Toisinaan olen ajatellut, että identiteetti on käsite, jota käytetään täsmälleen väärin. Se ei tarkoita sisimpää, vaan se on julki huudettu mainos. Todellinen minä on aina yksityinen ja intiimi, ja sen kuuluukin olla osittain salattu. Identiteetti ei ole missään tekemisissä persoonallisuuden kanssa, vaan se on joukkotunnus, jäsenkirja, propagandaväline, liehuva lippu, tapa vittuilla. Identiteetillä ja persoonalla ei ole enää mitään tekemistä toistensa kanssa, jos koskaan olikaan. Valmiiksi nimikoituja muodikkaita identiteettejä myydään ja vaihdetaan apteekin hyllyltä.

Tässä on se vääryys, että kysymys siitä kuka minä olen, johtaa moniin erilaisiin vastauksiin, joita ei käy päinsä lokeroida siten kuin identiteetin onnettoman kapea sisältö vaatisi. Ihminen on aina identiteettiään suurempi. Itse on tavattoman monia erilaisia asioita, mutta identiteetti, jonka sisältö on kaiken huipuksi lähes aina muiden määrittelemä, on silkkaa minuuden ryöstöä. Identiteetti vaatii ehdotonta kuuliaisuutta ja lojaalisuutta itselleen, ja jättää kaiken muun huomiotta. Identiteetissä ei ole yhtikäs mitään kehuttavaa. Paradoksaalisesti (mikä sana lähes aina käytännössä osoittaa, että ollaan päästy vihdoinkin likelle tosiasioita) paras vastaus kysymykseen ”kuka minä olen”, kuuluu ”mitä se minulle kuuluu”. ”Mitä se minulle kuuluu, mitä minä kirjoitan.” – Pekka Kejonen
 
Historian hullunkurisin identiteettikriisi alkoi Detroitin lähellä Ypsilantissa Valtion psykiatrisella klinikalla 1.7.1959. Psykologi Milton Rokeach oli kuullut vitsejä, joissa mielisairaalassa oli vaikuttanut kaksi Napoleonia, jotka väittivät kumpikin toista kelvottomaksi huijariksi. Mutta kirjallisuudesta löytyi todellinen tapaus, jossa mielisairaalassa oli tavannut kaksi Neitsyt Mariaa, mikä oli johtanut toisen osittaiseen paranemiseen. Lähteissä ei kuitenkaan kerrottu, miten he perustelivat ja järkeilivät asian itselleen. Tätä sieti tutkia. Rokeach keräsi laitoksesta ei vain kaksi, vaan kolme miestä, jotka eivät tyytyneet pelkkään Napoleonin virkaan. Osaston D-23 pieni kalustettu tapaamishuone muuttui Olympon huipuksi, kun paikalle ohjattiin kolme Jumalaa häikäisevässä kirkkaudessaan.
 
38-vuotias Leon Gabor kieltäytyi kutsumasta itseään oikealla nimellään. Hän astui esiin ja vakuutti ”syntymätodistuksessani lukee, että olen jälleensyntynyt Nasaretin Jeesus.” Hänen jälkeensä
58-vuotias kalju ja harvahampainen Joseph Cassel esitteli itsensä. ”Minä olen Joseph Cassel. Minä olen Jumala.” Tätä oli jo varsin vaikeaa ylittää, mutta seuraavaksi 70-vuotias mutiseva vanhus nokitti molemmat edelliset puhujat toteamalla: ”Nimeni on Clyde Benson. Minä loin Jumalan.” Asiasta uudelleen kysyttäessä kaikki koolla olleet vakuuttivat, että Jumala ja Kristus ovat sama asia, ja minä olen juuri sellainen.
 
Rokeach toivoi, että koe olisi selvittänyt asioita ihmisen uskomusjärjestelmistä ja parhaassa tapauksessa auttanut keksimään uusia terapiamuotoja. Hän ei välttämättä halunnut kokeeseensa juuri kolmea Jeesusta. Sattui vain niin, että koko Michiganin 25 000 laitospotilaan joukosta ei löytynyt yhtäkään Napoleonia, Eisenhoweria eikä Hrushtshevia. Muutama kuvitteli olevansa Henry Fordin tai J.P.Morganin poika. Lisäksi esiintyi yksi naispuolinen Jumala, Lumikki, ja tusinan verran jeesuksia. Rokeach kokosi kolme Jeesusta ja aloitti kokeensa, joka kesti kaksi vuotta. Jeesukset nukkuivat vierekkäisissä vuoteissa, söivät samassa pöydässä, ja työskentelivät yhdessä sairaalan pesulassa.
 
