistä konservatiivipuolue on oikeasti vihainen? Viime viikolla virallinen lehdistöedustajani vertasi konservatiivien talouspolitiikkaa Mikki Hiiren talouspolitiikkaan. Haluan tehdä selväksi, että häntä on ankarasti nuhdeltu. Me olemme Mikki Hiiren faneja. Oli väärin verrata konservatiivien talouspolitiikkaa Mikki Hiiren vastaavaan.”
Tiukan puritaanisen loukkausarvioinnin kannalta Blairin repliikissä on potentiaalia, mutta toteutus mättää. Vertaus tarpoo kuin suossa, ei loppua näkyvissä. Jutusta voisi saada napakamman. Kertoo meidän ajastamme, että tällainen pikkunokkeluus herätti huomiota. Vertailukohdat ovat nimittäin vielä mitättömämpiä. Otetaan esimerkiksi Tony Blairin ja William Haguen sananvaihto parlamentin alahuoneessa 1999:
Blair: ”Oppositiojohtajana (Hague) voi olla vitsi, mutta pääministerinä hän olisi katastrofi.”
Hague: ”Ainakin minun vitsejäni kerrotaan ääneen. Pääministerin vitsit ovat kaikki hallituksessa.”
Mikä kekseliäisyys ja älyn leiskunta, miten omaperäistä ja ihmeen tuoretta. Tällaisesta loukkauksesta tulee mieleen mitä Denis Healey totesi saatuaan Geoffrey Howelta niskaansa suurieleisen ryöpytyksen, jonka terävyys jätti jonkin verran toivomisen varaa: ”Kuin olisi joutunut kuolleen lampaan raadeltavaksi.”
Hienostuneiden loukkausten kultakausi oli viktoriaaninen aika, joka muistetaan toinen toistaan seuranneiden pääministereiden Palmerstonin, Gladstonen ja Disraelin välisistä yhteenotoista. Erityisesti muistetaan taistelupari Disraeli ja Gladstone, joskin niistäkin vain Disraelin osuus, sillä Gladstonen vastaukset olivat tyhjänpäiväisiä. ”Gladstonessa ei ole yhtäkään anteeksiannettavaa heikkoutta”, saattoi lausahtaa monimielisesti Benjamin Disraeli, joka toi brittiläisen nokkeluuden politiikan parrasvaloihin. ”Sallikaa minun selventää onnettomuuden ja epäonnen välistä eroa. Jos Gladstone tippuisi Thamesiin, se olisi onnettomuus. Jos joku onkisi hänet takaisin ylös, se olisi epäonnekasta.” Ja vielä lisää: ”Gladstone oli niitä joita voisi kutsua koristeellisiksi puhujiksi. Ainakin hän oli koristeellinen.” Ja: ”Olisi väärin sanoa että Churchill ja minä keskustelimme. Kuten Gladstone puhuessaan Victorialle, hän puhutteli minua kuin olisin yhden miehen alahuone. Se oli suurenmoista.”
Antisemitistiset äänenpainot Disraeli kuittasi näin: ”Pitää paikkansa, minä olen juutalainen ja tohdin muistuttaa arvoisia herroja, että siihen aikaan kun tässä maassa pukeuduttiin nahkoihin ja tapeltiin villieläimiä vastaan, minun esi-isäni olivat Salomon temppelin pappeja.” Disraeli olisi suruissaan jos näkisi, kuinka tänä päivänä eleganttien vastausten sijasta nostellaan syytteitä. Poliittinen korrektius ei pitäisi kelvata tekosyyksi käyttäytyä möllösti.
Disraelin huomattavin opetuslapsi retoriikan alalla oli tietysti Winston Churchill. Jos brittiläisen politiikan anekdootit kootaan yhteen, joka toisessa esiintyy Churchill. Hänen sanavalmiutensa, improvisointikykynsä ja nokkeluutensa ei välttämättä ollut niinkään lahjakkuuden kuin harjoituksen tulosta. Kuten puoluetoveri F.E.Smith huomautti, ”Winston on omistanut elämänsä parhaat vuodet spontaanien puheenvuorojensa valmistelulle.”
Kuten lentävien lauseiden miesten kanssa asianlaita usein on, ilmeisesti edelleenkään ei tiedetä oliko kuuluisin Churchillin suuhun pantu tokaisu autenttinen. Todennäköisesti vastaus on ei. Ainakaan sitä ei ole löydetty virallisista pöytäkirjoista. Mutta siitä ei välitä kukaan. Lady Astorin ja Winston Churchillin välisestä yhteenotosta on muodostunut niin myyttinen osa parlamentarismin kansanperinnettä, että jos se ei olekaan totta, sen pitäisi olla.
Lady Astor: ”Jos minä olisin vaimonne, panisin myrkkyä kahviini!”
Churchill: ”Ja jos minä olisin miehenne, minä joisin sen!”
