Jatketaan psykologian parissa.
 
Psykologian perusongelma on, että sen väittämät ovat vaikeasti todennettavissa. Itsetarkkailu ja itsestään kertominen ei ole puolueetonta arviointia nähnytkään. Minän tutkiminen on kuin yrittäisi säkkipimeässä tunnustella pakastelokerossa sormenpäillä pakastepussia, ja päätellä tuntemusten perusteella, sisältääkö pussi puolukoita, mustikoita vai kuulalaakerin kuulia.
 
Kysymykseen, miksi joku säilyttäisi kuulalaakerin kuulia pakastelokerossa, emme ota kantaa.
 
Yksi yrityksistä sytyttää pakastimeen valot oli nimeltään behaviorismi. Oli, koska se ei nauti enää suosiota. Behaviorismi halusi päästä eroon surkeasta hapuilusta ja tehdä psykologiasta enemmän tiedettä. Koehenkilöitä tuli tutkia kuten luonnontieteen ilmiöitä, valvotuissa ja toistetuissa kokeissa, joissa koehenkilöiltä kysyttiin mahdollisimman vähän. Sieluntila ilmeni väreilynä pohjattoman kaivon pinnalla, tietynlaisena käytöksenä, joka oli havainnoitavissa. Koska sieluntila ilmeni käytöksestä, koehenkilöiden tuli olla mahdollisimman nuoria, jotta olisi havaittu välitön ja teeskentelemätön reaktio. Aivan kuten Saul Schubak ei puhu sanaakaan elämän arvokkuudesta, koska sitä ei voi mitata euroissa, eivät behavioristit kosketelleet tajuntaa, koska siihen ei suoraan päässyt käsiksi.
 
Behaviorismin kantaisän John B. Watsonin (1878-1958) mielestä persoonallisuus oli ehdollistumisen tulosta. Näin sen täytyi olla, koska se oli ainoa selitys, jota behaviorismi saattoi kokeellisesti tutkia. Vuonna 1920 Watson ja Rosalie Rayner järjestivät kuuluisaksi tulleen ja alaansa suuresti vaikuttaneen kokeen, jossa elokuvakameroiden käydessä pyrittiin säikyttelemään vuoden vanha Albert hengiltä.
 
”Viimeaikaisessa kirjallisuudessa on spekuloitu useiden emotionaalisten reaktioiden ehdollistamisen mahdollisuudesta, mutta suora kokeellinen todistusaineisto on puuttunut”, pohtivat Watson ja Rayner Journal Of Experimental Psychologyssa vuonna 1920. ”On ehdotettu, että lapsen varhainen kotielämä tarjoaisi laboratorio-olosuhteet ehdollistettujen reaktioiden tutkimiselle, ja tässä tarkoituksessa kirjoittajat ovat äskettäin asettaneet kysymyksen kokeeseen.” 
 
Koekaniini oli Albert B, vuoden vanha poikavauva, joka oli elänyt koko elämänsä sairaalaympäristössä. Hänen äitinsä oli vammaisten lasten hoitokodin imettäjä. Albert B. valittiin kokeeseen, koska hän oli psykologien mielestä terve ja tasapainoinen, ja huomattavan rauhallinen. Hän itki tuskin koskaan. ”Tunsimme, että valitsemalla hänet saisimme aikaan suhteellisen vähän haittaa.” Koska näin lausuu behavioristi, olisi kai kysyttävä, miten tähän tuntemukseen on luottamista, jos paikalla ei ollut ulkopuolisia behavioristeja tarkkailemassa heidän tuntemustensa ilmentymiä.
 
”Osaltamme alussa epäröimme suuresti tuottaa kokeellisia pelkoreaktioita”, toteavat Watson ja Rayner, mutta piakkoin tiedonjano voitti heidän epäröintinsä, sillä ”saatoimme lohduttautua sillä, että vastaavia reaktioita ilmenisi joka tapauksessa heti kun lapsi jättäisi hoitokodin suojatun ympäristön taaksensa ja siirtyisi kodin vilskeeseen.” Tavanomaista kodin vilskettä jäljittelevissä kokeissa yksivuotiasta Albertia kiusattiin koirilla, kovilla äänillä, rotilla, palavilla sanomalehdillä, ym. Palan halusta tietää, mitä sisältyi kohtaan ”ym.” mutta sitä ei tarina kerro.
 