Kun Leon Gabor oli nuori, hänen isänsä kalppi matkoihinsa ja jätti pojan uskovaisen ja dominoivan äitinsä huomaan. 32-vuotiaana Leon oli alkanut kuulla ääniä, jotka sanoivat hänelle, että hän on Jeesus. Vuotta myöhemmin hänet haettiin mielisairaalaan. Clyde Bensonin vanhemmat, vaimo, ja appiukko kaikki kuolivat kun Clyde oli 24-vuotias. Hän alkoi juoda, menetti kaiken omaisuutensa, joutui tyrmään, ja alkoi vankilassa julistaa olevansa Jeesus. Kokeen alkaessa hän oli elänyt mielisairaalassa 17 vuotta. Joseph Cassel oli quebeciläinen pöytälaatikkokirjailija, joka viimeisteli mestariteostaan loputtomasti ja vaati vaimonsa elättävän hänet. Appivanhempiensa luona asuessaan Cassel alkoi pelätä, että hänet aiotaan myrkyttää. Häntä ei myrkytetty, vaan hänet potkittiin vuonna 1939 mielisairaalaan, missä hän kymmenen vuoden kuluessa kehitti uskomuksen, että hän oli isä, poika ja pyhä henki.
 
Jo muutaman tapaamisen jälkeen jeesuksilla oli vastaus valmiina siihen, miksi toiset kaksi olivat huijareita. Bensonin mukaan kaksi muuta jeesusta olivat yksinkertaisesti koneita. ”Ne eivät elä. Koneet panevat heidät puhumaan. Ota kone pois niiden sisältä ja ne eivät enää puhu.” Gabor piti toisia jeesuksia näyttelijöinä, jotka halusivat korottaa omaa arvoaan tekaistulla identiteetillä. ”Parhaimmillaankin nämä jeesukset ovat onttoja instrumentteja, tehtyjä jumalia pienellä j:llä.” Casselin perustelu oli kaikkein tyrmäävin. Gaborin ja Bensonin sanaan ei ollut luottamista, koska he olivat ilmiselvästi psykiatrisen laitoksen potilaita! 
 
Rokeachin kysymykset johtivat kiihkeisiin välienselvittelyihin. Kun Gabor väitti, että Aatami oli ollut musta mies, Benson löi häntä nyrkillä. Myös Benson ja Cassel sekä Cassel ja Gabor ajautuivat selvittelemään välejään. Näiden ensimmäisten purkausten jälkeen tilanne tasaantui. Gabor, joka tunsi Bensonin iskun leukaperissään, oli taipuvainen perääntymään kannastaan, että Aatami oli musta.
 
Ensimmäisten viikkojen jälkeen miehet olivat sopeutuneet toimimaan rauhassa ja yhteistyöhaluisesti, ja Rokeach antoi heidän itse johtaa keskustelua. Päivittäisissä tapaamisissa he vaihtoivat mielipiteitä niin elokuvista, kommunismista, kuin uskonnosta, mutta identiteettikysymykseen he eivät enää palanneet. Joka kerran kun joku heistä vaivihkaa mainitsi olevansa jumala, toiset vaihtoivat vikkelästi puheenaihetta. Heidän uskomuksensa jumaluudestaan ei ollut muuttunut miksikään. He vain olivat todenneet, että asiasta oli turha väitellä.
 
Tammikuussa 1960 Leon Gaborissa alkoi ilmetä muutoksia. Hän oli aiemmin heilutellut käsin kirjoitettua käyntikorttiaan, jossa luki ”Tri Domino dominorum et Rex rexarum, Simplis Christianus Puer Mentalis Doctor, Nasaretin Jeesus Kristuksen inkarnaatio”. Nyt kortissa luki ”Tri Oikeamielinen Ihanteellinen Sonta Sir Simplis Christianus Puer Mentalis Doctor.” Kun Rokeach kysyi, miten Gaboria pitäisi puhutella, tämä vastasi ”Jos haluatte kutsua tohtori Sonnaksi, sir, sulkeudun suosioonne”. Hoitajat nousivat tästä vastarintaan, sillä he eivät halunneet puhutella ketään sonnaksi, mutta muita kutsumanimiä Gabor ei ottanut kuuleviin korviinsa. Lopulta päädyttiin yhteisymmärryksessä kutsumanimeen O.I, Oikeamielinen Ihanteellinen.
 
Rokeach olisi halunnut ottaa tämän muutoksen todistuksena Gaborin minäkuvan muutoksesta, mutta todennäköisimmin Gabor halusi etäännyttää itsensä tulenarasta puheenaiheesta ja omaksui valehenkilöllisyyden välttyäkseen yhteenotoilta. Rokeach halusi ottaa potilaiden henkilöllisyyden vakavasti, mutta kun hän puhutteli Casselia hra Jumalaksi ja Bensonia hra Kristukseksi, miehet vastustivat ajatusta. Heidän mielestään heidän henkilöllisyytensä julkinen kuuluttelu olisi aiheuttanut vain ongelmia.
 