Churchillilla oli tarjota vastustajilleen lähinnä verta, hikeä ja kyyneleitä, ja näitä kaikkia hän annosteli avokätisesti. Clement Attlee oli Churchillin mielestä paitsi ”lammas lampaan vaatteissa”, myös ”vaatimaton mies, jolla on monta syytä olla vaatimaton”. Arveltavasti pöyhkeänoloinen Sir Stafford Cripps sai Churchillilta osakseen luonnehdinnan ”Tuossa, Jumalan armosta, kulkee Jumala”. Keksityltä vitsiltä kuulostava juttu kertoo Lordi Privy Sealista, joka halusi Churchillin puheille. Tuolla hetkellä Churchill sattui istuksimaan käymälässä ja ärähti avustajalleen “Tell the Lord Privy Seal I am sealed in my privy, and can only deal with one shit at a time.” Jos näin todella tapahtui, Churchill oli säästellyt tilaisuutta todella pitkään.
Ei hänkään aina onnistunut. Jotkin Churchillin ajatelmat, joita kootaan kirjoihin ja kansiin ja kerätään anekdoottisivuille, ovat lähempänä kuolleen lampaan suorittamaa päällekarkausta kuin parlamentista tuttua pisteliästä väittelijää. Katsokaa nyt näitä tyhjänpäiväisyyksiä kahden pennin rabatti-Sarasvuon suusta:
”Asenne on pieni asia, joka saa aikaan suuren eron.”
”Pessimisti näkee vaikeuksia joka tilaisuudessa. Optimisti näkee tilaisuuden joka vaikeudessa.”
”Jokaisella on hetkensä ja toisten hetket ovat pidempiä kuin toisten.”
Miten paljon churchillmaisempia ja mieleenpainuvampia ovatkaan nämä ironian sävyttämät tokaisut:
”Historia tulee olemaan minulle suosiollinen. Aion kirjoittaa sen itse.”
”Suuri ja hyvä kohtaavat harvoin samassa ihmisessä.”
”En haluaisi ennustaa etukäteen, se on paljon helpompaa jälkenpäin.”
”Tyydyn helposti kaikkein parhaaseen.”
”En ole saanut ikinä ummetusta siitä että syön sanani.”
Viimeinen poliittisen loukkauksen kukoistuskausi koettiin Margaret Thatcherin aikana. Rautarouva, jonka eleitä biologit vertasivat laumaa johtavan naaraspaviaanin käyttäytymiseen, ja josta tuli lopulta isoäiti monikossa, herätti niin voimakkaita intohimoja että ne saivat hänen edustajakollegansa yrittämään pahintaan. Puoluerajat olivat muodollisuus. Jotkin pahimmat tölväisyt olivat peräisin konservatiivikollegojen suusta. Thatcher-luonnehdintoja vaivaa kuitenkin hienoinen ylifiksuus, yliyrittäminen, mikä ei muuten häiritsisi mutta niitä kielikuvia on melkein mahdotonta kääntää suomen kielelle.
Lordi St. John of Fawsley: ”Kun Margaret Thatcher puhuu ajattelematta, hän puhuu mitä ajattelee.” Jonathan Aitken: “She probably thinks Sinai is the plural of sinus”. Sir Clement Freud: “Attila the Hen”. Jonathan Aitken: ”Petain alushameessa.” Tony Banks: ”Thatcherissa on samaa herkkyyttä kuin seksinnälkäisessä kuristajakäärmeessä.” Tom Dalyellin mielestä Margaret Thatcher oli ”karkaistu häpeämätön huiputtaja” ja peräti ”kunniaton valehtelija, petkuttaja, kepuli ja roisto”. Edustaja Dalyell poistettiin vuodatustensa takia salista. Dalyell ja Tahtcher eivät puhuneet toisilleen 17:ään vuoteen, kunnes parivaljakko kaikkien hämmästykseksi ilmaantui yhdessä illallisille. Kun Edward Heathilta kysyttiin, miksi Thatcher inhosi häntä niin säälimättömästi, Heath kohautti olkapäitään ja lausahti että hän ei ole lääkäri.