Ensimmäisessä kokeessa Albertin eteen maton peittämälle pöydälle nostettiin korista valkoinen rotta. Albert yritti tavoitella rottaa vasemmalla kädellä ja juuri kun hän kosketti eläintä, Albertin takana iskettiin metallitankoa. Tyytyväinen tutkija saattoi kirjoittaa muistiinpanoihinsa ”Lapsi hätkähti rajusti ja kaatui eteenpäin naama maton päälle. Hän ei kuitenkaan itkenyt. Toisella yrittämällä lapsi yritti tavoitella rottaa oikealla kädellä ja tankoa lyötiin uudestaan samoin seurauksin. Lapsi alkoi vapista. Jotta emme olisi häirinneet lasta liian vakavasti, kokeissa pidettiin viikon tauko.” 
 
Viikon päästä Albert kohtasi jälleen rotan ja suhtautui siihen varovaisesti. Kun rotta alkoi nuuskia Albertin kättä, lapsi veti heti kätensä pois. ”Huomasimme tästä, että edellisviikon ärsykeyhdistelmät eivät olleet jääneet vaille vaikutusta”, ilahtuivat tutkijat, ja päättivät korottaa panoksia. Albertia rauhoitettiin välillä rakennuspalikoilla, joilla hän alkoi leikkiä tarmokkaasti. Sitten palikat kerättiin pois ja hänelle esiteltiin jälleen rottaa ja metallin paiskomista. Lopulta saatiin aikaan odotettu reaktio. Albert alkoi itkeä pelkästään nähdessään rotan. ”Heti kun rotta näytettiin, vauva alkoi itkeä. Hän kääntyi voimakkaasti vasemmalle, kellahti kyljelleen, ja alkoi kontata pakoon niin nopeasti, että töin tuskin saimme estettyä häntä putoamasta pöydältä.”
 
”Vakuuttava tapaus ehdollistetun pelkoreaktion synnyttämisestä” vaati lisätutkimuksia. Kävisikö päinsä siirtää pelkoreaktio muihinkin karvaisiin eläimiin tai esineisiin? Albert osoitti tämän mahdolliseksi. Matolle asetettiin jänis, ja ”Kielteinen reaktio alkoi välittömästi. Albert nojautui niin kauaksi eläimestä kuin mahdollista ja alkoi itkeä. Kun jänis asetettiin koskettamaan Albertia, tämä painoi päänsä mattoon, nousi konttaamaan, ja karkasi itkien pois. Tämä oli mitä vakuuttavin koe.” Seuraavaksi Albertille esiteltiin koira, hylkeennahkaturkki, pumpulivillaa, ja lopuksi Watson tarjosi pojalle tukkaansa ja joulupukin naamaria, joita kaikkia Albert hylki voimakkaasti.
 
Tutkimusten alussa tutkijoita askarruttaneesta arkailusta ei esiintynyt enää jälkeäkään. Albert toimi täsmälleen niin kuin tutkijat olivat toivoneet. Kokeet pitenivät ja mutkistuivat. 11 kuukauden ja 20 päivän iässä Albert sai edistää tiedettä kahdessa koesarjassa samana päivänä, joista Watsonilla ja Raynerilla on paljon merkittävää sanottavaa.
 
1. Rakennuspalikat. Leikki kuten tavallisesti.
2. Rotta yksin. Koko ruumis vetäytyi ja nojautui vasemmalle kyljelle, ei itkua. Tuijotusta ja seuraamista katseella. Reaktio oli lievempi kuin edellisellä viikolla, joten päätettiin virkistää muistia uudella yhteisärsykkeellä.
3. Rotta asetettiin käden päälle ja tankoa lyötiin. Raju reaktio.
4. Rotta yksin. Kaatui vasemmalle kyljelle. Reaktio käytännössä yhtä vahva kuin edellisellä kerralla, mutta ei itkua.
5. Rotta yksin. Kaatui vasemmalle kyljelle, nousi konttaamaan ja yritti paeta. Tässä tapauksessa ei itkua, mutta outoa kyllä, pakenemisen aikana poika jokelteli, silloinkin kun kallistui vasemmalle väistääkseen rottaa.
6. Kani yksin. Kallistui vasemmalle niin kauas kuin mahdollista, ei pudonnut pöydältä. Alkoi nyyhkiä, mutta ei yhtä voimakas reaktio kuin edellisellä kerralla.
7. Tarjottiin palikat. Tarttui niihin välittömästi ja alkoi leikkiä.
8. Kani aluksi yksin. Reaktio kuten kohdassa 6. Kun kani oli maannut Albertin polvien vieressä jonkin aikaa, hän alkoi varovasti kosketella turkkia sormenpäillä. Tällä hetkellä lyötiin tankoa. Raju pelkoreaktio!
9. Kani yksin. Reaktio kuten kohdassa 6.
10. Kani yksin. Alkoi välittömästi vapista, nosti kätensä ylös, mutta ei itkenyt. Ristiriitaiset halut koskettaa ja paeta hyvin selvät.
11. Koira yksin. Alkoi vapista, ravisteli päätään puolelta toiselle, piti kätensä niin kaukana eläimestä kuin mahdollista.
12. Koira ja ääni. Tankoa lyötiin samalla hetkellä kun koira kosketti häntä. Raju kielteinen raktio. Alkoi vapista, kääntyi kyljelleen, putosi lattialle ja yritti nousta konttaamaan.
13. Rakennuspalikat. Alkoi heti leikkiä.
 