Koe saavutti jonkin verran julkisuutta, ja kun miehistä kirjoitettiin paikallislehdessä, Rokeach luki artikkelin heille ääneen. Kukaan miehistä ei tunnistanut itseään, eikä pystynyt arvaamaan, keistä oli kysymys, koska artikkelissa ei mainittu nimiä. ”Mitä mieltä olet siitä kaverista, joka alkaa parantua?” kysyi Rokeach Bensonilta. ”Hän ei enää haaskaa aikaansa yrittämällä olla Jeesus Kristus”, Benson vastasi. ”Minkä takia se on ajanhaaskausta?” Rokeach uteli. ”No miksi miehen pitäisi yrittää olla joku muu, kun hän ei ole edes itsensä? Miksi hän ei voisi olla itsensä!” ”Mitä näille miehille pitäisi sinun mielestäsi tehdä?” Rokeach kysyi, ja Benson ei epäröinyt vastata:  ”Tuollaiset tyypit kuuluvat mielisairaalaan.”
 
Samalla kun tutkittavat pakenivat tutkimusta suojaverhon taakse ja omaksuivat roolin yhteistyökykyisinä mielisairaalan potilaina, joista ei irronnut mitään muuta kuin että he olivat yhteistyökykyisiä mielisairaalan potilaita, Rokeach puolestaan omaksui roolin Gaborin vaimona. Rokeach kuuli koko ikänsä naimattomana olleen Gaborin odottavan kirjettä vaimoltaan, ja hulluudessaan Rokeach ryhtyi oitis näyttelemään vaimon roolia saadakseen selville, kuinka pitkälle Gabor vaimonsa olemassaoloon uskoi.
 
Jos Jumalalla ei olisi vaimoa, sellainen pitäisi keksiä, sanoi jo Voltairekin. ”Madame Yeti Woman” tai ”Madame Dr. D.I.Dung” kirjoitti Gaborille, kuinka paljon hän miestään rakasti, ja millaisia pieniä muutoksia hänen pitäisi elämässään tehdä, jotta paraneminen edistyisi. Vaimo lupasi käydä tapaamassa miestään, ja joka viikko Gabor asettui tapaamissaliin odottamaan madameaan, joka ei milloinkaan saapunut paikalle. Rva Sonta ehdotti myös, että Gabor laulaisi tiettyä laulua ja jakaisi rahansa muiden miesten kanssa. Gabor lakkasi noudattamasta vaimonsa ohjeita.
 
Kahden vuoden epäonnistumisten jälkeen elokuussa 1961 Rokeach lopetti kokeensa. Miesten tilassa ei ollut tapahtunut olennaisia muutoksia. He yksinkertaisesti eivät halunneet muuttua. He olivat täysin tyytyväisiä enemmän tai vähemmän sopuisaan elämäänsä mielisairaalan kristuksina. Parasta, mitä heille saattoi tehdä, oli olla tekemättä mitään. Ihminen on sitä, mitä hän haluaa olla, eikä siinä voi Jumalakaan häntä auttaa.
 
Milton Rokeach jatkoi uraansa sosiaalipsykologina laatimalla erotteluja, joissa hän selvitti, että  asenteet ovat keinotekoisia ja niitä voidaan helposti vaihtaa ja muuttaa, mutta arvot ovat perustavanlaatuisia. Asenteita voi olla tuhansia, mutta perusarvoja voidaan erottaa korkeintaan 10-12 kappaletta. Asenteista ei löydy identiteettiä, mutta arvot ovat identiteetin kannalta keskeisiä. Käytännön johtopäätös tästä on, että erilaisille asenteille voisi viitata kintaalla, koska niillä ei ole arvoa, mutta Rokeachin makuun sellainen päätelmä olisi varmaankin hieman liian reipas.
 
Rokeachin luetuinta tuotantoa on kuitenkin Three Christs of Ypsilanti, joka julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1964. Teoksen arvosteluissa sitä on kiitetty yleisesti, kuten New York Times Review of Booksissa: ”Kun luin tämän 16-vuotiaana, niin ajattelin, että tässä on kaikki, mitä maailmasta tarvitsee tietää. Näin ei tietenkään ollut, mutta se selittää ihmisenä olemisen kauhun, ja sen hämmästyttävän ilmiön, kuinka ihmiset taistelevat oikeuksiensa ja arvokkuutensa puolesta löytääkseen paikkansa maailmasta, missä ikinä he päättävätkin sen olevan.”
 
Myöhempiin painoksiin Milton Rokeach liitti anteeksipyynnön, jossa hän tunnusti, että Jumalaa leikkiviä oli huoneessa todellisuudessa neljä. ”Minulla ei ollut oikeutta, edes tieteen nimissä, leikkiä Jumalaa ja sekaantua heidän elämäänsä päivästä päivään kellon ympäri.” Erehdys on tosin ymmärrettävä. Mitä muuta voisi odottaa, jos on onnettomuudekseen omaksunut psykologin identiteetin.