Sivistyneen parlamentaarisen keskustelun takaamiseksi on laadittu joitakin vaihtelevia sääntöjä. Tänä pinnallisen hyvätapaisuuden aikana on kiinnostavampaa tarkastella, millaisista luonnehdinnoista ei ole seurannut vaikeuksia. Michael Foot sai kutsua Norman Tebbitiä ”puoleksi sisäsiistiksi näätäeläimeksi”. Rotaksi haukkuminen on ollut välillä sallittua, välillä taas kiellettyä. Alahuoneen puhemies salli sanan twerp (typerys) vuonna 1956. Itse asiasta kuultuna puhemies selitti olleensa siinä uskossa että ”twerp” oli lentokoneteollisuuteen liittyvä tekninen termi. Kun antimonarkisti Willie Hamilton myöhemmin käytti kyseistä sanaa puhuessaan prinssi Charlesista, häntä vaadittiin perumaan puheensa. ”Haisunäätä tory” katsottiin niukin naukin kelvolliseksi ilmaisuksi vuonna 1896. ”Poliittinen haisunäätä” puolestaan torjuttiin ankarasti vuosisataa myöhemmin. Sen sijaan ”poliittinen näätä ja katupoika” oli hyväksyttävää kielenkäyttöä. Tuntuukin tämän rinnalla hieman ihmeelliseltä, että Martin O’Neill joutui perumaan varauksetta luonnehdintansa Angela Browningista: ”Toisen luokan neiti Marple.” Tony Bankskin sentään sai verrata Thatcheria kuristajkäärmeeseen rangaistuksetta. Sen sijaan häntä nuhdeltiin ankarasti kutsuttuaan Terry Dicksiä ”eläväksi todisteeksi siitä että sianrakko voidaan pistää kepin nenään ja istuttaa parlamenttiin”.
Väittelyn tuoksinan valtaan joutunut joutuu toisinaan selittelemään sanojaan jälkeenpäin, enemmän tai vähemmän menestyksellisesti. Myös enemmän tai vähemmän keksitysti. Kun muuan työväenpuolueen edustaja kutsui konservatiivikollegaansa SS:n jäseneksi, hän selitti SS:n olevan lyhenne sanoista ”silly sod”. Paul Boateng sai nuhteet ilmaisusta ”Sweet FA”, koska puhemiehistö ymmärsi parlamentaarikon tarkoittavan kohtuullisen yleispätevää puheenpartta ”fuck all”. Selitys kuului, että FA on 1800-luvun laivastotermi säilykelampaanlihalle. Sanonta viittaa Fanny Adamsiin, joka murhattiin 1867, hakattiin paloiksi ja heitettiin jokeen Altonissa, Hampshiren kreivikunnassa. Tarina oli kiehtovampi kuin alkuperäinen lausahdus, ja täyttä pötyä.
Thatcherin aikana sana ”poppycock” luokiteltiin epäparlamentaariseksi kielenkäytöksi. Päätös hämmästytti monia, sillä sanan yleisesti tunnettu merkitys tarkoittaa hölynpölyä. Sanakirjojaan selanneet parlamentin jäsenet ja lehtimiehet hämmästyivät vielä enemmän, kun he löysivät lähdeteoksista tarkan selvityksen sanan juuresta. Se on muunnos hollannin sanasta pappekak, mikä tarkoittaa näin epäparlamentaarisen suoraan sanottuna löysää paskaa.
Yksi tabu on tietysti ylitse muiden. Vaikka parlamentaarikot saavat olla käärmeitä, haisunäätiä, ja erilaisia kissaeläimiä, yhtä he eivät milloinkaan voi olla, eikä heitä tohdi sellaiseksi kutsua: valehtelijoiksi. Ei missään nimessä. Muuten taivaat repeäisivät, maa aukeaisi, tuhka ja tulikivi sataisi päällemme. Lähimpänä taivaalle kirjoitettua Ilmestyskirjan kauhistavaa hirvittävyyttä on käväissyt Winston Churchill, joka kuvaili muuannen kansanedustajan harjoittamaa tosiasioiden parista erkanemista ”terminologiseksi epätarkkuudeksi”. Joidenkin mielestä sekin oli mieltäkuohuttavan lähellä jumalanpilkkaa.
Pohjoismaissa tällainen elävyys ei ole saanut kovin suurta jalansijaa. Syykin on selvä. Teoksessa Cross-cultural perspectives on parliamentary discourse Paul Bayley vertailee poliittisen puhunnan tyyliä Englannin alahuoneessa ja Ruotsin valtiopäivillä. Silmiinpistävä ero on, että brittiläisessä parlamentarismissa haetaan yhteenottoja ja mahdollisuuksia erottautua toisista, skandinaavisessa poliittisessa kulttuurissa taas etsitään konsensusta.
Britanniassa oppositio nimittää varjohallituksen, jonka ”ministerit” kiirehtivät selittämään mitä kaikkea hallitus taas teki väärin. Suomessa hallitus on huolestuneempi opposition hampaattomuudesta kuin oppositio itse. Englannin alahuoneessa edustajat tuijottavat toisiaan vastatusten kuin käsikähmään valmiina. Suomessa ja Ruotsissa he istuvat kuin teatterin katsomossa, näkevät näyttämön hieman eri kulmista, mutta jokaisen istuin on sijoitettu niin että katse suuntautuu kohti puhemiestä.
Suomessa nahkurin orsien mainitseminen riittää saamaan aikaan häväistysjutun. On selvää, että sellainen sanankäyttö on kohtuutonta ja sietämätöntä. Sehän tarkoittaisi sitä, että joku olisi lähestulkoon sanonut jotakin. Sellaista virhettä ei pidä tehdä toiste.
Kommentit