Samana päivänä heti ylläkuvatun kokeen jälkeen Albert vietiin hyvinvalaistuun luoentosaliin, jossa hänet asetettiin päivänvaloon pöydälle salin keskelle. Neljä henkeä oli läsnä. Tilanne oli täten hyvin erilainen kuin pienessä hämärässä huoneessa.
 
1. Rotta yksin. Ei äkillistä pelkoreaktiota aluksi. Kädet kuitenkin pysyivät ylhäällä ja kaukana eläimestä. Kosketusyrityksiä ei havaittu.
2. Kani yksin. Lievä pelkoreaktio. Kääntyi vasemmalle ja piti kasvonsa poissa eläimestä.
3. Koira yksin. Kääntyi poispäin, mutta ei pudonnut. Itkua. Kädet liikkuivat niin kauas eläimestä kuin mahdollista. Vapisi niin kauan kuin koira oli näkyvissä.
4. Rotta yksin. Lievä kielteinen reaktio.
5. Rotta ja ääni. Ajattelimme olevan parasta virkistää reaktiota rottaan. Ääni lyötiin heti kun rotta otettiin esille. Albert hätkähti rajusti, mutta ei itkenyt.
6. Rotta yksin. Aluksi ei kielteistä reaktiota. Kun rotta tuotiin lähemmäksi hän alkoi vetää ruumistaan taaemmaksi, nosti kätensä, vapisi, jne.
7. Rakennuspalikat. Alkoi leikkiä välittömästi.
8. Rotta yksin. Selvä vetäytyminen ja vapina.
9. Rakennuspalikat. Leikki kuten aiemmin.
10. Kani yksin. Selvä reaktio. Vapisi kädet korkealla, kaatui taaksepäin, ja jouduttiin ottamaan kiinni.
11. Koira yksin. Aluksi koira ei saanut aikaan selvää reaktiota. Kädet nousivat korkealle pään yläpuolelle. Hengitys huohottavaa, mutta ei itkua. Juuri tällä hetkellä koira, joka ei ollut aiemmin haukkunut, haukkui kolme kertaa kovaan ääneen vain parinkymmenen sentin päässä vauvan kasvoista. Albert kaatui välittömästi lattialle ja puhkesi ulvomaan, jota jatkui kunnes koira vietiin pois. Tähän asti hiljaisen koiran haukkuminen tuotti selvän pelkoreaktion aikuisissa tarkkailijoissa!


Kuukautta myöhemmin, kun Albertia oli pakotettu koskettamaan joulupukin naamaria, kunnes hän alkoi itkeä, ja rotta oli laitettu kävelemään Albertin rinnalla ja Albert oli peittänyt kasvonsa käsillään, ja Albert oli saatu harjoittamaan seksuaalisoraalista eskapismia eli imemään kiivaasti peukaloaan tutkijoiden ihastukseksi, kokeet valitettavasti keskeytyivät. Albert vietiin pois sairaalasta.
 
Tämä oli tutkijoiden mielestä valitettava takaisku, sillä tämän vuoksi Albertia ei pystytty poisopettamaan pelkotiloistaan. ”Meidän mielestämme nämä reaktiot tulevat jatkumaan kotioloissa määräämättömän ajan, kunnes satunnainen menetelmä niistä poisoppimiseksi esitellään Albertille. Kaikille lienee selvää, että jonkin menetelmän käyttäminen olisi tärkeää. Jos tilaisuus olisi tarjoutunut, olisimme soveltaneet joitakin seuraavista menetelmistä: 1. reaktion heikentyminen ajan myötä, 2. uudelleenohjelmointi näyttämällä pelon kohteita ja simuloimalla samaan aikaan erogeenisiä alueita, ensin huulia, sitten nännejä, ja viimeisenä keinona sukupuolielimiä. 3. Lahjonta karamellilla tai muulla mieluisella ruoalla samalla kun eläintä näytetään, ja 4.  kehittämällä rakentavia toimintoja kohteelle jäljittelyn avulla.”
 
