1304672467_img-d41d8cd98f00b204e9800998e


Vuonna 1846 Britannian kanssa solmittu sopimus Oregonin ja Brittiläisen Kolumbian rajoista toi amerikkalaiset Tyynen meren rannalle yrittämään ensin maanviljelystä ja pian sen jälkeen kultaa vuolemaan. Presidentti James Polk oli päässyt Valkoiseen Taloon iskulauseella “54’40 tai taistele”, millä ilmoitettiin millä leveyspiirillä Kanadan ja Yhdysvaltojen rajan tulisi kulkea. Puget’n lahdella brittien ja amerikkalaisten sotalaivat tuijottivat toisiaan, kunnes lopulta saatiin sovittua molempia osapuolia tyydyttävä rajalinja 49. leveyspiirillä. Vancouverin saari läänitettiin briteille.

Valitettavasti 49. leveyspiirin ja Vancouverin saaren väliin jäi rykelmä San Juanin saaria, joista uupuneet neuvottelijat sopivat sovittavan myöhemmin. Asiaa ei auttanut, että herra George Vancouverin laatimat 1700-luvun kartat olivat tältä osin luvattoman epätarkkoja. Britannian Hudsonin lahden kauppakomppania oli perustanut saarelle lammasfarmin, jonka keskelle oli tupsahtanut kesään 1859 mennessä parikymmentä amerikkalaista farmaria. Selvitysmiehet eivät olleet saaneet työtään valmiiksi, kun 15.7.1859 herra Charles Griffinin sika oli sytyttää USA:n ja Britannian välille sodan.

Tuona mainittuna päivänä San Juanin saarella Charles Griffinin iso musta sika oli vaeltanut naapuriin Lyman Cutlarin tontille ja ruvennut hotkimaan kitaansa herra Cutlarin perunoita. Koska tämä ei ollut todellakaan ensimmäinen kerta, herra Cutlar päätti pistää riesalle pisteen ja ampui herra Griffinin sian, joka kellistyi yhdellä laukauksella. Sen jälkeen uudisraivaaja Cutlar käveli Britannian Hudsonin lahden kauppakomppanian työntekijän Griffinin pakeille ja tarjosi siasta korvaukseksi kymmentä dollaria.

Griffin torjui tarjouksen jyrkästi ja mainosti sikansa olleen valioyksilö ja siitoskarju, jonka arvo oli ainakin sata dollaria. Cutlar toi julki, että hän piti hintaa täydellisen naurettavana, vaatimusta julkeana, ja että hänen reilua tarjoustaan pilkattiin. "Ennemmin salama iskee teihin kuin maksan mokomasta siasta sata dollaria!" tiuskaisi Cutlar ja painui matkoihinsa. Molemmat vetosivat viranomaisiin. Griffin, joka oli kirjoittanut muutoin puisevaan ja asialliseen päiväkirjaansa “Amerikkalainen ampui sikani!!!” hälyytti Britannian viranomaiset Vancouverin saarelta, jotka aikoivat pidättää Cutlarin epäiltynä sian murhaamisesta, mutta Cutlar kieltäytyi antautumasta ja linnoittautui intiaanivaimonsa kanssa mökkiinsä.

Välikohtaus ei olisi voinut sattua sopivampaan aikaan. Viikkoa aiemmin oli  amerikkalainen prikaatinkenraali William Harney vieraillut saarella, jonka asukkaat olivat toivoneet amerikkalaisten lähettävän paikalle joukkoja, Harney lähetti saarelle 50 miehen suuruisen yksikön, jota johti kapteeni George Pickett. Joukkoja täydennettiin ripeästi 400:an mieheen, samalla kun britit lähettivät saaren pohjoispuolelle viisi sotalaivaa ja 2000 miehestä.

Amerikkalaisen sian salakavala ja halpamainen teurastus oli kiihdyttänyt tunteita lupaavasti ja Pickett uhosi, että rantautuipa vilpillisiä englantilaisia viisikymmentä tai viisikymmentä tuhatta, hän avaisi empimättä tulen. Vancouverin kuvernööri vaati Britannian laivastoa toimimaan nopeasti ja ajamaan jenkit tiehensä, sillä heistä on pelkkää harmia.

Britannian kontra-amiraali, Trafalgarin veteraani Robert L. Baynes oli kuitenkin sitä mieltä, että 1 kpl sikoja sen paremmin kuin 1 kpl saaria jossain Vancouverin vesillä eivät olleet varsinainen casus belli, joten sillä välin kun amerikkalaiset kiinnostuivat harrastamaan sisällissotimista, San Juanin saari miehitettiin. Pohjoisosaan pystyttivät leirin britit, eteläosaan amerikkalaiset. Vertahyytävän kylmää rauhaa puolueettomalla saarella kesti kokonaista kaksitoista vuotta, kunnes Saksan Vilhelm I selvitysmiehen ominaisuudessa piirsi rajalinjan, joka antoi saaren Yhdysvalloille. Saarta jakaneet sotilaat kävivät mielellään yhdessä metsällä ja kalassa, ja juhlivat toistensa kansallisia merkkipäiviä toistensa leireissä. Suurin uhka yleiselle rauhalle ja järjestyksenpidolle noina vuosina ei ollutkaan armeijan läsnäolo, vaan alkoholi jota oli runsaasti saatavilla.

“Lapset haluavat aina tietää, kuka sitten söi sen sian”, mietiskelee vuoden 1859 Sikasodasta kirjoittanut Mike Vouri. “Valitettavasti kukaan ei tiedä. Mutta sen sodan taistelukentät ovat ainutlaatuisia. Muualla taistelukentiltä löytää hylsyjä, luita ja kalloja. San Juanin saaren sotatantereilta löytää silmälaseja, lääkepulloja ja tupakkapiipuja.”