Perjantaina lähti kirjapainoon kirjan kolmas ja lopullinen oikovedos. Lauantaina vierailin sarjakuva- ja filmifestivaaleilla. Maanantaina täytyy suunnata Orivedelle puhumaan potaskaa sarjakuvakurssilaisille. Tarjonta tällä kanavalla tavallistakin herttaisemmin epäsäännöllisempää.
Tämä ei siis ole mikään blogaus, koska tämä on pelkkä blogaus.
Talkoilla pystytetty festariteltta osoitti lauantai-iltana jo hienoisia kulumisen merkkejä.
Koska menossa on suomalaisen sarjakuvan satavuotisjuhlavuosi, tarjolla oli runsaasti ohjelmanumeroita, joissa esiintyi vanhoja ukkoja. Vanhimpien tekijämiesten kohdalla jouduttiin turvautumaan heidän jälkeläisiinsä, eikä sekään tarkoittanut mainittavasti tuoreempaa vuosikertaa. Vasemmalta oikealle: Hjalmar Löfvingin poika Magnus Löfving, Erkki Tantun poika Markku Tanttu, Juhani Tolvanen, Ilmari Vainion pojanpoika Heimo Langinvainio.
"Lapsena tajusin ensimmäistä kertaa isäni olevan piirtäjä, kun meidät sisarukset komennettiin nukkumaan ja huomasin että isä alkoi silloin töihin", muisteli Magnus Löfving. Suomalaisen animaation pioneeri Hj.Löfving aloitti kokeilunsa perin erikoisella keksinnöllä, ohuelle paperille piirretyllä filmillä, joka heijastettiin yksinkertaisella omakonstruoimalla projektorilla. Kokeilut poikivat lopulta Suomen ensimmäisen kalvoanimaation Muutama metri tuulta ja sadetta, sekä mainosanimaatioita.
"Mielenkiintoista on, kuinka isän sarjoissa harrastetaan kansainvälistä seikkailua ja mennään jopa avaruuteen. Isä ei ollut varsinaisesti kuuluisuus, ja harva tiesi, että olimme sarjakuvapiirtäjän lapsia. Vasta 1960-luvulla, kun hän esiintyi Niksulan TV:ssä, kaverit oivalsivat asian. Poliittisesti isä piirsi niin vasemmiston kuin oikeistonkin lehtiin, mutta sodan jälkeen epävarmoina aikoina hän varmuuden vuoksi poltti monta kassillista pilapiirroksiaan."
Markku Tanttu muistelee olleensa hieman hunningolla, epäonnistuneensa koulussa, ja todenneensa että hänestä ei tule muuta kuin taiteilija. "Isä yritti neuvoa, mutta teimme aika lailla erilaisia töitä ihan eri periaatteilla. Pitkään kieltäydyin tekemästä sellaisia töitä, mistä isä oli tunnettu, kuten taidegrafiikkaa ja sellaista. Mutta sitten muutin mieleni ja rupesin tekemään kaikkea sitä, mitä isäkin oli tehnyt, taidegrafiikkaa, Seitsemän veljeksen kuvituksen, ja nyt tänä päivänä huomaan julkaisseeni sarjakuvakirjankin."
"Isähän oli kuuluisa jo siihen aikaan kun ei ollut olemassa julkkiksen käsitettä. Hänen sananlaskukokoelmiensa kuvat olivat niin mainioita, täysin suomalaisia perustyyppejä. Hänelle tulivat vieraat ihmiset sanomaan "Miksi piirsit minut?!". Jossain Keski-Suomessa jonkin pitäjän historiassa mainitaan, että Rymy-Eetun esikuva olisi elänyt siellä, ja kun asiaa tutkittiin, niin eihän se ollut Rymy-Eetun oloinen henkilö ollenkaan, kaikki oli väärin. Nimi on kyllä ollut vanhastaan käytössä."
"Vasta paljon myöhemmin, kun asia tuli kerran puheeksi, niin kuulin, että meillä oli sodan jälkeen pelätty ovikellon soittoa. Pelättiin, että Valpo tulee kylään. Rymy-Eetuhan ilmestyi Suojeluskuntien lehdessä, ja kolme Rymy-Eetu-vihkosta oli sotien jälkeen kiellettyjen kirjojen listalla. Ei se sarjaa lopettanut. Rymy-Eetu ilmestyi viidellä vuosikymmenellä 20-luvulta 60-luvulle. Ihmeen sitkeästi se jatkui, vaikka isä tapasi noitua, että taas pitää alkaa piirtämään niitä rumppareita."
Ilmari Langinvainio halusi muistuttaa, että Suomen ensimmäisen sarjakuvakirjan tekijä oli vuonna 1911 hyvin nuori, vasta 17-vuotias. Ilmari Vainio ei sen koommin palannut sarjakuvien pariin. "Sen sijaan Partiopoikien käsikirja oli täynnä hänen kuvitustaan. Sitä oli valtava määrä." Mutta taide ei lyönyt leiville, joten hän lähti opiskelemaan lakia. Nuoruudenteos oli varmasti hänen sydäntään lähellä, sillä hän vielä myöhemmin piirsi Professori Itikaisen Tutkimusmatkojen myöhempiin painoksiin 1930 ja 1945 uudet kannet.