Albertille suoritettujen kokeiden todellinen motiivi selviää toiseksi viimeisestä kappaleesta. ”Kahdenkymmenen vuoden kuluttua freudilaiset, ellei heidän hypoteesinsa muutu, analysoidessaan Albertin pelkoa hylkeennahkaturkkia kohtaan – olettaen että hän saapuu analysoitavaksi tuossa iässä – todennäjöisesti kiusaavat häntä unesta, joka kertoo heidän analyysinsa mukaan, että kolmen vuoden iässä Albert oli yrittänyt leikkiä äitinsä häpykarvoilla, mistä häntä nuhdeltiin voimakkaasti. Emme missään tapauksessa kiellä, etteikö joissakin tapauksissa voisi olla kyse sellaisesta. Jos analysoija on riittävän kyvykäs saamaan Albertin hyväksymään tällaisen unen taipumustensa selitykseksi, ja analysoija on voimakas ja arvovaltainen persoonallisuus, Albert saattaa olla tapipuvainen hyväksymään täysin tällaisen selityksen.”
 
Albert ei saapunut 20-vuotiaana analyysiin. Vuonna 2009 Albertia ryhdyttiin jäljittämään, ja selvisi, että todennäköisimmin hän oli Douglas Merrite, joka sairastui aivojen nestekierron häiriöön ja kuoli kuuden vuoden ikäisenä vuonna 1925. Tämän päivän standardien mukaan Albertilla suoritetut kokeet olivat niin epäeettisiä, että ei tiedä edes mistä alkaisi.
 
Behavioristista ihmiskuvaa on aiheellisesti jonkin verran moitittu. Sen mukaan olemme koneita, jotka syntyessään eivät saa perintönä geeneissä yhtään mitään (geenejä ei tunnettu), emme tiedä mitään (vastasyntynyt on tyhjä taulu), ja opimme kaiken syntymämme jälkeen matkimalla kritiikittömästi ja vastaanottamalla sen jälkeen touhuistamme palautetta. (eläinten kasvattamat lapset matkivat eläinten käytöstä). Olemme sitä, miten meidät on ohjelmoitu, ja sen jälkeen olemme tuomittuja elämään elämämme mekaanisesti kohdusta hautaan hyvin rasvatun käkikellon tavoin. Päivän uutisissa oli tieto, että sikiöt masturboivat kohdussa. Jos lapsiveteen lisätään kiniiniä, sikiö vääntää suuta eikä juo, mutta jos siihen lisätään sokeria, sikiö mieluusti hörppii sitä. Miten behaviorismi on todistanut, että vastasyntynyt on psykologisesti tyhjä taulu? Ei mitenkään. Se on vain oletettu. Näyttää siltä, että yrittäessään saattaa psykologiaa tieteellisemmälle pohjalle behaviorismi ei luonut tiedettä, vaan ideologian.
 
Behaviorismi ei ole täysin kuollut. Se elää ja voi hyvin iltapäivälehdissä, politiikassa, lastensuojelussa ja mediatutkimuksessa. Joka kerran, kun luette hälyartikkelin, jossa väkivaltaisten tv-ohjelmien tai tietokonepelien varoitetaan johtavan suoraan väkivaltaiseen käyttäytymiseen, asialla on behavioristi. Joka kerran, kun koululuokka katselee mukaansatempaavaa piirrettyä, ja tutkija havainnoi, että pojissa esiintyy arveluttavaa ”motorista levottomuutta”, asialla on behavioristi, joka on ehdollistettu ajattelemaan, että terve ja tasapainoinen lapsi istuu järkähtämättä tiukasti penkkiin ruuvattuna, kannat lattiassa, lasittunut katse elottomissa silmissään.
 
Niin paljon kuin behaviorismi halusi sanoutua Freudista irti, molemmat päätyivät liki teologiseen ehdottomuuteen. Behavioristille ja freudilaiselle on mahdotonta väittää vastaan, kaikkein vähiten heidän kohtuuttomista väitteistään kiukustuen, koska se todistaisi heille, että he ovat oikeassa. Reilukerho.
 
John B. Watsonia kuvattiin mieheksi, jolla oli voimakkaat mielipiteet. Hänen tyttärentyttärensä on näyttelijä Mary Hartley, joka elämäkerrassaan syytti isänsä itsemurhaa ja omia psykologisia ongelmiaan siitä, että hänet oli kasvatettu Watsonin oppien mukaan. Ennen kuolemaansa Watson poltti kaiken kirjeenvaihtonsa ja henkilökohtaiset paperinsa, jättäen jäljelle paljon vastaamattomia kysymyksiä behaviorismin synnystä ja hänestä itsestään.