Suomalaisen sarjakuvan todellinen Grand Old Man Veikko Savolainen Jyrki Vainion haastateltavana. "Siihen aikaan ei ollut kuin Kari Suomalainen, Tove Jansson, ja minä", Savolainen mietti. "Sarjakuvilla ei ollut minkäänlaista arvoa. Vasta Toven aloitettua Muumit alkoi mieli muuttua." Suomalaiseen työhön ei uskottu liiemmälti silloinkaan, sillä kun Joonas alkoi, niin hän Savolainen kuuli kommentteja, että "Helsingin Sanomat on saanut uuden amerikkalaisen sarjakuvan."
"Sarjakuva on kuin elokuva", tiivisti Savolainen. "Olen elokuvan ohjaaja, käsikirjoittaja, näyttelijä..." "Puvustaja ja lavastaja", ehdotti Vainio. "Kyllä", Savolainen vahvisti. "Puvustaja ja lavastaja - ja sponsori!"
Savolaisen toiminnasta lähti liikkeelle ensimmäiset Oriveden sarjakuvakurssit 1970-luvun alussa. Paikalla oli viitisenkymmentä nuorta innokasta, mm. paikallinen nouseva kyky Tarmo Koivisto.
Vasemmalla randomi kaheli, jonka elämä on juuri saavuttanut tarkoituksensa tämän kuvan ottohetkellä. Oikealla Veikko Savolainen, jolle tapahtuma on huomattavasti vähemmän merkittävä.
Kuinka ollakaan, vuoden parin takaisia Oriveden kurssilaisia tuli vastaan kauppakeskuksen aulaa tukkimassa. Sanokaapa nyt, näidenkö tyyppien kanssa sitten tulee toimeen? (Sata kertaa paremmin kuin maailman suurten ja huomattavien pönöttäjien kanssa, kuuluu vastaus)
Syntyjä syviä pohdiskelevia ilmeitä. Aiheena ensimmäinen suomenkielinen sarjakuvan yleisesitys, Jukka Kemppisen ja Heikki Kaukorannan legendaarinen Sarjakuvat (1972). Ville Hänninen haastattelee.
"Ilmapiiri oli juuri muuttunut suopeaksi", muisteli Kemppinen. Vastikään oli Peter von Bagh tehnyt gradunsa elokuvasta, Hitchcockin Vertigosta, mikä oli aivan pöyristyttävä, ennenkuulumaton aihe. Silti Sarjakuvat-teokselle oli vaikea löytää kustantajaa. "Osa elokuva-arvostelijoistakin vielä piti tähdellisenä keskustella aiheesta mahtaako elokuva olla taidetta."
"Sarjakuva on vaikea taide", Kemppinen pohti. "Mikä on sarjakuvan estetiikka, miten siirrytään ruudusta toiseen, mitä siinä todella tapahtuu? Ykköslähde oli elokuvan analysoija Andre Bazin. Miten siirtyä kuvasta toiseen, siinä vakava esteettinen ydinkysymys elokuvassa ja sarjakuvassa. Kun mukaan otetaan vaikkapa Barksin tyylinen ruutujen muotoilu, siirtymät, niin siinä on montage."
"Animaation ykkönen on Tex Avery, hänellä on kaikki temput, jotka myöhemmin esiintyivät underground-sarjakuvassa. Se oli mahdollista, koska kukaan ei välittänyt piirretyistä, eikä kukaan katsonut perään."
Välillä ostosparasiitissa ostamassa mehua. Ja täälläkin sarjakuvaa. Timo Mäkelä, festareiden vuoden taiteilija, Reima Mäkisen haastateltavana. "Sivellinpiirrokselle tarvitaan mahdollisimman tarkka luonnos", esitti Timppa kantanaan ja kehaisi samalla Otsamon viivaa.
Teltassa tapahtuu. Meneillään impropiirrosmaaottelu Suomi-Portugali, häkissä mylvivä eläimellinen epäluoma on tarkemmin katsottuna sarjakuva-Finlandian voittaja Petteri Tikkanen roolissaan Black Peiderinä.
Tunnelman äidyttyä näin korkeakulttuuriseksi oli luontevaa päättää festariosuus Peräsmiehen Poikaan, jota tekijä Timo Kokkila yllä nimmaroi. Taiteilija lausui haluavansa antaa täydet valtuudet valokuvan käytölle kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa ja kaikissa tunnetuissa todellisuuksissa.
Kuva jota ei otettu: Turinointia Paul Gravettin kanssa, kuten näissä ympyröissä nykyään joka vuosi. Todettua oli että kaikki projektit ovat aina yhtä mahdottomia, ja ruikutamme lisää seuraavalla kerralla.
Kuva jota ei otettu 2: Aleksanterinkadun Carrols on poissa! Lopetettu. Hävitetty. Tuhottu. Minun Carrolsini! Paskburger Oy ei ansaitse tästä hyvästä edes mainintaa.
Bonus: Turismia Helsingissä! Helsinki on liberaalin Suomen pääkaupunki, joka uskoo moniarvoisuuteen ja valinnanvapauteen tai jotain niinku sellaista tota niinku sinnepäin niinku jotain. Todiste yllä. Suuresti yllättyneenä löysin samoilta Vuorimiehenkadun tienoilta 50 kopeekan kolikon.
Hih!
Kommentit